Mitä luin tänään: Rafik Schami, Die Frau, die ihren Mann auf dem Flohmarkt verkaufte

Assyriologi on ollut jo liki kaksi viikkoa kotona Berliinin ja Wiepersdorfin jälkeen, mutta on ahkeraan yrittänyt edistää artikkelia, jättöpäivä kuun lopussa. Kun tieteellisen tekstin kirjoittaminen on mielekästä, on vaikeaa irrottautua postaamaan. Parempi näin. Takaraivossa viipyilevät myös yhä saksalaiset paikat ja maisemat, lukuisat vanhat peilit joiden kautta maailma näyttää niin erilaiselta...

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, löysin Berliinistä myös pieniä palasia Syyriaa, ne piti poimia mukaan. Rafik Schami (1946- ) on syyrialaissyntyinen kirjailija, joka asuu Saksassa ja kirjoittaa myös Saksaksi. 

Hänen romaaninsa Die dunkle Seite der Liebe (2006) suomennettiin vajaa kymmenen vuotta sitten hieman sokerisella nimellä Damaskoksen rakastavaiset (Bazar, käännös Raija Nylander) (alkuperäinen nimi suomennettuna: Rakkauden pimeä puoli), mutta yhtäkaikki veivät nuo kertomukset minut jo tutuksi tulleille vanhan kaupungin sokkeloisille kujille. Das Geheimnis des Kalligraphen (2008) (= Kalligrafin salaisuus) sijoittuu niinikään Damaskokseen ja vei minut ehkä vielä vahvemmin mukanaan kuin rakkauden pimeä puoli, talojen sisäpihoille ja huoneisiin, joiden kattoja kannattelevat ikivanhat puutpalkit.

Pari viikkoa sitten Berliinissä ostamani Die Frau, die ihren Mann auf dem Flohmarkt verkaufte (2011) on eräänlainen esseistinen omaelämäkerta siitä, miten Schamista tuli kertoja. Kirjan nimi on suomennettavissa: Nainen, joka myi miehensä kirpputorilla. 

Esseissä kuljetaan jälleen Damaskoksen kaduilla ja kujilla, kirpputorilla, minne isoisä vie pienen pojan ja missä poika todistaa omin silmin miten vanha nainen myy miehensä hevosenhoitajaksi, koska tämä ei osaa kertoa tarinoita. Tästä episodista Schami lähtee avaamaan omaa rakkauttaan satuja, sananlaskuja (ja niiden etymologiaa) ja leikkejä kohtaan, miten suullinen tarinankerronta ja kirjalliset traditiot hänen kohdallaan yhtyvät. Fasinoivaa viimeiseen pisteeseen saakka.

Ich habe oft Kinder in Damaskus beobachtet, die in bitterer Armut lebten und die ihren Eltern helfen mussten, sie waren Bettler, Seineschlepper, Verkäufer in der sengenden Sonne, Handlager bei Schlossern, Bäckern und Tischlern. Sobald aber die Aufsicht der Eltern nachließ, spielten die Kinder und vergaßen nicht nur ihr Elend, sondern auch alles um sich herum (s. 22).

Leikki on myös tämän päivän, sodan keskellä leikkivien syyrialaisten lasten keino selviytyä. Siksi Suomi Syyria yhteisö RY viekin Aleppon lapsille leluja.

Teksteissä on paljon sykähdyttävää, nostan tässä vielä toisen olennaisen aiheen, lapset ja sairaus:

Ich verdanke meine Liebe zu Büchern, ja zur Schriftstellerei, einer ganzen Reihe von sowohl harmlosen wie auch lebensbedrohlichen Kinderkrankheiten (s. 100).

Schami sairasti usein, ei saanut koskaan pelata jalkapalloa -- niinpä hän vietti paljon aikaa vuoteessa ja luki kaiken mitä käsiinsä sai. Lastenkirjoja ei ollut, siksi hän luki maailmankirjallisuuden klassikkoja ja siis ylipäätään kaikkea. Näistä tuli välittömästi mieleen oma isäni, joka lapualaiskylässä koki ilmeisesti jotain hyvin samantapaista.

Bazar-kustantamo teki aikoinaan kulttuuriteon kääntäessään Schamin Rakkauden pimeän puolen suomeksi. Myös moni muu Schamin teos, romaanit ja esseet, ansaitsisivat tulla suomennetuiksi ja julkaistuiksi -- saksaksi luetaan tänään aika vähän Suomessa...

Schamin kirjat ovat minulle rakkaita. Olen itse kulkenut Damaskoksen vanhankaupungin katuja, hengittänyt niiden tuoksut sisääni, kuunnellut taloista kantautuvia ääniä, kurkistanut ovista sisäpihoihin, haaveillut ostavani oman, sellaisen jonka pihassa kasvaa sitruunapuu. Olen viettänyt siellä alkukesän iltapäivää ystävän kanssa ja säilönyt niiden hetkien kirpeän maun sydämeeni.

Minä jaan Schamin kanssa kipeän, katkeransuloisen kaipuun Syyriaan ja Damaskokseen. Siellä vietetyt päivät kuuluvat kaukaiseen menneeseen maailmaan, vuosissa ei niin kaukana, henkisesti jo kovin etäällä. Niin kovasti toivon voivani palata, vielä joskus, mieluummin tässä elämässä.