Mitä luin tänään: Vera Vala, Kosto Ikuisessa Kaupungissa

Vera Vala, Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013).

Luin salapoliisiromaaneja ja dekkareita jo ennen kuin minusta tuli assyriologi. Viisikoista ja muista lasten- ja nuortenkirjoista siirryin aika varhaisessa vaiheessa, eli noin 11-12 –vuotiaana, ensin Agatha Christien tuotantoon ja hieman myöhemmin seikkailin rikoskomisario Georges Simeonin Maigretin kannoilla Pariisin kaduilla ja kujilla. Jos Agatha ei perinteiseen brittityyliin ollut kovin innostunut ruoasta eikä juurikaan aseta sitä tarinoidensa keskiöön (lukuun ottamatta tuota kuuluisaa joulupuddinkia novellissa The Adventure of the Christmas Pudding, 1960) niin Maigretin puoliso sen sijaan kuuliaisesti ja mukisematta siirtää monituntisten keitostensa valmistumista sen mukaan kuinka kauan Maigret viivästyy päivälliseltä tai peruu tulonsa kokonaan.

Usein ostan dekkareita lentoasemilta, matkalukemiseksi, käytän boarding passia
kirjanmerkkinä ja se jää kirjan  väliin muistoksi...

Luen dekkareita kaiken muun kirjallisuuden ohessa. Yleensä pyrin lukemaan ne alkukielellä ja puolustelenkin toisinaan (etenkin itselleni) tällaisen kevyemmän tekstin lukemista sillä, että harjoitutan ja pidän niiden kautta yllä kielitaitoani. Vuosien varrella on ollut monenlaisia ”kausia”, eli olen saattanut jonkun hyvän ”sarjan” löydettyäni lukea kirjailijan koko tuotannon suhteellisen lyhyessä ajassa. Tähän kastiin kuuluvat esim. Colin Dexterin Morset, Patricia Highsmithin Tom Ripleyt ja Anne Perryn Thomas Pittit, Steven Saylorin Gordianukset. Lindsey Davisin antiikkiin sijoittuvia dekkareita en taasen ole lukenut kaikkia – niiden kielessä ja huumorissa on jotain sellaista, mikä ei täysin tempaa minua mukaansa. Donna Leonen Brunetteja luin alun puolen tusinaa suurella innolla ja ihastuksella. Sitten ne alkoivat liiaksi toistaa itseään eivätkä siis huvittaneet enää tarpeeksi ja päätin olla kiusaamatta itseäni enempää (päätös on pitänyt, yhtään ei ole houkuttanut viimeisimpiä Leoneja hankkia tai lainata).  Näiden lisäksi minulla on omituinen ajoittainen mieltymys ruotsalaisiin ja norjalaisiin dekkarikirjailijoihin. Olen siis nauttinut runsain mitoin esim. Henning Mankellin Wallanderin seikkailuista, myös Stieg Larssonin Millenium-sarja upposi minuun, joskaan ruotsalaisten dekkarien osalta en ole pyrkinyt lukemaan ihan jokaista. Tällä hetkellä nautiskelen (keväällä näytetystä Pyhiinvaeltajan kuolema– tv-sarjan innoittamana) Leif GW Perssonin trilogiasta, jossa tarjotaan erittäin mielenkiintoinen teoria sille, kuka murhasi Olof Palmen.

Tämä hieman liian pitkä selostus niistä taustoista miksi assyriologi kirjoittaa arvion Vera Valan dekkarista Kuolema ikuisessa kaupungissa. Pidän siis dekkareista, olen lukenut jo aika monta. Taustatiedoksi pitää lisätä vielä se, että ruoasta kiinnostuin toden teolla vasta ensimmäisen Italian-kesäni jälkeen – kun olin saanut syödäkseni ensimmäiset annokset spaghetti alle vongolea ja espanjalaispojat veivät minut ja Erja Salmenkiven Roomassa Della Palman gelateriaan  syömään jäätelöä. Ruoka on sen jälkeen ollut elämässäni suuressa roolissa ja Roomassa oleskelin sen jälkeen usein ja hartaasti.

Italialainen peruskeittokirja "Onnellisuuden talismaani"
-- häälahjaksi saatu: tässäkö 20 vuotta kestäneen avioliiton salaisuus?

Näistä kaikista syistä tunnen itseni siis erityisen kvalifioituneeksi lukemaan ja arvioimaan juuri tämän kirjan: kirjassa liikutaan Roomassa, siinä murhataan assyriologi (tai oikeammin kaksi) ja siihen on lisätty ruoka- & ruoanlaittokuvauksia :).

