Mitä luin tänään: Rafik Schami, Die Frau, die ihren Mann auf dem Flohmarkt verkaufte

Assyriologi on ollut jo liki kaksi viikkoa kotona Berliinin ja Wiepersdorfin jälkeen, mutta on ahkeraan yrittänyt edistää artikkelia, jättöpäivä kuun lopussa. Kun tieteellisen tekstin kirjoittaminen on mielekästä, on vaikeaa irrottautua postaamaan. Parempi näin. Takaraivossa viipyilevät myös yhä saksalaiset paikat ja maisemat, lukuisat vanhat peilit joiden kautta maailma näyttää niin erilaiselta...

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, löysin Berliinistä myös pieniä palasia Syyriaa, ne piti poimia mukaan. Rafik Schami (1946- ) on syyrialaissyntyinen kirjailija, joka asuu Saksassa ja kirjoittaa myös Saksaksi. 

Hänen romaaninsa Die dunkle Seite der Liebe (2006) suomennettiin vajaa kymmenen vuotta sitten hieman sokerisella nimellä Damaskoksen rakastavaiset (Bazar, käännös Raija Nylander) (alkuperäinen nimi suomennettuna: Rakkauden pimeä puoli), mutta yhtäkaikki veivät nuo kertomukset minut jo tutuksi tulleille vanhan kaupungin sokkeloisille kujille. Das Geheimnis des Kalligraphen (2008) (= Kalligrafin salaisuus) sijoittuu niinikään Damaskokseen ja vei minut ehkä vielä vahvemmin mukanaan kuin rakkauden pimeä puoli, talojen sisäpihoille ja huoneisiin, joiden kattoja kannattelevat ikivanhat puutpalkit.

Pari viikkoa sitten Berliinissä ostamani Die Frau, die ihren Mann auf dem Flohmarkt verkaufte (2011) on eräänlainen esseistinen omaelämäkerta siitä, miten Schamista tuli kertoja. Kirjan nimi on suomennettavissa: Nainen, joka myi miehensä kirpputorilla. 

Esseissä kuljetaan jälleen Damaskoksen kaduilla ja kujilla, kirpputorilla, minne isoisä vie pienen pojan ja missä poika todistaa omin silmin miten vanha nainen myy miehensä hevosenhoitajaksi, koska tämä ei osaa kertoa tarinoita. Tästä episodista Schami lähtee avaamaan omaa rakkauttaan satuja, sananlaskuja (ja niiden etymologiaa) ja leikkejä kohtaan, miten suullinen tarinankerronta ja kirjalliset traditiot hänen kohdallaan yhtyvät. Fasinoivaa viimeiseen pisteeseen saakka.

Ich habe oft Kinder in Damaskus beobachtet, die in bitterer Armut lebten und die ihren Eltern helfen mussten, sie waren Bettler, Seineschlepper, Verkäufer in der sengenden Sonne, Handlager bei Schlossern, Bäckern und Tischlern. Sobald aber die Aufsicht der Eltern nachließ, spielten die Kinder und vergaßen nicht nur ihr Elend, sondern auch alles um sich herum (s. 22).

Leikki on myös tämän päivän, sodan keskellä leikkivien syyrialaisten lasten keino selviytyä. Siksi Suomi Syyria yhteisö RY viekin Aleppon lapsille leluja.

Teksteissä on paljon sykähdyttävää, nostan tässä vielä toisen olennaisen aiheen, lapset ja sairaus:

Ich verdanke meine Liebe zu Büchern, ja zur Schriftstellerei, einer ganzen Reihe von sowohl harmlosen wie auch lebensbedrohlichen Kinderkrankheiten (s. 100).

Schami sairasti usein, ei saanut koskaan pelata jalkapalloa -- niinpä hän vietti paljon aikaa vuoteessa ja luki kaiken mitä käsiinsä sai. Lastenkirjoja ei ollut, siksi hän luki maailmankirjallisuuden klassikkoja ja siis ylipäätään kaikkea. Näistä tuli välittömästi mieleen oma isäni, joka lapualaiskylässä koki ilmeisesti jotain hyvin samantapaista.

