perjantai 14. syyskuuta 2018

Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys"


Assyriologi saa nyt vihdoin (liki kolmen viikon Turkin matkan jälkeen) aikaiseksi postata aiheesta, josta on tuntenut suurta tarvetta purkautua jo pidemmän aikaa: siitä miten Marie Kondo suhtautuu kirjoihin ja miten hänen vanavedessään myös toinen järjestelytaidosta kirjoittava sortuu humanistin korvissa sivistymättömiltä kuulostaviin lausuntoihin tästä esineluokasta. Tai siitä mitä hän kirjoittaa keräilystä. Tämä postaus kumpuaa suoraan bibliofiilin sydämestä ja saattaa paikoin vaikuttaa ilkeältä tai epäkunnoittavalta niistä lukijoista, jotka suhtautuvat konmaritukseen suurella herätysliikettä muistuttavalla palvonnalla. Tarkoitukseni ei ole arvostella henkilöitä, kommentoin ainoastaan heidän ajatuksiaan kirjoista ja niiden säilyttämisestä tai keräilystä ylipäätään. Järjestelyoppaat ovat oman aikakautemme ilmiö, jossa on monia hyviä puolia, mutta itse näen ohuen pinnan kääntöpuolella rappion räikeät värit. Järjestelyoppaita kirjoittavat monet, jotka eivät ymmärrä ihmisen ja esineiden erityistä suhdetta (olen postannut aiheesta esim. täällä ). 

Aloitan siis Konmari -kirjoista, joita olen käsitellyt jo muissa yhteyksissä esimerkiksi täällä ja täällä. Marie Kondo ei ole täysin "kirjavihamielinen" henkilö, hän ymmärtää sen, että kirjat tuottavat ihmiselle iloa ja saavat ihmisen hyvälle mielelle. Periaatteessa hän itsekin pitää kirjoista. Peruslähtökohtana on kuitenkin, että kirjat ovat turhakkeita, esineitä jotka pääsääntöisesti pitää heittää pois.

Teoksessa Siivouksen elämänmullistava taika (Bazar 2017, käännös Päivi Rekiaro) Marie Kondo kirjoittaa kohtuullisen pitkään kirjoista.  Kaikilla esineillä, myös kirjoilla, on Kondon mielestä "henki" ja tämä on tärkeä seikka silloin kun luemme hänen tekstejään: japanilaisessa kulttuuripiirissä on niin paljon sellaisia aineksia, joita ei voi suoraan ottaa ja omaksua esimerkiksi suomalaiseen kulttuuriin. Kondo kirjoittaakin, että kirjojen nimien ja kansien väliin painettujen sanojen energia on hyvin vahvaa ja että japanilaisille sanat tekevät todellisuuden (Iloa säkenoivä järjestys s. 141). Kondolle kirjat ovat tästä henkisyydestään huolimatta puhtaasti käyttöesineitä, hän ei itse näytä omistavan yhtään perittyä kirjaa, joka olisi kuulunut jollekin toiselle ihmiselle ennen häntä ja etenkin hänen kirjastostaan tuntuu puuttuvan uskonnollisia "perusteoksia" kuten Raamattu tai Koraani. Jos ei itse ole kasvanut siihen, että tietyt kirjat kulkevat perheissä sukupolvilta toisille (kuten esim. Raamattu on ainakin tähän asti monissa suomalaisissa kodeissa kulkenut), niin ei osaa niistä myöskään tällaisessa järjestelytaidon oppaassa kirjoittaa.