Ihan ensiksi minun on sanottava, että Valan dekkari yllätti minut positiivisesti. Kieli oli sujuvaa ja jaksoin pysyä mukana loppuun asti – näin en voi sanoa kaikista lukemistani kirjoista ja usein jätänkin sellaiset teokset surutta kesken, jotka eivät ensimmäisten sadan sivun aikana tempaa kunnolla mukaansa. Koska luen ylen vähän dekkareita suomeksi, oli lukukokemus siinä mielessä erilainen. Samoin suomen lukeminen tapahtumien sijoittuessa Italiaan tuntui hieman oudolta: kaikkien dialogien kohdalla aivoni alkoivat automaattisesti kääntää repliikkejä italiaksi. Mieleni halusi testata lauseiden luonnollisuutta ja iskevyyttä sillä kielellä kun kuvittelin niitä lausutuiksi. Tämäkin oli minulle siinä mielessä uusi ilmiö, sillä usein myös vieraskieliset romaanit eivät sijoitu samalle kielialueelle. En tiedä miksi minulle Valan kirjan kohdalla kävi näin. Kenties se johtui siitä, että tapahtumapaikkojen kuvauksista huomasi, että kirjoittaja itse osaa luoda kohtauksille hyvin autenttisen tunnelman.

Grimbergin Maailman Historia, toinen korjattu laitos (1929) s. 361.

Valan dekkarissa murhataan siis assyriologi ja monet kirjan henkilöistä ovat assyriologeja. Osa yliopistoympyröiden kuvauksista oli uskottavia, osa taas ei. Suomalainen lukija voi vierastaa italialaisen varakkaan yläluokan ja köyhien taviksien välistä kuilua ja vastakkainasettelua, mutta on totta että Italiassa luokkayhteiskunta voi paremmin kuin Suomessa ja erot ovat siellä silmiinpistävämpiä kuin meillä. Toisaalla Valan kirjan assyriologit (ranskalaista Bergeriä lukuunottamatta) ovat kaikki roomalaisia vaikka yliopisto luonnollisesti vilisee etenkin muualta tulleita. Kirjassa murhattu Laura ja hänen kollegansa löytävät lontoolaisen British Museumin laajoista savitaulukokoelmista ennen julkaisemattomia kopioita Hammurabin lakitauluista. Vala antaa ymmärtää, että osa BMn tauluista olisi vielä luettelemattomia ja että museon "Lähi-idän tutkimuksen kuraattorilla" olisi valta päättää kuka saa tutkia laajaa kokoelmaa. Onneksi BMn savitaulut ovat kaikki -- julkaistuja tai julkaisemattomia -- varustettuja inventaarionumeroin ja ne ovat periaatteessa koko "museohistoriansa" ajan olleet kaikkien tutkijoiden käytettävissä open access periaatteella (contra s. 122). Yleisesti Hammurabin lakia kuvattaessa Vala ei huomioi sitä, että Susasta löydetty ja nykyisin Louvressa esillä oleva kivinen lakisteela on kirjoitettu aikalailla erilaisin, "monumentaalisin" nuolenpäämerkein kuin savitauluun kirjatut. On siis epätodennäköistä ei-assyriologi Ariannan valokuvia katsellessaan huomaavan, että "Yhdessä oli savitaulu, joka näytti samanlaiselta kuin Hammurabin laki" (s. 217). Hieno yksityiskohta on puolestaan Valan tekstiin ujuttama, vain muutama vuosi sitten Israelin Tel Hazorissa tehty oikea savitaululöytö.