Bazar-kustantamo teki aikoinaan kulttuuriteon kääntäessään Schamin Rakkauden pimeän puolen suomeksi. Myös moni muu Schamin teos, romaanit ja esseet, ansaitsisivat tulla suomennetuiksi ja julkaistuiksi -- saksaksi luetaan tänään aika vähän Suomessa...

Schamin kirjat ovat minulle rakkaita. Olen itse kulkenut Damaskoksen vanhankaupungin katuja, hengittänyt niiden tuoksut sisääni, kuunnellut taloista kantautuvia ääniä, kurkistanut ovista sisäpihoihin, haaveillut ostavani oman, sellaisen jonka pihassa kasvaa sitruunapuu. Olen viettänyt siellä alkukesän iltapäivää ystävän kanssa ja säilönyt niiden hetkien kirpeän maun sydämeeni.

Minä jaan Schamin kanssa kipeän, katkeransuloisen kaipuun Syyriaan ja Damaskokseen. Siellä vietetyt päivät kuuluvat kaukaiseen menneeseen maailmaan, vuosissa ei niin kaukana, henkisesti jo kovin etäällä. Niin kovasti toivon voivani palata, vielä joskus, mieluummin tässä elämässä.

Nenätön Nefertiti ja muita Berliinin ihmeitä

Assyriologi on yhä Berliinissä. Esitelmänpidon lisäksi olen kierrellyt enimmäkseen museoissa. Ja vähän kirjakaupoissa. Löytänyt palasia Syyriaa myös täältä. Minua sykähdytti etenkin Rafik Schamin autobiografinen kirja, josta postaan toivottavasti jo ensi viikolla. 

Museot eivät täällä viehätä ainoastaan esineidensä vaan myös arkkitehtuurinsa puolesta. Olen jälleen intoutunut ottamaan kattoselfien toisensa perään.

Kävin myös katsomassa muutamaa leijonaa silmästä silmään.

Toisinaan ihminen tarvitsee muutaman päivän eskapismin ihmeiden maailmaan. Tutkimusjututkin saattavat nyt edistyä. Aamuisin olen maannut hotellihuoneen sängyssä, katsellut ulos ikkunasta ja kuunnellut lintujen laulua. Elämä.

Mitä luin Vappuna: Eppu Nuotio/Pirkko Soininen, Nainen parvekkeella

Kevät on saapunut ja elämän tahti on kiihkeää, myös lukemisen puolesta. Berliinin matka on edessä jo viikon päästä ja silloin pitäisi esitelmänkin olla valmis, ainakin jollain tavalla. Olen myös lähestymässä viikko sitten hankkimani kirjan loppuhuipennusta: Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar 2016) on ollut niin herkullista luettavaa, että postaan siitä nyt (ettei kirja jää sitten muiden elämysten ja esitelmänviimeistelyn alle -- olenhan menossa Berliiniin!).

Kirjan ostin kirjailijatapaamisesta kirjakaupassa nimeltä NIDE, lempikirjakauppani tällä hetkellä Helsingissä. Kirjailijoiden haastattelu oli oikein mukava ja onnistunut, ja vihdoin tapasin myös ihan livenä "blogiystäväni" Pirkon, jonka blogi Tuulen naapurina on yhtä kuvien ja sanojen ilotulitusta, sitä kun lukee jää koko päiväksi hyvä ja inspiroitunut mieli.

Kirjailijat kutsuvat itse tarinaa taidemysteeriksi. Sitä se on. Ei perinteinen dekkari, missä ensimmäisen ruumis realisoituu viimeistään sivun sata kohdalla ja missä sitten lopputarina etsitään murhaajaa. Keskiössä on kahden ihmisen kirjeenvaihto sekä tapahtumat 1800-luvun lopun ja nykypäivän Pariisissa. Mitä kaikkea yhden maalauksen syntytaustaan liittyykään? Kirja on kirjoitettu minunlaiselleni taiteen- ja kirjallisuudenharrastajalle ja täytyy sanoa, että olen alusta aina tänne loppupuolelle asti nauttinut suuresti. Juoni kulkee sujuvasti ja vaikka hahmot ja juoni kenties ovatkin aika lailla kliseisiä (uskon, että se on ollut tarkoituskin) niin siitä huolimatta ja varmasti myös siitä syystä heidän parissaan viihtyy. Tällä hetkellä palan jännityksestä saada tietää miten tarina päättyy. Onko loppu onnellinen?