Lukemattomien lukemattomien pinot. Lukiessani ensimmäistä kertaa Konmari -kirjoja, protestoin välittömästi sitä Kondon mielipidettä, että ihmisen tulisi heittää kaikki sellaiset kirjat pois, jotka hän on ostanut, muttei vielä lukenut. Hän jopa otsikoi: "Joskus" tarkoittaa "ei koskaan" (Siivouksen elämänmullistava taika s. 100). Tätä Kondo tarkastelee vain omansa ja asiakkaittensa kokemuspohjan   perspektiivistä. Itse ostan jatkuvasti estoitta kirjoja, jotka jostain syystä vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta joihin tartun vasta myöhemmin. Tällä hetkellä minulla on lukemattomien lukemattomien pinoissa (ts. tällä hetkellä keväällä yo-juhlien vuoksi tehdyssä siistimisessä arkistohuoneen vapautuneisiin hyllyihin sijoitettuna) ehkä noin 250 kirjaa. Saatan ostaa jonkun kirjan vain sen vuoksi, että kirjassa on yksi tai kaksi kuvaa, jotka koen kauniiksi, kiinnostaviksi tai joista arvioin JOSKUS olevan jotain konkreettista hyötyä. Ostan kirjan joko uutena (usein alennushintaisena) tai käytettynä. Jos kirja on kovin kallis, mielestäni, saatan miettiä voinko saada saman kirjan jostain kirjastosta lainaan.  Etenkin vanhojen kirjojen kohdalla teen hankinnan useimmiten heti, koska jos jätän sen kauppaan, saattaa olla etten enää saa sitä mistään tai sitten joudun käyttämään huomattavasti aikaa ja vaivaa sen uudelleen löytämiseen. Kirjojen avulla varastoin ideoita, etenkin potentiaalisia, koska jos minulla on kerran ollut jokin kirja kädessäni ja/tai olen katsellut siinä olevaa kuvaa, jäävät ne lukemattominakin vaikuttamaan alitajuntaani. Kun tutkin, luen ja kirjoitan, mieleni yhdistää jonkin asian toiseen, sellaiseen josta tiedän lukeneeni hiukan tai nähneeni kuvan. Sitten ei tarvitse kuin kävellä omalle kirjahyllylleen tai kaivella sitä lukemattomien pinoa ja ottaa nimenomainen kirja tai kirjat esille. Jos siinä vaiheessa lähtisin etsimään samaa kirjaa jostain muualta, olisin ajankäytöllisesti täysin hukassa. Olen soveltanut tätä metodiani jo aika kauan, paljon ennen kuin luin Umberto Econ "antikirjastosta" -- Econ ja Nassim Talibin kirjan mukaan kirjastomme tärkeimmät kirjat ovat ne, joita emme ole vielä lukeneet. Ne tekevät meidät nöyriksi sen tietomäärän edessä, jota emme vielä hallitse ja haastavat meidät kehittymään.

Täysin kestämätön (myös ympäristöllisesti) on Kondon ohje että jos kaipaat pois heittämäänsi kirjaa niin kovasti, että olet valmis ostamaan uuden, sen kun ostat sen -- ja muista tällä kertaa myös lukea se (Siivouksen elämänmullistava taika, s. 103). Voi apua, tämä on kirjojen kerskakulutusta (vaikka kustantajien kannalta ehkä toivottavaa)! Eikä tällainen ohje tosiaan ota huomioon sitä, että jos heität vanhan kirjan menemään, ei sitä ehkä noin vain löydykään uudestaan.

Kirja, jota rakastin 30 vuotta sitten (enkä ole avannut sen jälkeen). Kondo kehottaa ihmisiä säästämään ne kirjat, jotka saavat sinut hyvälle mielelle ( Siivouksen elämänmullistava taika s. 101). Silti hän on sitä mieltä, että kirjoja luetaan niiden tuottaman elämyksen ja niiden sisältämän tiedon tähden. Kirjalla esineenä ei ole Kondolle mitään merkitystä ja siksi ne voi vain heittää pois. Minulle kirja on tärkeä myös fyysisenä esineenä -- oli se sitten painotuotteena kaunis tai ruma. Kirja on osa omaa identiteettiäni ja henkilöhistoriaani jos olen lukenut sen ja se on tehnyt minuun tavalla taikka toisella vaikutuksen. Tämän vuoksi monet säästävät esimerkiksi aapisensa, koska se on kirja, jonka avulla he oppivat lukemaan, nimenomaan se nidottu paperinippu on tärkeä. Samaa teemaa käsittelee myös Umberto Econ romaani Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (WSOY 2005, suomennos Helinä Kangas), jota luin aikoinaan englanninkielisenä versiona ja jossa muistinsa menettänyt mies yrittää uudestaan löytää minuutensa lapsuutensa kirjoista ja sarjakuvista. Vaikka kaikista kirjoista jää jokin muistijälki, kantavat fyysiset kirjat mukanaan paljon sellaista, jota mieli ei jaksa raahata mielessään. Toisinaan niistä fyysisistä kirjoista (ja myös muista esineistä) on konkreettista hyötyä ihmisille, jotka ovat kokeneet esimerkiksi jotain traumaattista tai muuten on hyödyllistä yrittää palata entisiin aikoihin omien mielenliikkeittensä ymmärtämiseksi.

