Hulluin lukemani matkakirja: Christer Boucht, Turkiska marschen

Assyriologi kotiutui rakkaista turkkilaisista maisemistaan noin kuukausi sitten ja tarkoituksena oli heti ensimmäiseksi postata tästä oman kodin arkistohuoneen uumenien löydöstä, Christer Bouchtin (1911-2009) matkakirjasta Turkiska marschen (Holger Schildts förlag 1970). Kirja on aikoinaan kuulunut joko omalle isälleni tai Paul Jyrkänkalliolle (jonka kirjoja ostin perikunnalta samalla kertaa kuin osa niistä otettiin lahjoituksena vastaan FIMElle). Jo keväällä opus sattui käteeni arkistohuoneessa ja selattuani totesin, että tämä täytyy ihan lukea, koska suomalaiset näyttävät matkailevan minulle niin perin tutuissa maisemissa Kayserista Välimerelle. Kesti kuitenkin hetken aikaa ennen kuin paikansin kirjan uudestaan.

Luulin kädessäni olevan "normaalin" matkakirjan, sellaisen kuten esimerkiksi Tapio Hiisivaaran Tarunhohtoinen Turkki (Pellervo Seura 1950), josta postasin aikoinaan täällä. Pääsin kuitenkin hyvin epätavalliseen reppureissuun kolmen suomenruotsalaisen herran kanssa eikä matkalta puuttunut jännittäviä ja vaarallisia käänteitä. Ennakko-odotukset olivat jotain aivan toista kuin mitä lukuelämys antoi -- huomasin aika pian olevani täysin oman laatikkoni ja kuplani ulkopuolella. Voi ei, olisin halunnut lopettaa lukemisen, mutta jostain syystä minun oli kuitenkin patikoitava herrojen kanssa heidän aasinpolkunsa loppuun saakka. Opettavainen matka, näitä minun pitäisi tehdä useammin.

Mikä tässä matkakirjassa nyt oli niin erikoista tai hullua? Monikin asia, mainitsen vain suurimmat hulluudet. Heti kättelyssä Boucht kuvaa heidän käyntiään ja keskusteluaan Suomen Istanbulin silloisen konsulin Olavi Tammivuoren luona.

Ni har väl inte tagit in vapen i landet? (s. 6)

Hans: Jag är den enda som har smugglat in nånting hit, en parabellum och nitti skott. Boucht köpte en sju-sextifemma i går kväll i basarerna... (s. 7).

Käy ilmi, että miehet ovat salakuljettaneet käsiaseen Turkkiin sekä ostaneet edellisenä päivänä toisen basaarista, koska Turkissa he tuntisivat muutoin olonsa turvattomaksi...

Tammivuori kieltää miehiä jyrkästi toteuttamasta varsinaista matkareittiään Van-järveltä Välimerelle. He valitsevat siksi varasuunnitelman patikoida noin 250 kilometrin matka Anatolian Keski-ylängöltä suoraan etelään Adanaan. Istanbulia lukuunottamatta he eivät yövy hotelleissa vaan telttailevat jopa Ankarassa (yleisessä puistossa). Repuissaan heillä on valtava määrä pussiruokaa ja näkkileipää. Matkavarustuksiin kuuluu sen lisäksi magnetofoni, jolla äänittämisen lisäksi soitetaan suomalaista iskelmämusiikkia keskellä ei-mitään. Koko teksti on kirjoitettu värikkääseen ja humoristiseen tyyliin (olisi pitänyt laskea kaikki ne kerrat kun Hans sanoo DUNDER och BRAK...), siinäkin oli aika lailla totuttelemista.

"Tavallisissa" matkakirjoissa matkailijoilla ja kirjoittajilla on useimmiten jonkinnäköinen kiinnostus matkakohteensa kieleen, kulttuuriin tai luontoon. Luin tätä kirjaa montakymmentä sivua odottaen, että  Bouchtin teksti olisi jollain tavalla paljastanut tämän ryhmän motiivin lähteä tällaiselle matkalle. En valaistunut -- loppua kohden kirkastuu yksi asia: he haluavat päästä Eufratille, koska tahtovat lähettää pullopostiterveisensä silloiselle Intian pääministeri Indira Gandhille (1917-1984). Miksi pullopostikirje Indira Gandhille on niin tärkeä, ei selviä kirjasta. Olen hämmentynyt. Miksi ihmeessä talsia monta sataa kilometriä vaikeakulkuisessa maastossa jos ei tiedä alueen historiasta tai nykypäivästä yhtään mitään? 

Boucht ja kumppanit eivät ole siis lainkaan perehtyneet alueeseen, jonka lävitse he aikovat kulkea. Heidän lähestulkoon totaalinen valmistautumattomuutensa ilmenee jo ennen kuin he ovat päässeet bussilla Kayseriin asti. Heillä on mukanaan kaksi karttaa, mutta kumpaankaan ei ole merkitty korkeuseroja. Heidän hämmästyksensä onkin suuri kun jo vajaat sata kilometriä ennen Kayseria he näkevät bussin ikkunasta liki 4000 metriä korkean Erçiyes -vuoren, joka dominoi Kayserin kaupunkikuvaa ja jonka olemassaolosta he eivät tienneet mitään. 

Det är ett snötäckt berg med en vass pigg upptill ... men snötoppar som syns tydligt på 75 kilometers avstånd har vi inte räknat med och hat inte funnits på våra kartor (s. 24).