Ja jotta tämä postaus ei äityisi ihan vain hymistelyksi, pari huomautusta yhteen kirjassakin esitettyyn olettamukseen ja toinen Eppu Nuotion kirjailijatapaamisessa lausumaan asiaan. Tuomaksen suulla tarinassa esitetään, että taidevarkaudet ovat sijalla kolme rikollisuuden alalajeissa. Vain ase- ja huumekauppaa on taidevarkauksia enemmän (s. 26). Tämä ei tällä tavalla muotoiltuna pidä lainkaan paikkansa. Olen tällä viikolla lukenut muiden kirjojen ohella Günther Wesselin saksankielistä kirjaa laittomasta "taidekaupasta". Interpol ja Unesco arvioivat tällä hetkellä että laiton taidekauppa, josta iso osa koostuu ryöstökaivetuista muinaismuistoista, on noin 4-6 miljardin dollarin luokkaa vuosittain. Eli täytyy korostaa sitä, että tähän laiton kauppa ei ole ainoastaan "taidevarkauksia" vaan siihen liittyy runsaasti myös esineitä, joita ei lueta taide-esineiksi, kuten esimerkiksi nuolenpäillä kirjoitetut savitaulut. Toisekseen Wessel tuo erinomaisesti esille sen, että arvio rahamääristä on vain arvio, joka todennäköisesti ei pidä lainkaan paikkaansa. Kenenkään ei pidä siis kuvitella, että museoista ja yksityiskokoelmista varastettaisiin esim. maalauksia niin paljon, että se olisi huumeiden ja asekaupan ohella taloudellisesti valtavan suuri tekijä. 

Toisekseen Eppu Nuotio oli NIDE-kirjakaupassa sitä mieltä, että kukaan muu ei kirjoita tämäntapaisia "taidemysteerejä". Suomessa Nuotio/Soininen saattaakin olla tällä hetkellä ainoa tällainen työpari (toinen kirja on kuulemma suunnitteilla), mutta ulkomaisessa kirjallisuudessa vastaavia romaaneja kuitenkin löytyy. Äkkiseltään mieleeni putkahti ainakin Donna Tarttin Tikli, josta jonkin aikaa sitten postasin täällä. 

Mutta tosiaan, suomenkielisillä kirjamarkkinoilla Nainen parvekkeella on erittäin tervetullut avaus. Ja vaikka juonessa onkin noita kliseisiä piirteitä, niin vastaavia tarinoita voi tulla vastaan ihan oikeassa elämässä. Olin perjantaina hautajaisissa ja vainajallakin oli sekä taidetta seinillä että muuta esineistöä. Muistotilaisuuden päätteeksi minulle ojennettiin kassi, jossa vainajalle kuulunut suuri lasimaljakko. Täytin sen vapuksi ruusuilla. Maalauksiakin olisimme saaneet, niistä kieltäydyimme kohteliaaksi, taidetta meillä on tällä hetkellä enemmän kuin seinille mahtuu. Tästä kaikesta voisi kirjoittaa, jossain romaanissa.

Nainen parvekkeella: vahva suositus. Kaikille, jotka pitävät Pariisista, taiteesta, kauniista kielestä ja kepeästä lukemisesta. Kaikille, joita kiehtoo taide ja sen ympärille usein kutoutunut salaperäisyys (köyhät taiteentutkijat, varakkaat taidekeräilijät, keräämisen addiktio ja himo hankkia omistukseen juuri jokin tietty teos...).

