Hui mikä helmi! Tapio Hiisivaara, Tarunhohtoinen Turkki

Assyriologi tunnustautuu Turkki-friikiksi. Ja luuli vielä vähän aikaa sitten tuntevansa suurin piirtein kaikki suomeksi julkaistut matkakirjat, joissa liikutaan turkkilaisissa maisemissa. Luulo ei ole koskaan tiedon väärti: pari viikkoa sitten törmäsin (taas) Vihreällä Planeetalla kirjaan, jota en tiennyt olevan olemassakaan: Tapio Hiisivaaran Tarhunhohtoinen Turkki (Pellervo-Seura 1950).

Hiisivaara oli toimittaja, kirjailija ja kääntäjä ja näyttää kolunneen uransa aikana aika monta maankolkkaa. Turkissa hän matkusti 1949-50 vaimonsa kanssa ja kirja sisältää seikkaperäisen matkakuvauksen lisäksi runsaasti sen aikaisen turkkilaisen yhteiskunnan ja tapojen kuvausta. Hiisivaaralla ei näytä olleen juurikaan taustatietoja maasta, mutta hänellä on aito yritys perehtyä myös sellaisiin aihealueisiin, joihin tavanomaisempi kulttuurimatkailija ei juurikaan kiinnitä huomiota. Kirjan luvut siis hyppelehtivät muinaiskohteista sujuvasti nuoren tasavallan puolustusjärjestelmään, teollisuuteen, kouluihin ja ties mihin. Kontrastina kirjan nimelle Turkki esiintyy kirjassa aika usein ei niin tarhunhohtoisena.

Koko "Anadolua" (niin kuin Hiisivaara Turkkia/Anatoliaa järjestelmällisesti nimittää) ei kuitenkaan koluta idästä länteen. Istanbulin lisäksi käydään länsirannikolla Izmirin ympäristössä ja jatketaan sieltä Ankaraan. Suurin osa maasta jää siis näkemättä, mutta sinällään se ei haittaa, koska Hiisivaara kuvaa kaikkea näkemäänsä ja lukemaansa suurella antaumuksella ja joskus jopa hienoisella paatoksella. Kaikkein silmiinpistävin piirre on tämä: Istanbul, vanha ottomaanien valtakunnan pääkaupunki, yksi maailman loistavimmista paikoista ylipäätään, on kaikessa tarunhohtoisuudessaan nuhjuinen, ja edistyksestä jälkeenjäänyt, jopa likainen, kun taas Ankara, uusi pääkaupunki, on vastarakennettuine taloineen moderni ja esimerkillinen...

Kaikenlaista Anatolian muinaisuuttakin Hiisivaaran matkakuvaukseen sisältyy. Istanbulissa käydään tietty tavanomaisissa matkakohteissa, mutta myös suuressa basaarissa ja todetaan huolettomasti:

Istanbul on antikviteettien kerääjälle paratiisi, ja hinnat ovat uskomattoman halpoja. Istanbulin suuresta basaarista voisi tosiaan täyttää muutamia museoita, eivätkä tavarat silti vähenisi, niitä kaivetaan lisää jostakin (s. 62).

Siitä huolimatta, että Anatolian sivilisaatioiden museota vasta restauroitiin eikä se ollut silloin oikeastaan vierailijoille lainkaan avoinna, mutta Hiisivaaran sanoin:

...  Ankarassa ei ole niin tylysti kiinni paiskattua porttia, ettei sitä lennätettäisi selko selälleen lähettiläs Yrjö-Koskisen toivomuksesta (s. 228).

Assyriologille ja hetitologille ehdottomasti heikoimmat kohdat kirjassa on maininnat ja kuvaukset heettiläisistä. Tässä kohtaa Hiisivaara kirjoittaa niin pahaa puutaheinää ettei sitä voi tässä kohtaa lähteä edes oikomaan. Museossa hän näkee runsaasti heettiläistä kuvanveistoa ja yrittää kovasti ymmärtää, mistä eri kuva-aiheissa on kysymys, onnistumatta kuitenkaan erityisen hyvin. Ehdottomasti riemastuttavin lausuma on tämä:

Soittokunta esiintyy toisessa paikassa, yksi soittaa huilua ja toinen kitaraa säestäen tanssijatarta. Tämä tanssii kiihottavan lyhyt mekko yllään, sillä tanssi oli heettiläisillä samaa kuin eurooppalaisilla nämä tuhannet vuodet myöhemmin, miehen pyydystämistä (s. 232).

Ei ole vaikeaa arvata, mistä reliefistä on tässä tapauksessa kysymys. Huvittavinta tässä Karkamisista löydetyssä reliefiortostaatissa (Carchemish B17b, n. 900 eaa?) on se, että tanssiva hahmo ei missään tapauksessa ole nainen ja tanssimisella heettiläisessä kulttuurissa oli varmaankin enemmän uskonnollis-rituaalinen merkitys kuin miehen pyydystäminen. Hyvät naurut tästä luonnollisesti sai ja oletankin että Hiisivaara on kirjoittanut nämä lauseet hieman pilke silmäkulmassaan.

Tarunhohtoinen Turkki on ehdottomasti matkakirjojen helmi -- sen avulla voi tehdä aikamatkan nuoreen, vielä alkukankeaan tasavaltaan, ihan huikea virtuaalinen sukellus yli puolen vuosisadan taakse. Turkkiin, jota ei enää ole, ei fyysisesti ja vielä vähemmän henkisesti. Joskus toivon, että voisin päästä sinne, hypätä esimerkiksi Paul Jyrkänkallion mopon selkään kun hän 1950-luvun loppupuolella ajoi Ankarasta Anatolian halki Välimeren rannikolle. Elää ja kokea.