Makulointi on pahasta. Kyseenalaista Kondon kirjoja käsittelevässä kappaleessa on se, miten hän kuvaa omia kokeilujaan "säilyttää kirjan tieto" mutta heittää kirja silti pois. Tajusin, että en niinkään halunnut säilyttää koko kirjaa vaan tietyt sen sisältämät tiedot tai sanat. Niin tulin siihen tulokseen, että jos säilyttäisin kirjasta vain tärkeät kohdat, voisin heittää loput menemään (Siivouksen elämänmullistava voima s. 104). Hm. Ensin Kondo yritti kopioida häntä inspiroivat kohdat muistivihkoon. Menetelmä on mielestäni oiva -- olenhan soveltanut sitä tutkimuskirjallisuuteen silloin kun 1990-luvulla tein väitöskirjaa kirjastoissa, joissa kirjoja ei saanut valokopioida. Kondolle menetelmä oli kuitenkin liian työläs, hän hylkäsi sen. Valokopioiminen ja kopioiden leikkaaminen ja liimaaminen oli vieläkin työläämpää, joten lopulta päätin repäistä kirjoista haluamani sivut (Siivouksen elämänmullistava voima s. 105). Eli Kondo tuhoaa ja makuloi kirjojaan, jotain mitä itse en ole pystynyt tekemään kuin vanhoille puhelinluetteloille (kannet irti ennen paperinkeräyslaatikkoa). Kirjojen poisheittämisestä voidaan olla montaa mieltä, ja monet alan ammattilaisetkin myöntävät tänään, että paperisista kirjoista on tullut ongelmajätettä. Kustantajat makuloivat kirjavarastojaan koska varastointi on erittäin kallista. Tästä huolimatta, bibliofiilinä, pyrkisin ensin kierrättämään kirjan kuin kirjan. Etsin hyviä koteja vanhempieni ja appivanhempieni kirjoille, joita on kodissani omien kirjojen lisäksi huomattava määrä. Laitan paljon pokkariromaaneja kiertoon, sukulaisille ja ystäville. Vien kirjoja myös kirjastojen kierrätyshyllyille (ja usein sieltä tarttuu joku kirja myös mukaan...). Kirjojen hävittämistä roskiin heittämällä tai makuloimalla ei voi tietysti suoraan verrata kaikenlaisten ideologisten ääriliikkeiden järjestämiin kirjarovioihin menneisyydessä ja nykyisyydessäkin, mutta tätä aihetta tulisi tutkia ja siitä tulisi kirjoittaa enemmän. 

Kodin pikadieetti -- ihan viho viimeinen juttu.
Heinäkuun loppupuolella käteeni osui marketin alelaarissa Mira Ahjoniemen teos Loistava järjestys (Otava 2017). Kirja sujahti ostoskärryille ja kassan kautta kotiin, koska se maksoi enää muutaman euron ja sitä hetken aikaa selattuani totesin, että tässä on juuri niin omien asenteitteni vastainen kirja, että siitä pitää ihan postata täällä blogissa. Ahjoniemi kertoo alussa miten Marie Kondon kirjat ovat innoittaneet häntä valtavasti, mutta kokonaisuudessaan tämä opus ei tarjoa mitään uutta ja mullistavaa konmarittamiseen tai muihinkaan lukemiini järjestysoppaisiin verrattuna. Ahjoniemi kuvaa kirjaansa myös pikadieetiksi, joka toimii ja jonka tulokset pysyvät (s. 11). Se on aika paljon luvattu, ja olisin erittäin kiinnostunut saamaan kommentteja siihen, onko kukaan kirjan lukenut ja sen mukaan kotiaan järjestänyt onnistunut tämän pikadieetin avulla? Konmari sentään painottaa, että järjesteleminen on yleensä hyvin pitkä (vuosien) prosessi, joka vaatiin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Yleisenä huomiona mainittakoon se, että kirja noudattaa aika orjallisesti Konmari -kirjojen rakennetta, mutta oikoo mutkia suoriksi ja jättää sellaisen ikävän jälkimaun, että tässä on ratsastettu konmaritushuuman aallonharjalla ja yritetty rahastaan suomalaista lukijakuntaa. Jos kirja ei ole myynyt hyvin, voi kustantaja vain syyttää itseään.

No mitä Ahjoniemi sanoo kirjoista? Jostain syystä hän yhdistää yhden kappaleen alle sekä keräilyn että kirjat. Kulmakarvani nousivat jo lukiessani ensimmäisen lauseen: On täysin ok luopua keräilystä, jos se ei enää sytytä (s. 55). Henkilökohtaisesti en tunne yhtään ihmistä, joka keräisi yhtään mitään, vaikka hänellä ei olisi keräilijän sielua tai joka jatkaisi kokoelmansa kartuttamista jos se ei enää innosta -- keräilykohde vaihtuu useinkin, mutta keräilijä harvoin lopettaa keräilyä kokonaan. Koska keräily tuottaa niin paljon iloa -- turhaan ei ole sanottu, että keräilijät ovat hyvin onnellisia ihmisiä. Samoina päivinä kun ostin Ahjoniemen kirjan oli Helsingin sanomissa Pankinjohtaja Kari Rahialan (1936-2018) kuolinilmoitus ja nekrologi. Kuolinilmoituksessa omaiset antoivat Rahialalle kolme "titteliä": Rakkaamme, onnellinen keräilijä ja Kamarineuvos. Tämä sykähdytti, samoin nekrologin otsikko: Pankinjohtaja keräili kaikkea. Vaikka keräilyssä esineet ovatkin usein tärkeässä osassa, kaikki eivät keräile tavaraa "nurkkiinsa". Jo nuorena opiskelijana kerroin ystävälle kerääväni kokemuksia. En tunne minkäänlaista himoa astioihin, huonekaluihin tai koruihin. Tänään kerään patsaita virtuaalisesti katalogiiin tietokoneelle, minun ei tarvitse fyysisesti omistaa kaikkea keräämääni, mutta olen vakuuttunut siitä, että keräilijät ovat poikkeuksellisen onnellisia ihmisiä. Siksi Ahjoniemen lausahdus on omasta vinkkelistäni katsottuna absurdi, eikä se taida muillekaan juuri antaa järkevää ohjetta.