Valan juonikuviossa assyriologit ja assyriologia sekoitetaan sellaisiin (ei ainoastaan, mutta myös) nykypäivän ilmiöihin kuin diplomaattinen tiedustelu, luonnonsuojeluaktivistit, muinaismuistojen laiton kauppa, mafia, terrorismi, anarkismi ja huumeet. Sinisen Linnan Kirjaston Maria ei juuri innostunut tämäntyyppisistä aiheista, minä puolestaan pidin paljonkin Valan yrityksestä kytkeä muinaistutkijat päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Jos kirja olisi ollut vain täynnä turistisia Rooman kuvauksia, rakkautta, kostoa ja ruokaa, olisi se antanut Italiasta perin epärealistisen kuvan. Osittain juuri  italialaisen yläluokan kuvaaminen yksityisine muinaisesinekokoelmineen tai assyriologien kytkeminen terroristeihin tai tiedustelupalveluihin ei ole täydellisen epätodellista mutta: assyriologit ja arkeologit eivät työskentele Lähi-idässä luotisateessa eikä kirjan professori Bergerin ura olisi todellakaan jatkunut akateemisessa maailmassa jos hän olisi jäänyt kiinni varastetun tavaran välittämisestä. Ei-assyriologisista (mutta maailmaamme sivuavista) piireistä pisti silmään se, että italialaisministerin turvajärjestelyt olivat jutussa jokseenkin huolimattomat -- henkivartijat kulkevat todellisuudessa joka paikkaan eivätkä päästäisi ministeriä edes Ariannan huoneistoon tarkastamatta paikkoja ensin. Myös romanttinen kohtaus rappukäytävässä ei olisi mahdollinen "oikeassa maailmassa".

Assyriologille Hammurabi-teeman ujuttaminen dekkariin ei ollut kovin innostava -- useimmat assyriologit eivät lue kyseistä tekstiä kuin aivan opintojensa alussa ja harva tutkii sitä myöhemminkään. Muille lukijoille tästä ei liene haittaa. Oikeasti etenkin roomalaiset Lähi-idän arkeologit ja assyriologit ovat työskennelleet myös raamatuntutkimusta mullistaneiden syyrialaisen Eblan kaupungin tekstien parissa, eikä heidän piirissään ole puuttunut draamaa, paksuja riitoja tai kostonhaluakaan. Assyriologit elävät paljon mielenkiintoisempaa elämää kuin ulkopuolisesta näyttää. Voisin käsitellä, avata ja täydentää monia Valan kirjan yksityiskohtia, mutta säästän muutamia aiheita, etenkin "assyriologit vakoojina" -aiheen, lähiaikojen postauksiin.

Henrik Tikkasen ihastuttavia Roomapiirroksia kirjassa T. Steinby/H. Tikkanen, Romerska Bilder (Schildt's 1953).

Ja ruoka! Yksi tämän hetken suosituimmista trendeistä on tehdä dekkareiden hahmoista tavalla taikka toisella kulinaareja tai muutoin kuvata ruokia ja juomia. Ehdoton suosikkini gastronomisia detaljeja viljelevissä dekkarikirjailijoissa on tällä hetkellä Jason Goodwin. Valan kohdalla kysymys kuuluu: osaako hän tuoda ruokakuvauksillaan genreen jotain uutta ja erilaista vai toistaako hän kenties muilta opittuja kaavoja? Teoksen ruokaelementteihin en ihastunut varauksettomasti, mutta tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki lukijat eivät ole yhtä perehtyneitä italialaiseen ruokakulttuuriin ja heille nuo osuudet voivat olla hyvinkin antoisia.

Vielä pari sanaa Roomasta. Kirjan nimi Kosto ikuisessa kaupungissa ja suojapaperin kuva olivat niin kliseisiä, että pelkäsin tarinassa vilahtelevan vain Rooman kuuluisimpia nähtävyyksiä. Näin ei kuitenkaan ollut vaan Vala oli valinnut Roomasta monia sellaisiakin kulmia, jonne tavallinen matkailija ei koskaan eksy. Itse en välttämättä olisi tehnyt samoja valintoja, mikä teki tekstistä vielä mielenkiintoisemman. Myös Donato Carrisi on dekkarissaan The Lost Girls of Rome (ital. Il tribunale del anime 2011) onnistunut näyttämään yhden Rooman monista kasvoista. Miellyttävä piirre juonessa oli myös se, että Vala ei sortunut sotkemaan siihen mitään Vatikaaniin haiskahtavaakaan. Paavinistuin ja sen ympärille akkumuloituneet lukemattomat historialliset kerrokset intriigejä, salajuonia ja salaseuroja tarjoavat toisaalla ehtymättömän määrän herkullista materiaalia, mutta ei jokaisen dekkarin Dan Brownin ja monien muiden vanavedessä tarvitse ammentaa samasta Rooman lähteestä. Roomassa kun on niin paljon muutakin varteenotettavaa.

Summa summarum: Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on hyvää viihdettä ja lunastaa paikkansa suomalaisessa dekkarikirjallisuudessa. Kuten sanottu, luen vain vähän suomeksi kirjoitettuja dekkareita. Valan kirjoja luen todennäköisesti myös tulevaisuudessa.