Meillä oli tänään myös eksoottinen vappulounas-paikka: vasta avattu My Rose -kahvila Helsingissä. Kannattaa kannattaa, lähi-itäläistä ruokaa ja leivonnaisia. Paikka on valitettavasti hyvin kaukana omista kulmistamme, joten ihan joka päivä emme tule siellä falafelilla pistäytymään. Syyrialainen ystäväni sanoi: täällä tuoksuu Syyria. Kaipaus on suuri, varsinkin nyt kun Aleppo palaa ja vuotaa verta.

Maalauksia ja öljykauppoja Isisin kanssa: Jan Mårtenson, Medicis ring

Assyriologi mietti pitkään postaisiko tästä uusimmasta "Homandeckare"sta. Se jätti niin ristiriitaiset tunteet. Jan Mårtenson on ruotsalainen diplomaatti, joka on jo vuosien ajan kirjoittanut läjäpäin dekkareita. Monissa niissä on päähenkilönä Johan Homan, tukholmalainen antiikkikauppias ja hieman pidemmän profiilin tästä hahmosta löytää Mårtensonin edellisen kirjan postauksestani. Jos ihan rehellinen olen, mietin kirjakaupassa aika pitkään ennen kuin vein tämän uusimman Medicis ring (Wahlström & Widstrand, Månpocket 2015) kassan kautta kotiin. Joskus on tutkijankin saatava viikonloppukarkkipussinsa. Tällainen pokkari on juuri sellainen, viikonloppukarkkipussi. Syötyäsi sisällön et jää sitä juuri kaipaamaan, vaikka hyvältä toki maistui. Seuraavana viikonloppuna hankit uuden.

Tarinan alussa Homan houkutellaan kollegansa toimesta Toskanaan kesälomalle, ruotsalaiseen seurueeseen, jossa on rikkaita ja kauniita ihmisiä, taiteentuntijoita ja kulttuurinharrastajia. Alussa retkeillään yhdessä ja erikseen, esimerkiksi Firenzessä, jossa Homan tutustuu ensimmäisen kerran Botticellin kuuluisaan maalaukseen Venuksen synty. Osa seurueen jäsenistä on Homanillekin ennestään tuttuja, yhdellä on kuulemma täysin samanlainen nenä kuin Medicin suvun Lorenzolla. 

Ensin kuolee yksi seurueen jäsenistä, upporikas liikemies, ikivanhaan etruskihautaan tietysti. Tapahtumat jatkuvat Tukholmassa. Homan hullaantuu upporikkaan liikemiehen nuoreen ja kauniiseen vaimoon, joka hänen mielestään on Botticellin Venuksen reinkarnaatio. Tällä Venuksella on sormus, joka on kuulemma kuulunut Medicin suvulle. Sormuksessa on pieni lokero, jota käytettiin myrkkypulverin säilyttämiseen -- kunnes oikea hetki koitti ja vihollinen saatiin eliminoitua. Kuuluisin renessanssin sormuksenkantaja lienee Lucrezia Borgia (1480-1519). Matkan varrella murhataan myös tuo markantilla nenällä varustettu mies. En jatka tämän enempää juonipaljastuksilla.

Ristiriitainen kirja oli sen vuoksi, että sinällään Mårtenson on ammattimainen juonenkehittelijä ja ammattimainen dekkarikirjailija osaa myös pitää hahmonsa, heidän elämäntarinansa ja profiilinsa tasalaatuisina. Mitään hurjia yllätyksiä hänen kerrontansa ei tuota, mutta kertaakaan en ole hänen dekkariensa kohdalla tympääntynyt itse juoneen ja siksi jättänyt kirjaa kesken. Homanin elämänpiiri ja taideaiheet kiehtovat minua, siitä ei pääse mihinkään. Mutta tällä kertaa ärsyynnyin ehkä liian usein yhteen piirteeseen: Mårtenson pitää lukijaansa sivistymättömänä ja selostaa likitulkoon jokaisen asian juurta jaksaen, hieman ylhäältä alaspäin. Oli sitten kysymys oliiviöljyjen vivahde-eroista tai ruotsalaisesta ruokakulttuurista, huonekalutyyleistä tai lähihistorian maailmanpoliittisista tapahtumista. Sinänsä aiheet ovat mielenkiintoisia, mutta ihan kaikkea ei ehkä kuitenkaan tarvitsisi rautalangasta vääntää. Terroristijärjestö ISISkin on ympätty mukaan, muttei kovin uskottavaksi elementiksi. En päätä olla lukematta seuraavaa -- saatan sortua kuitenkin. Jään vain ihmettelemään mitä Mårtenson keksii seuraavaksi...