Seuraavaksi Ahjoniemi kysyy: Keräätkö kirjoja? Miksi? Kirjat on tarkoitettu luettavaksi. Mikä on niiden tarkoitus, jos niitä ei aio enää lukea? (s. 55). Kyllä, kerään kirjoja. Koska luen niitä, mutta yllä siitä, miksi ylläpidän myös laajaa "antikirjastoa". Kodissani on myös runsaasti menneiden sukupolvien kirjoja, jotka odottavat uudelleensijoitusta, mutta niistä ei ole tarvetta päästä kertaheitolla eroon, osasta ei luultavasti milloinkaan. Joku päivä joku suvun nuoremmista saattaa löytää sieltä aarteita. Vanhat kirjat ovat paljon muutakin kuin sisustuselementtejä esimerkiksi tauluiksi aseteltuna. Kyllä, kirjat vievät paljon tilaa, kirjat keräävät pölyä, ne tukkivat seiniä ja painavat todella paljon muutossa (mutta antavat sinulle kaiken vaivan moninkertaisesti takaisin). Lukemattomista kirjoista ei kuitenkaan synny henkistä taakkaa niinkuin Ahjoniemi väittää, vaan lukemattomia uusia mahdollisuuksia ja henkistä rikkautta (vrt. yllä "antikirjasto"). Ahjoniemi suosii sähkökirjoja, koska lukulaite on kuulemma kuin karkkipussi, jonne voi ostaa luettavaa kun tekee mieli, nauttia siitä ja laittaa pois kun on luettu (kuulostaa hallitsemattomalta ahmimiselta). Sähkökirjoissa on todellakin omat hyvät puolensa, mutta itse käytän niitä ainoastaan tutkimustyöskentelyssä ja "pakon edessä" jos kirjaa ei ole saatavissa paperisena versiona. Lukulaite on kylmä ja persoonaton, rakastan hypistellä kauniisti nidottua ja taitettua kirjaa -- kirjan lukeminen on usein esteettinen kokemus myös kosketuksen kautta. Kun suurin osa ihmisistä on jo nyt täysin addiktoituneita elektronisiin laitteisiinsa niin etenkin lapsille ja nuorille tekee vain hyvää välillä laittaa kännykkä pois ja uppoutua paperisen kirjan kanssa maailmaan ilman sähköisiä ärsykkeitä. Liki kaksi vuotta sitten luin tutkimuksesta (ja postasin siitä täällä) miten kirjojen määrä kotona korreloi lasten ja etenkin poikien oppimistuloksissa matemaattisluonnontieteellisissä oppiainiessa. Piti paikkansa tai ei, pölyiset kirjakasat kasvuympäristönä on varmasti terveellisempi kuin koti ilman kirjahyllyjä. Ja ainakin tänään vielä tulisi ajatella myös sitä, että ilman fyysisiä kirjoja ei sähkökirjojakaan olisi olemassa. Jos et osta yhtään paperista kirjaa, kirjavalikoimien laajuus ja taso laskevat (kunnon laadukas ruoka versus Ahjoniemen lauantaipussi), koska kustantajat eivät elä pelkästään sähkökirjojen myynnistä.

Lopetan tähän. Rakastakaa kirjojanne, älkää tuhotko niitä. Keräily ei ole vaarallinen harrastus, se tekee ihmisen onnelliseksi.

22 kommenttia:

  1. Kiitos tästä! Melkein kuin minun ajatuksia olsiit lukenut, mutta en vain olisi osannut pukea niitä noin hienosti kirjoitukseksi. Löysin juuri äskeiseltä Kiinan matkalta Pikku prinssin kiinaksi; ostin tietysti sen, vaikka en osaa kieltä ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helena, Kiina kiinnostaa minua kovasti & todennäköisesti ostaisin surutta kaikennäköisiä kirjoja enkä todellakaan lue merkkiäkään kiinaa :).