Minulle tämä on jotain hyvin käsittämätöntä enkä oikein kykene uskomaan tällaiseen ignoranssin tasoon: onko tämä tietoinen tehokeino, onko tämä koko matkakertomus tulkittava matkakirjallisuuden rajoja rikkovaksi farssiksi? Eiväthän nämä herrat ole matkalla joskus keskiajalla vaan 1960-luvulla, aikana jolloin tietoa ja kirjallisuutta, myös parempia karttoja olisi ollut saatavissa jos niitä olisi vain viitsinyt etsiä. Ainoa tietolähde heillä näyttää olleen ruotsalaisen Barbro Karabudan (1935-2017) Turkkia kuvaavat kirjat, joita ilmestyi etenkin 1950-luvulla useampia ja jotka näyttävät tavoittaneet suomenruotsalaisenkin yleisön (itse en tuntenut Karabudan tuotantoa, mutta lainasin nyt kaksi Kansalliskirjaston kokoelmista).  Täytyisi varmaan nähdä vaivaa ja yrittää etsiä ilmestymisvuonna kirjoitettuja arvosteluja? Miten kirja otettiin silloin vastaan?

Kolmikko lähtee korkeasta vuoresta huolimatta rohkeasti matkaan, suoraan etelään (vaikka vuoren kiertäminen olisi ollut huomattavasti helpompaa) ja seuraava minulle totaalisen outo periaate on välttää ihmisiä. Nuoremmat miehet eli Kaj Borgmästars (silloin 28 v.) ja Hans Koivusalo (silloin 23 v.) päättävät kiivetä Erçiyesin huipulle, vaikka heillä ei ole mitään alppivarusteita mukanaan (siihen aikaan Erçiyesin huipulla oli vielä elokuussakin valkoista lunta, tänään tilanne on toinen eli korkeimmissa kohdissa on enää mustaa ikijäätä, mikä sekin sulaa huimaavaa vauhtia pois). Alue Kayserista etelään ei ollut 1960-luvun lopussa niin ihmisautiota kuin Boucht antaa olettaa, kyliä oli tiheämmässä kuin niitä mainitaan kirjassa ja myös muita matkailijoita oli varmasti enemmän liikkeellä (etenkin arkeologeja ja muinaiskohteista kiinnostuneita turisteja). Yhtään historiallista kohdetta ei mainita, tekstissä ei ole yhtään pohdintaa siitä, mitä alueella on tapahtunut menneisyydessä, puhumattakaan siitä, että miehet olisivat tietoisesti pyrkineet näkemään esimerkiksi heettiläisiä kallioreliefejä, joita olisi ollut useampia niinsanotusti "matkan varrella". No, kaikkienhan ei pidä olla kiinnostuneita tällaisista monumenteista, tämä vain jaksaa kummastuttaa minua täysin erilaisella suhtautumistavallaan. 

Miehet eivät osaa lainkaan turkkia ja silloin kun he kohtaavat ihmisiä, näyttää heillä olleen moniakin kommunikaatiovaikeuksia. Kommunikaatiovaikeudet saattoivat johtaa sellaisiin väärinkäsityksiin, jotka suomalaiset tulkitsivat epäystävällisyydeksi, mitä se ei välttämättä, ainakaan kaikissa tapauksissa ollut.

Om man säjer som sanningen är så blev vi direkt och rejält och handgripligen bortkörda (s. 91).

Myös pukeutumissääntöjen tuntemuksessa oli aukkoja. Adanaan päästyään Boucht ja kumppaninsa vetävät shortsit jalkaan (+34n asteen kuumuudessa se on toki suomalaisesta näkökulmasta ymmärrettävää), mutta ihmettelevät sitten kaupungilla, että heihin suhtaudutaan nurjamielisesti. Eräs auttavainen paikallinen kertoo heille että

... folk i denhär staden tycker inte om att ni går omkring i shorts (s. 170).

Mutta positiivisiakin kohtaamisia tapahtuu ja matkan anti on varmasti siinä, että monet ennakkoluulot (esim. kurdeja kohtaan) karisevat aasipoluille. On vaikeaa sanoa avarsiko tämä matka kuitenkaan sanottavasti heidän perspektiiviään, ehkä se oli liian kapea lähtiessä. Boucht oli varmasti paremmin kotonaan arktisilla alueilla, joissa ei niin usein kohtaa paikallisväestöä eikä anatolialaisia kangal-koiria, joiden pelkkä haukkuminen lähimaastossa sai miehet tarttumaan käsiaseisiinsa.

... hundskall tycker vi illa om. Hundarna här i landet, vallhundarna, är en ruskiga bestar, stora som kalvar, korthåriga, svarta i ansiktet, lång smal svans. Och argsinta (s. 91).

Tämä on vain osatotuus -- itse olen kohdannut myös erittäin lempeäluontoisia koirayksilöitä anatolialaisissa kylissä ja kaupungeissa. Paimenkoirat maastossa keskittyvät työhönsä.

Tämä on tähän mennessä kummallisin ja hulluin matkakirja jos katson sitä näin omasta rajoittuneesta perspektiivistäni. Minulle Kayserin alue on erityinen ja rakas -- siellä keräsin materiaalia väitöskirjaani pari vuosikymmentä sitten ja tällä hetkellä haaveilen jopa jonkilaisen pysyvämmän sijan hankkimisesta sieltäpäin. Olen lumoutunut Erçiyes-vuoren kauneudesta ja haluan oppia sen ympäristön historiasta enemmän. 

Matkakirjat ovat kiinnostaneet minua aina. Siksi bongasinkin sopivasti twitteristä tämän tapahtuman: Matka ja paikka -seminaarin, joka pidetään 12.10. 2018 Helsingin yliopistossa ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille. Kiitos vinkistä Ilona Lindh (@ILindh), ensi perjantaina nähdään!