Frankfurt, Mainz, Mänttä...

Frankfurt, Mainz, Mänttä... Tällä akselilla assyriologi on liikkunut pääsiäisen jälkeen. Ikivanhan läppärin kuvaohjelma reistailee ja matkojen antia tulee vasta nyt. Frankfurtissa kukkivat mangoliat ja muita kukkapuita. Sää oli pääosin sateinen, mutta se ei toisaalta haitannut kun päivät kuluivat suurimmaksi osaksi esitelmiä kuunnellessa.

Perjantai-illansuussa lintsasin ja pistäydyin Städel-museossa. Silloin aurinko paistoi Main-virtaan.

Matka jatkui pariksi päiväksi Mainziin. Katedraalin hämyssä oli monta ihmeellistä asiaa, ennen kaikkea huikaisevan kaunis valo.

Mainzissa kukkivat puolestaan kirsikat.

Eilisen päiväretken kohteena oli puolestaan Mänttä ja sen upeat Serlachius-museot. Olen tainnut jo useammassa postauksessa hehkuttaa sitä, että tämä on lempimuseoni Suomessa. Aivan ehdottomasti. Nyt oli päästävä katsomaan Anselm Kieferin töitä, niin kauan kuin se oli vielä mahdollista. Olin kiinnostunut Kieferistä, mutten saattanut arvata, että monet työt tekisivät ajankohtaisuudellaan niin suuren vaikutuksen. Ja sitten sain kokea karsaasti myöhäisen kävijän kohtalon: näyttelykirja oli loppuunmyyty! Olisin ehdottomasti halunnut sen!

Der Fruchbare Halbmond (2009) -- Hedelmällinen puolikuu oli suorastaan järisyttävä -- osaan tiilistä oli kirjoitettu muinaisten ja nykyisten kaupunkien nimiä. 

Tämänkertaisesta museoelämyksestä teki erityisen se, että meillä oli mukanamme syyrialainen kollegani, josta on tullut nyt hyvä ystävä. Serlachius-museot & johtaja Pauli Sivonen lahjoittivat hänelle Museokortin! Tämä ele merkitsee hänelle hyvin paljon, koska hän on kuulemma yrittänyt käydä kotikaupunkinsa Espoon EMMAssa aina kun sinne on vapaa pääsy. Museokortti avaa hänelle monia uusia ovia ja mahdollisuuksia. ISO KIITOS, minunkin puolestani.

Vaikka Frankfurtissa ja Mainzissa ei ollutkaan valittamista, niin menkää ihmiset Mänttään -- pala kansainvälistä korkeatasoista taidemeininkiä ihan meillä koti-Suomessa!

Ihmeellinen päivä: pakolaiskertomus ja Lux et tenebrae kantaesitys

Assyriologi on lukenut jo jokin aika sitten loppuun erään dekkarin, josta haluaa postata, muitakin kirjoja olisi jonossa. Toivottavasti ensi viikolla saan aikaiseksi. Nyt kuitenkin jotain eilisestä. Eilinen oli ihmeellinen päivä, monella tapaa.