      Poista
  2. Ahjoniemen kirja oli todella vastenmielinen lukukokemus. En ollenkaan pitänyt hänen Kondon tyyliä jäljittelevästä, teennäisestä suomestaan... En siis lukenut ensimmäistä lukua pidemmälle kirjastosta lainaamaani pokkaria. Sen sijaan minusta Aalto puhuu Paikka kaikelle -kirjassaan kirjoista paljon arvostavammin ja myös siitä, että tavaroilla on kulttuurihistoriaa. Esim. kirjahylly on tietyissä piireissä erittäin merkityksellinen. Mutta kenties siksi, että Suomen kulttuuri on niin nuorta ja ohutta, kirjoihin voidaan suhtautua kertakäyttöisinä ja vaikeina esineinä ja niistä on nykyään trendikästä hankkiutua eroon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, Aallon Paikka kaikelle -kirja on ihan eri tasolla ja siitä huomaa myös, että Aalto on tohtorisnainen, perehtynyt esinekulttuuriin ja kaikkiin niihin merkityksiin mitä esineet kantavat. Kirjahyllyn merkitys on mielenkiintoinen, koska 1900-luvulla kulttuurikodin tärkeä elementti oli kirjahylly, mutta myös monissa työläiskodeissa ja maataloissa arvostettiin kirjoja, tuntui kunnia-asialta, että kotona oli myös kirjallisuutta. Ahjoniemi haluaa omien sanojensa mukaan tarjota kirjassaan "uusia ideoita ja romuttaa sellaisia luutuneita käsityksiä, jotka eivät enää sovi yhteen nykyisen elämäntavan kanssa". Se minkä koen järjestelyoppaiden filosofian rappioksi, tiivistyy aika hyvin tässä lauseessa. Nykyinen elämäntapa on ohut ja kestämätön ja se pitäisi muuttaa, ei toisin päin :).

      Poista
  3. Tarkoitin sillä kirjakulttuurin ohuudella sitä, että ei esim. jollain torppariperheiden jälkeläisillä välttämättä ole ollut sitä kokemusta, että olisi kasvanut kirjoja täynnä olevan kirjahyllyn kanssa. Jolloin ei ole kasvanut arvostamaan sitä eikä välitä arvoja omille jälkeläisilleen. Eikä suurin osa korkeakouluttamattomista ihmisistä tee tutkimusta. Heille kirja tarkoittaa romaania, viihdettä, ja sitähän kulutetaan ihan eri tavalla kertakäyttöisesti...
    On siis kirjoja ja kirjoja. Kirjahyllyn historia Suomessa olisi mielenkiintoinen tutkimusaihe. Sohvaryhmän läpimurtoa on sentään Sarantola-Weiss tutkinut ja siinä sivuaa tätäkin aihetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, mutta yhä väittäisin, että yhteiskunnassamme vaikuttavista ihmisistä aika monella on luokkaretki takanaan, osan perheissä arvostettiin kirjasivistystä ja koulutukseen kannustettiin (vrt. tietosanakirjojen suosio 1900-luvun Suomessa), toiset ponnistivat opiskelemaan ilman tukeakin. Kirjahylly on yksi omista lempiaiheistani, jonkun täytyisi ehdottomasti kirjoittaa siitä tutkimus. Ehdotin puolison kanssa viime vuonna (?), että SKS aloittaisi keräämään valokuvia menneistä ja nykyisistä kirjahyllyistä. En ole ehtinyt itsekään katsomaan onko sinne tullut yhtään postauksia...

      Poista
  4. Painava ja hyvä puheenvuoro kirjan ystävältä, kirjan puolesta. Itse en keräile mitään vaan ahdistun liiasta tavarasta, mutta silti meilläkin on kirjahyllyssä isoäidin (2 romaanin kirjailija), isäni (kirja kädessä aina) ja anoppini (Otavalla töissä) kirjahyllyistä poimitut kirjat. Vanhimmat ovat kerta kaikkiaan suloisia, nuuhkin niitä aina pölyjä pyyhkiessäni, katselen piirroksia, luen pätkän sieltä täältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena -- kukin omalla tyylillään siinä kuinka paljon kirjoja säilyttää. Olet kuitenkin oivaltanut sen, että perityillä kirjoilla on merkityksensä. Näin se kirjat ovat osa elämääsi ja identiteettiäsi.

