keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Niin usein lähdössä, ei koskaan perillä 2: Jussi Aron syntymästä 85v

Palasin juuri isäni Jussi Aron haudalta Espoon Tuomiokirkon hautausmaalta. Hän olisi tänään täyttänyt 85 vuotta, mutta jatkoi matkaansa tästä maailmasta jo kolmekymmentä vuotta sitten. Jussista tuli aikoinaan assyriologi "olosuhteiden pakosta" kuten hän eräässä autobiografisessa tekstissään uravalintaansa kuvaa (tänen tohtoroitumisestaan voi lukea teoksessa Lotta Aunio & Juha Janhunen (toim.) Miten minusta tuli tohtori: Itämaiden tutkijat kertovat. Suomen Itämainen Seura (2012) s.1-11.). Viimeisinä vuosinaan hän ei enää lainkaan tehnyt assyriologista tutkimusta. Minä puolestani en voi syyttää olosuhteita enkä toisaalla kadu hetkeäkään niitä yli kaksikymmentä vuotta sitten tekemiäni valintoja, jotka saivat minut kirjoittamaan väitöskirjan assyriologian eikä klassillisen arkeologian alalta. Tunnen myös vahvasti olevani osa maailmankuulua suomalaista assyriologista traditiota. Olen ylpeä identiteetistäni.
Elämä on matka ja matkat ovat elämää. Jussi oli perin vaatimattomista oloista ja vaikka mieli olisi kuinka tehnyt Lähi-itään aikaisemminkin, ensimmäisen fyysisen matkansa siihen suuntaan maailmaa teki hän vasta ollessaan liki neljänkymmenen. Ihmisten muistoissa hän elää henkilönä, joka matkusti runsaasti Lähi-idän eri maissa, mutta useimmissa niistä hän kävi kuitenkin vain kerran tai pari eikä koskaan viipynyt pidempään. Itse olen matkojen suhteen ollut paljon onnekkaampi ja olen syvän kiitollinen siitä, että olen ainakin tusinan kertaa saanut kokea kaikki Syyrian ihanuudet ennen nykyisiä syvän murheellisia aikoja. Turkki on minulle Syyriaakin tutumpi. Jussille olosuhteet eivät koskaan olleet kovin suotuisia -- joko aika tai varat eivät sallineet pitkiä tutkimusmatkoja. 
Tästä huolimatta hän paloi halusta nimenomaan oppia puhumaan arabian eri murteita ja ne muutamat matkat jotka hän Lähi-itään teki, hän koki ainutlaatuisella intensiivisyydellä. Teoksessa Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) hän kertoo näin: 
Tämä oli alun perin matkakirja. Ihminen lähtee tavallisesti matkoille levätäkseen, virkistyäkseen, ehkä laajentaakseen näköpiiriään ja oppiakseen jotain uutta. Hän imee itseensä vaikutelmia, tulkitsee ne oman aikaisemman kokemuksensa ja koko persoonallisuutensa mukaisesti ja tietenkin rakentaa kaiken aikaa itseään, kokoaa elämän rakennuspuita, kuten sanotaan. Kenties hän saa palata matkoiltaan suhteellisen vakiintuneisiin oloihin, tuttuun ympäristöön. Näin hän kuitenkin säilyttää tietyn etäisyyden matkoihinsa. Hän voi arvostella niitä objektiivisesti. 
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että minä en ole koskaan päässyt palaamaan matkoiltani mihinkään, vaan matkani ovat seuranneet mukanani kotiin. Ei kuvannollisesti vaan aivan todellisesti (s. 213).

Tässä on samaa ajatusta kuin Jussin ystävän Lassi Nummen runossa: "Niin usein lähdössä, ei koskaan perillä...".

Saman kirjan lopussa hän vielä toteaa:
Näin jatkuu matka, samanlaisena sekä kotona että kaukana. Se ei ole pelkästään "paha, raskas, vaikea", vaan siinä on virkistäviäkin hetkiä. Joskus saa nähdä, että ihminen kohtaa toisen ihmisen ohi propagandan, ohi opetettujen asenteiden. Arabi näkee juutalaisen Helsingissä ja ihmettelee jälkeenpäin: eihän se ollut ihmistä kummempi. Ja hän muistaa: eiväthän ne olleet erilaisia silloinkaan, kun oltiin pieninä poikina Syyriassa ja istuttiin samalla koulunpenkillä (s. 218-219.)
Viisaita sanoja. Kohdatkaamme kaikki ihmiset ihmisinä, ohi propagandan ja opetettujen asenteiden. Samma på svenska.

4 kommenttia:

  1. Kirjoitat isästäsi sekä kauniisti että kiinnostavasti. Minäkin kaihoisasti muistelen aikoja, jolloin harkitsin vakavasti assyriologin uraa. Mutta elämä on tempaissut mukaansa ja minä olen mennyt mukana vikisemättä, milloin mihinkin suuntaan. :)

    VastaaPoista
  2. Useimmiten elämä tempaisee mukaansa Vera -- minäkin voisin olla Italiassa tai Saksassa tai Ranskassa asuva etruskologi/klassillinen arkeologi tai jotain ihan muuta, jossain ihan muualla (vaikka en ihan usko että esim. Afrikassa tai Alaskassa :). Elämä ei kuitenkaan ole vain opiskelua ja vain tutkimusta, vaan ihmisillä ja myös olosuhteilla on siinä paljon suurempi rooli kuin me usein ajattelemme. Kohtalon kulminaatiopisteitä on yksi tai useampia: oman tarinani ratkaisevin hetki oli 1.3. 1991 kun tapasin erään Villa Lantessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tuli kylmät väreet, kun kerroit tärkeästä hetkestä Villa Lantesta.

      Sillä monesti olen huomannut, että usein pienet yksityiskohdat ja mitättömiltä tuntuvat hetket kuljettavat meitä kohti jotain suurta ja merkittävää, mutta laskutoimituksen lopputulos aukenee todellakin vasta matkan lopulla, kesken taivallukset on vaikea ymmärtää, että yksi ynnä yksi todellakin on lopulta kaksi :)

      Poista
    2. Juu, Villa Lanten yhteiskeittiö -- yksi maailman romanttisimmista paikoista :).

      Lempiaiheitani on saksalainen termi "wissenschaftlicher Werdegang": ihmisen tieteellinen ura ja tutkimus ovat akateemisen maailman ja yksityiselämän erikoinen sekoitus -- eikä koskaan voi tosiaan tietää mikä pieni yksityiskohta alkaa -- joskus lumivyöryn tavoin -- vaikuttaa suurempaan kuvioon. Biografia-kirjallisuus on erityisen mielenkiintoista siksi, että niissä avataan ihmisten matkaa ja jos onnistutaan hyvin, näytetään juuri noiden kulminaatiopisteiden vaikutus ihmisen elinkaaressa.

      Poista