Viime viikonloppuna tutustuin jo lyhyesti Syyriasta Suomeen tulleeseen pakolaiseen, kollegaan. Eilen hän tuli tapaamaan minua kotiini ja sain kuulla hänen tarinansa. Minua hiukan vanhempi nainen, hento olemus. Syyriaan jäi kaikki. Oma talo, puutarha, kirjat, työ, itsenäisen omillaan tulevan ihmisen ylpeys. Minä kerroin omaa tarinaani hänen kotimaastaan, paikoista, ystävistä ja kollegoistakin, jotka molemmat tunnemme. Hänen todellisuutensa on nyt pieni yksiö espoolaisessa lähiössä, ovessa ei nimeä. Yksinäisyys. Perhe muualla, hajallaan maailmalla. Onnellinen sattuma (minä haluan uskoa sen olevan johdatusta) on, että hän asuu likellä omaa kotiani. Nyt kun yhteys on syntynyt, voimme tavata toisiamme ja käydä myös yhdessä kävelemässä. Suomessa on hänen mielestään ihana rauha ja turvallisuuden tunne. Koko päiväksi jäi haikea tunnelma pinnalle, koko maailman suru ja kauneus tiivistettynä yhteen aamuun. 

Päivän toinen ihmeellinen asia oli Kirkko soikoon -festivaalin juhlavastaanotto ja sen jälkeinen konsertti Helsingin Tuomiokirkossa. Sain muutama viikko sitten kutsun sähköpostiosoitteeseen, joka ei ole ihan yleisesti tiedossa. Hieman ihmettelin kutsuvieraslistalle joutumista, mutta ajattelin että itse tilaisuudessa olisi tuttuja, jotka selittäisivät sen, että minua oli joku tässä yhteydessä ajatellut.

Toisin kävi. Juhlavastaanotolla ei ollut yhtään ainutta tuttua naamaa. Olo oli hieman hämmentynyt. Puolisoni kanssa totesimme jälleen kerran elävämme pienessä helsinkiläisessä kuplassa ajatellen, että tunnemme niin paljon erilaisia ihmisiä erilaisista yhteyksistä...

Konsertissa kuulimme Bachia (aina kaunista ja elämys kirkossa kuultuna) sekä kantaesityksen Eero Hämeenniemen teoksesta Lux et tenebrae. Musiikkiin oli yhdistetty myös valoteos. Ihastuin kovasti ja olenkin syvän kiitollinen kutsusta kukan nyt ikinä olikin varsinaisesti sen takana. Käyn harvemmin konserteissa ja nyt huomasin kuinka elähdyttävä vaikutus elävällä musiikilla jälleen oli. Pyrin nyt siihen, että lähtisin useammin juuri kuuntelemaan elävää musiikkia.

Aamun ja illan konsertin väliin mahtui tunti Kansalliskirjastossa. Se on avattu uudelleen suuren remontin jäljiltä. Tämä on yksi tärkeimmistä kirjastoista elämässäni, en ole tutkija, joka kykenee tuottamaan tekstiä kellarikomerossa vaan inspiroiva ja esteettisesti kaunis ympäristö on olennaninen. Rotondan avokokoelmissa kirjat ovat kutakuinkin entisillä paikoillaan, se tuntuu hyvältä.

Päivän valo ja pimeys -teemaan sopi kirjaston kupoli kello 17.15. Maaliskuun valon sykähdyttävä kirkkaus ja kauneus teki kipeää ja antoi toivoa samanaikaisesti. 

Mitä luin tänään: Lotta Nuotio, Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta

Assyriologille lähetettiin kustantajan toimesta ja kirjailijan pyynnöstä mielenkiintoinen kirja: Lotta Nuotio, Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta (Otava 2016). Se kertoo yhden tarinan miljoonista eli miten nuoren syyrialaisen miehen elämä muuttui kertaheitolla viisi vuotta sitten kun maassa alkoi kansannousu, vaikka hän ei siihen millään tavalla poliittisesti osallistunutkaan. Ja miten hänelle ei loppujen lopuksi jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta maasta. 