      Poista
  5. Kiitos taas tekstistäsi, jonka ajatukset olivat kuin omiani!
    Kirjojen ja kirjahyllyjen ystäville suosittelen amerikkalaisen esseistin ja toimittajan, Anne Fadimanin, hurmaavia, hauskoja ja viisaita esseekokoelmia: Ex Libris. Confessions of a Common Reader. Penguin Books, 1998, sekä Rereadings. Farrar, Straus & Giroux, 2006. Olen itse ostanut ensimmäisen Akateemisesta ja toisen tilannut sen kautta. Tuskin enää onnistuisi, mutta nämä kirjat näyttävät olevan yhä netin kautta tilattavissa. - Luen itse uudelleen kirjoja, joiden ensimmäinen lukukerta oli 30 - 40 vuotta sitten, ja huomaan muutokset itsessäni. Minäkin olen ostanut joitakin kirjoja, joiden kieltä en ymmärrä tai kirjaimia pysty edes lukemaan. Ne tuottavat minulle silti suurta iloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena -- kirjoitan ylös nämä kaksi opusta! Ajattelin tähän tekstiin myös siteerata Elias Canettia, joka niinikään osti paljon kirjoja, joista osaa säilytti vuosia ja kuljetti myös mukanaan ennen kuin "niiden aika koitti". Mutta Canettin kirjasuhde on niin erityinen, että postaan siitä joskus myöhemmin erikseen, kenties sitten kun löydän sille jonkun paralleelin/vastakohdan, joka nostaa sen omaan arvoonsa. Silloin kun itse palaan johonkin kirjaan vuosikymmenien jälkeen, huomaan monesti muistavani sen monin kohdin "eri tavalla" -- on kiehtovaa huomata miten oma mieli tosiaan kokee ja työstää luettua ja myöhemmin teksti kertoo sinulle jotain muuta kuin aikaisemmin.

      Poista
  6. Kiitos, tätä mieltä olen ollut itsekin. Kirjat merkitesevät minullekin paljon, enkä heitä niitä pois. Olen kuitenkin tehnyt "konmarit"ja myynyt kirpparissa sellaisia kirjoja, jotka haluan myydä, eli olen lukenut, ymmärtänyt, ja en halua enää lukea uudestaan. Lisäksi olen järjestänyt kirjahyllyä niin, että siellä on vain sellaisia teoksia, jotka olen lukenut. Kaapissa on taas kirjoja joita en ole lukenut. Olen kerännyt 1900-luvun puolella Mitä Missä Milloin -teoksia, niitä en ole lukenut sanasta sanaan. Minusta 2000-luvulla niiden taso tai tai ainakin merkitys laski.
    Vain Elämää kaudella hymyilytti Lauri Ylösen päivänä, kun hän seliiti, että oamisuus ahdistaa, niin Pyhimys tokaisi, että anna minulle. Tavaroiden poisheittämistä paheksun. Voin lahjoittaa kirjoja ja myydä, mutta en heittää roskikseen. Kaikkea ei tarvitse Suomessa ostaa, kun voi lainata kirjastosta. Joskus lainaan kokeeksi jonkun kirjan, ja jos se ei ole hyvä palautan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen myynti, lahjoittaminen ja kierrättäminen ovat ihan todellakin ok, ja niinhän minä itsekin teen. Kaikkea ei tarvitse säilyttää. Mutta roskiin heittäminen tai mutiloiminen sivuja irti repimällä ovat huono vaihtoehto -- Marie Kondohan ei anna esineille vaihtoehtoa "kierrätä" vaan kaikki iloa tuottamattomat heitetään menemään.

      Poista
  7. Luulen Marie Kondon oppien vaikuttavan aika erilaisilta Japanissa. Länsimaissa japanilaisasunnot kuvataan askeettisina ja harmonisina, mutta nykyisessä kerskakulutus-Japanissa tilanne on päinvastainen. Sitä tavaraa on niin järjettömän paljon. Asunnot ovat usein täydellisiä kaaoksia, jotka ovat täynnä, lattiasta kattoon, mitä turhinta tavaraa. Hulluinta on se, että aiemmin Japanissa – ennen amerikkalaistumistaan – arvostettiin säästämistä ja kierrättämistä. Näiden kahden täysin erilaisen maailman kohtaaminen sodan jälkeen on tuottanut varsinaisen sekasorron.

    Mitä kirjoitat kirjoista, olen tietenkin samaa mieltä. Eivät kirjat ole kulutustavaraa, ja oman hyllyn kirjoihin palaa itse asiassa myöhemmin. Välillä jotakin kirjaa hautoo hyllyssään kymmeniä vuosia, kunnes on "niiden aika". Aika hyvin sitä yleensä tietää, mitä ja miksi hankkii. Poislukien tietenkin tuo kerskakulutus (mitä muuten kustantajien harjoittama kirjojen makulointi nimenomaan on).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sakura & kyllä, Kondon kirjat ovat alunperin kirjoitettu nimenomaan paikalliselle lukijakunnalle. Moni asia, mikä saattaa toimia Japanissa, ei ole välttämättä sovellettavissa suomalaisessa kontekstissa. En ole koskaan käynyt Japanissa vaikka kovasti kiinnostaisi, mutta olen ollut ymmärtävinäni, että suurin osa ihmisistä asuu nimenomaan todella ahtaissa tiloissa ja Kondon kuvaamat asiakkaiden kodit ovat usein täyteen ahdettuja tavaravarastoja -- samalla kun meille Euroopassa tarjotaan japanilaisena estetiikkana esineistä tyhjiä tiloja, joissa matalalla pöydällä on teeastiasto ja ikebana-asetelma :).
      Kirjojen ostamiseen liittyy monia ristiriitaisia seikkoja. Vaikka kirjoihin käytettäisiin ekologista paperia, on otettava huomioon ympäristöseikat. Ekologinen paperi ei ole samanlaatuista kuin aikaisemmin, monet romaanit eivät näytä enää "hyviltä" muutaman vuosikymmenen jälkeen. Mutta jos "tavalliset" lukijat eivät enää ostaisi kirjoja vaan lainaisivat kaiken kirjastoista tai ostaisivat ne vain sähköisessä muodossa, kustantajilta loppuisi työt ja kirjallisuus kuihtuisi. Jokin tasapaino näiden tekijöiden välillä olisi hyvä löytää :)

      Poista
  8. En ole lukenut näitä järjestelykirjoja, mutta olen lukenut niistä, ja parhaillaan minulla on lainassa ruotsalaisen Margareta Magnussonin "Mitä jälkeen jää, Taito tehdä kuolinsiivous".
    Minusta on tosi surullista, jos omaisille ei jäisi mitään kivaa löydettävää minun kuoltuani, vaan kaikki olisi jo etukäteen siivottu ja karsittu.

    Hävitimme muutama vuosi sitten mieheni kanssa yhden taidekirjasarjan, koska se vei paljon tilaa hyllyssä. Vieläkin kadun sitä toimenpidettä.
    Katselimme niitä kirjoja harvoin, mutta ne olivat kaunis näky hyllyssä.

    Kirjat eivät todellakaan ole mitään kertakäyttötavaraa. Nykyään ostan kirjan monesti sen jälkeen kun olen ensin lukenut sen kirjastolainana ja tykästynyt.

    Tämä järjestelyvimma ei ole hyväksi minusta muussakaan, esim. vaatteissa. Vanhat vaatteet toimivat kivasti uusien asusteiden kanssa.
    Kun selvittelimme lapsuudenkotini tavaroita isäni kuoleman jälkeen, niin löysin äitini kauniin leningin, josta korjautin ompelijalla iselleni sopivan. Rakastan vaatteita vähän samalla tavalla kuin kirjoja, niihin liittyy muistoja. Kunpa olisi tullut säästetyksi esim. ylioppilasjakkupuku ja juhlaleninki, jota käytin illalla ravintolassa (silloin piti olla kaksi asua). Myös 70-luvun minishortsit ja maksitakit olisivat kiva muisto.

    Olen kuullut ihmisistä, jotka ovat katuneet katkerasti konmarittamistaan. On hyvästelty rakkaita tavaroita, kun on kysytty tavaralta käytänkö sinua ja saatu vastaukseksi ei, ja sitten onkin tyhjät hyllyt ja ikävä. En ole lukenut opiskeluaikana 70-luvulla ostamiani kirjoja koskaan kokonaan uudelleen (pääasiassa amerikkalaista romaanikirjallisuutta), mutta en ovat silti tärkeitä tuossa hyllyssä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Marjatta, tuon Magnussonin kirjan minäkin hankin vuoden alussa e-kirjana (koska tämäntyyppistä kirjallisuutta en kauheasti halua fyysisinä kirjoina :) )ja siinä on paljon hyviä ajatuksia, vaikken ihan kaikesta ollut hänenkään kanssaan samaa mieltä.
      Konmarittaminen voi olla vaarallista silloin kun noudatetaan orjallisesti sen ohjeita ja luotetaan siihen, että tyhjä koti tuo onnen ja elämä mullistuu, niinkuin luvataan. Jos on sen jälkeen yhä onneton, on tosiaan saattanut heittää menemään jotain sellaista, joka on ihmisen identiteetille tärkeää, niitä muistia kannattavia esineitä. Nyt kun itse prosessoin suhdettani tavaraan, olen ottanut tehtäväkseni kirjoittaa näistä eri tavaraan liittyvistä aiheista, koska suurin osa näistä järjestelyoppaista on ohuita ja tosiaan: voivat olla jopa rappiollisia. Tahdon taistella tämän ilmiön joitain piirteitä vastaan.