Lukukokemuksesta tuli henkilökohtaisempi ja ravistuttavampi kuin ennakkoon ajattelin. Vaikka Syyrian sisällissota on koskettanut minua ihmistasolla syyrialaisten ystävieni kautta ja olen syvän huolestunut maan kulttuuriperinnöstä ja muinaismuistoista, olen viimeisten viiden vuoden aikana vaalinut puolueettomuuttani ja kieltäytynyt kategorisesti esittämästä mielipiteitäni muista kuin kulttuuriperintöön liittyvistä asioista. Minulla on ainoastaan omakohtaiset kokemukseni Syyriasta sekä hajanaisesti hankittua tietoa sen yhteiskunnasta ja/tai konfliktin tapahtumista. En siis väitä olevani mikään "asiantuntija" -- ihmisten pariin jalkautumiseen pohjaavaa näkemystä asioista se ei kuitenkaan poista. Kirjaa lukiessani palaan kuitenkin jatkuvasti takaisin sotaa edeltävään Syyriaan, missä ulkomaalaisena tutkijana oli liki paratiisimaista liikkua. Voin palauttaa silmieni eteen sen Syyrian mitä Modikin haikeasti kuvaa. Myös silloin kaikki "tiesivät", että pinnan alla tapahtui paljon, mutta "puolueettomuuden nimissä" ei halunnut niitä asioita ajatella. 

Teoksen takakansi mainostaa tarinaa henkeäsalpaavaksi, eikä syyttä. Nuotio on onnistunut erinomaisesti keskittyessään yhden ihmisen/perheen kohtaloon sisällissodan jaloissa ja teksti tunkeutuu, jos sallitte minun käyttävän jo hieman kliseistä ja kulunutta kielikuvaa, iholle ja jopa ihon alle. Modi on tuikitavallinen syyrialainen nuori mies, keskiluokkainen, maallistunut, valmistumassa ammattiin ja sitten eräänä päivänä kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet kariutuvat kansannousuun, laittomaan pidätykseen, vankeuteen ja kidutukseen. Tämä on jo karmaisevaa luettavaa, mutta myös pako Syyriasta, oleskelu Turkissa ja ponnistukset uuden elämän aloittamiseksi Euroopassa lisäävät tarinan vaikuttavuutta: tämä kaikki olisi voinut tapahtua Sinulle. Jos olisit sattunut syntymään Syyriassa ja vaikka et olisi osallistunut kapinallisten vastarintaliikkeeseen millään tavalla. Riittää, että hallinto epäilee sinun sympatiseeraavan kapinallisia ja koska lääkärinetiikkasi mukaan kaikki haavoittuneet tulee hoitaa. Riittää, että postaat someen kuvan kotikaupunkisi sillasta. Se voi suomalaisista lukijoista kuulostaa absurdilta ja epäuskottavalta. Minä puolestani en epäile sen todenperäisyyttä hetkeäkään.

Kirjoittajana Nuotio on taitava, asettaa tarinan kertojan Modin etualalle ja vasta loppupuolella käy ilmi, että hän ilmeisesti yritti auttaa Modia pääsemään laillisesti ulos Turkista. Tekstistä ei käy ilmi se, missä vaiheessa Nuotio itse "astuu kuvaan" ja alkaa seurata tilanteen kehittymistä reaaliaikaisesti. Tietoinen valinta on ilmeisesti ollut se, ettei tekstissä aseteta ihmisen kertomusta millään tavalla kyseenalaiseksi eikä Nuotio valota lainkaan sitä, muuttuiko hänen oma käsityksesä tapahtumista kirjoitusprosessin aikana. Voin vain aavistella sitä henkistä myllerrystä mitä Modin haastatteleminen ja haastatteluiden purkaminen tekstiksi on merkinnyt. Minun teki pahaa lukea etenkin vankeusaikaa ja kidutuksia kuvaavia kappaleita, toiset taas nostivat vihaa kuten YKn pakolaisavun kykenemättömyys käsittelemään tapauksia Turkissa.

Annan kirjalle vahvan lukusuosituksen. Modin tarina on tekstinä sujuva, silti erittäin raskasta lukea, siitäkin huolimatta että siinä on "onnellinen" loppu. Me kaikki ehkä laittaisimme mieluummin pään pensaaseen ja jatkaisimme omaa turvallista elämäämme. Yksi miljoonista herättää katsomaan ympärilleen ja miettimään, missä on lähin pakolainen, mikä on hänen tarinansa ja miten kenties voisit auttaa häntä. Jakamalla yltäkylläisyydestäsi vai olemalla ystävä?