      Poista
    2. Ei huono taistelu!
      Luin noita sinun aiempia postauksiasi tästä aiheesta ja huomaan, että itselläni on suoraviivaisempi suhtautuminen perintöesineisiin kuin sinulla ,johtuen myös siitä, että meillä mieheni kanssa on ollut niin vähän perittävää. Lapsuudenkodistani minulla on tuo leninki, sallattikulho ja puulaatikko, johon keräsin vanhoja asiakirjoja ja muuta pientä (torpan lunastuskirja, isovanhempien syytinkisopimus, isäni sotilaspassi ja joitain mitaleja, isoisän silmälasit jne.). Miehen puolelta on hänen isänsä pikkupojalleen tekemä pieni saha ja muutamia juomalaseja. Meidän tapauksissa tavaran vähäisyys oli siis helpotus meille.
      Oli vain kiva, kun sieltä vintiltä löytyi kaikenlaista hassua isäni kirppareilta ostelemaa, romulavalle joutavaa.
      Olen nähnyt samanlaisia maitotonkkia vanhan tavaran kaupoissa, mitä me jaoimme isän naapureille. Halusimme selvittää kaikesta nopeasti. Ai niin, onhan minulla käärössä iso kasviväreillä värjätty ryijy, jossa vuosiluku, 1800-luvun alusta. Se saattaa olla arvokas, mutta on haalistunut paljon.

      Tiedän omanikäisiäni ihmisiä, joilla vanhempien koti on vuosia jakamatta, kun sisarukset eivät millään pääse yhteisymmärrykseen siitä, kuka saa mitäkin ja ryhtyvät tapaamisissa tutkimaan jotain postimerkkikokoelmia.

      Aion lukea tuon Magnussonin kirjan. Muitakin hyviä vinkkejä näkyy tässä keskustelussa.

      Poista
    3. Jokaisella meistä on perityn tavaran kanssa ihan oma tilanteensa. Omat vanhempani eivät perineet juuri mitään -- isä sen vuoksi, että kasvoi niukkaakin niukemmissa olosuhteissa ja äiti sen vuoksi, että isänsä maatalo ja tavarat jäivät suurimmaksi osaksi Kannakselle eikä sodan jälkeenkään hankittu opettajaperheeseen mitään hillittömiä määriä mitään. Kun äitini kuoli yli kymmenen vuotta sitten, oli meitä sisaruksiakin vielä kuusi jakamassa esineitä ja isompia määriä oli vain kirjoja, joita on meidän kodissamme vielä kohtuullisen paljon. Oma lapsuuteni oli materiaalisesti kohtuullisen niukka. Appivanhemmat ovat sitten toisen äärilaidan erikoistapaus, heillä oli tavaraa akkumuloitunut jo vähintään edelliseltä sukupolvelta ja vaikka esim. huonekaluja ym. oli jo sijoitettu lapsiensa koteihin, liikutaan epätavallisen suuruisissa määrissä etenkin astioiden ym. ja taide-esineiden määrässä. Silloin kun tulin puolisoni perheeseen 25 vuotta sitten, moni asia oli minulle suuren ihmetyksen aihe kuten esim. kiinteistöjen määrä, tavaran määrä ja perheen suhde esineisiin. Pettävää on se, että neljännesvuosisadan jälkeen olen alkanut pitää montaa asiaa "normaalina", vaikka se ei sitä ole :).

      Poista
  9. Lisäten vielä edelliseen, en saa jostain syytä sitä sinne.

    Minusta tavaraa hankittaessa on pohdittava sen tarpeellisuutta, en osta mitään turhaa hetken huumassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä -- monet alkavat miettiä sen tavaran tarpeellisuutta vasta sitten kun sitä on jo kaikki nurkat täynnä.

      Poista
    2. Hieno bibliofiilin puolustuspuheenvuoro! Oma kirjastohan kertoo koko elämäni henkiset vaiheet ja vähän puolison ja sukujenkin elämästä. Kuinka hienoa on "löytää" hyllyn lämmikkeenä vuosikymmeniä ollut teos (minulla viimeksi mm. du Maurierin Rebekka ja Hirnin Esteettinen elämä). On tärkeää vaalia tätä omaa paperista mikrokosmosta, josta on jatkuvasti iloa ja hyötyä. Jossain vaiheessa kaikki tuo kerätty hajoaa ja häviää, mutta se on elämän meno. Olen postannut Oma kotikirjastoni -teoksesta vuodelta 1949. Liikuttavaa lukea, kuinka suomalainen sivistyneistö ja myös tavalliset kansanihmiset ovat rakastaneet ja rakentaneet kotikirjastojaan:
      https://peegeehydatoon.blogspot.com/2016/08/oma-kirjastoni-suomen.html

      Poista