lauantai 20. tammikuuta 2018

Elämän ilotarkistus


Ihmiset, jotka ovat lukeneet Marie Kondon siivousta ja järjestelemistä käsitteleviä kirjoja, tunnistavat tämän postauksen otsikosta sanan ilotarkistus. Ne, jotka ovat kenties jo pitkään lukeneet blogiani, tietävät, että olen hyvin monessa postauksessa kirjoittanut aiheista, joissa sivutaan ihmisen suhdetta esineisiin ja ihmisen viettiä kerätä vaikka mitä, esimerkiksi kirjoja ja taidetta, sekä yleisellä että myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kuten esimerkiksi täällätäällä ja täällä. Tutkijana teen paraikaa elämäntyötäni tutkimalla muun muassa patsaita ja niiden suhdetta tekstiin. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut kirjoittavani konmarittamisesta ilmiönä, Konmari-kirjoista (joista kaksi on suomennettu) sekä siinä samalla juuri omasta elämästäni tavaran keskellä. Tällä kertaa ymmärsin ennen tämän postauksen aloittamista, että tekstiin tulisi liikaa tavaraa. Siksi tämä on avaus ainakin muutamalle, kenties kokonaiselle sarjalle pieniä tarinoita, joissa käsitellään sekä tavaranhallintaa että esineisiin liittyvää kirjallisuutta. 

Oma henkilökohtainen suhteeni tavaraan alkoi liikehtiä kohta neljä vuotta sitten. Ensin se oli vielä vaimeaa järinää, suureksi osaksi varmaankin sen vuoksi, että tämänhetkinen kotini on niin suuri, että minun ei tarvinnut käydä jokapäiväistä kamppailua tilaongelmien vuoksi. Olen myös sitä tyyppiä, että luen mieluummin kirjaa kuin kuuraan pesuhuoneen kaakeleita tai viikkaan vaatteita komeroon. Viime aikoina ja etenkin viime keväästä, jolloin appivanhempieni asunnosta meille saapui osa heidän esineistään, vaimea järinä on muuttunut kohtalaiseksi maanjäristykseksi. Saan fyysisiä oireita kotini vallanneista esineistä, enkä enää viihdy täällä kovin hyvin. Jotain pitää tehdä, mutta konmarittamalla se ei kuitenkaan onnistu. Tein omalaatuisen avauksen hankkimalla jotain oranssia, tosi isoa -- se ei mahdu edes tänne kotiimme, mihinkään, ainakaan kunnolla. Mutta siitä joskus toiste lisää. Hankinta kuitenkin tuntuu avanneen ainakin jotain lukkoja sisimmässäni, se aloitti ilotarkistuksen elämässäni.

Aihe on monella tapaa erittäin ajankohtainen -- tavaroiden raivaukseen liittyvää kirjallisuutta ilmestyy tällä hetkellä paljon. Ensin ajattelin, että hankin itselleni juuri ilmestyneen Margareta Magnussonin Mitä jälkeen jää -- Taito tehdä kuolinsiivous (Tammi 2018) ja postaan näistä kaikista yhdessä, mutta tosiaan, en kykene mahduttamaan yhteen juttuun kaikkea. Huomaan myös aikaisemmin tänä vuonna kirjanneeni muistiin Fumio Sasakin minimalistikirjan nimen Goodbye things. The New Japanese Minimalism (Penguin 2017), se ei ole vielä kohdannut minua missään kirjakaupassa. Tavaroiden vaikutus ihmisten elämään pohdituttaa isoa osaa ylikansoitetun maapallomme asukkaista. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että monet tärkeätkin aspektit liittyen esineisiin jäävät tämänkaltaisissa "kyökkifilosofisissa" ja "self help" kirjoissa käsittelemättä. Esineet vaikuttavat meihin, ihan jokaiseen meistä, mutta saatan assyriologina ja arkeologina lähestyä materiaalista kulttuuria eri vinkkelistä kuin muut. 

Mitä tämä ilotarkistus sitten tarkoittaa? Marie Kondon mukaan jokainen tavara tulisi käydä yksitellen lävitse, esinettä tulisi tarkastella, koskettaa ja miettiä tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se hyvin omintunnoin. Jos tavara ei tuota iloa, heitä se pois.

Sinänsä minua viehättää tämä sana. Ilotarkistus. Etenkin silloin, kun et "ensimmäisellä kierroksella" ole luopunut jostain, mutta uusintakierroksella tarkistat tuottaako se sinulle yhä iloa. Esineet voivat parhaimmillaan tuottaa iloa paljonkin iloa kun taas suuret tavaramäärät aiheuttavat usein ahdistusta. Kuljen lähi-itäläisissä ja turkkilaisissa basaareissa ja kauppakujilla sydän syrjälläni -- tavaraa on hirvittäviä määriä. Mutta upouusien ja vanhojen tavaroiden välillä on tietty ero. Jos vanhoja esineitä on järjettömiä määriä, on niiden vaikutus minuun täysin erilainen :).
Kauhistun kuitenkin Marie Kondon ohjeeseen heittää kaikki iloa tuottamattomat esineet pois. Hän kertoo kirjoissaan usein kuinka monta jätesäkillistä hänen asiakkaansa ovat raijanneet roskiin ja se on tuottanut heille suuren vapautumisen tunteen. Konmari-kirjoissa ei puhuta sanaakaan jätevuorista, joita eittämättä syntyy kun noudattaa tällaisia ohjeita. Ei lausettakaan kierrättämisestä, esimerkiksi vanhojen käyttökelpoisten vaatteiden ja/tai astioiden vieminen jonnekin missä ne kulkeutuvat ihmisille, joille ne joko tuottavat iloa tai joita he tarvitsevat ihan jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Kondo elää illuusiossa, että kaikki omistamasi tavarat haluavat olla sinulle hyödyksi. Vaikka heittäisit tavaran pois tai polttaisit sen, siitä jää jäljelle palvelualttiuden energia (s. 199). Siis haloo? Energia ei uusiudu jos sitä ei kierrätetä ja jos se kasautuu vuorina kaatopaikoilla, tämä lienee pitkälti fysiikan lakien totuus. Kondon ohje johtuu ehkä siitä, että pois heittäminen on niin paljon nopeampaa kuin uuden kodin ja omistajan etsiminen. Kierrättäminen on monimutkaista. Kirpputorilla myyntiäkään Kondo ei mainitse. En vielä kerro mitä Kondo on tehnyt omille kirjoilleen, siitä joku toinen kerta. Kierrätetäänkö Japanissa lainkaan paperia? Konmarittaminen ei siis millään muotoa ole kestävän kehityksen filosofia. Jos on sattunut heittämään pois esineen, jota myöhemmin havaitsee tarvitsevansa, voi kuulemma huoletta hankkia uuden. Kovin vastuuntuntoista kuluttamista hänen oma elämänsä ei taida olla, vaikka hän koko ajan vakuuttaakin, ettei nykyään hanki lainkaan niin paljon tavaraa kuin ennen. 

Kondo antaa ainakin minulle hyvin nuoren ja kokemattoman naisen vaikutelman. Hänen elämäntehtävänsä on ollut siivous ja järjestely. Lukiessani hänen kirjojaan, tunsin japanilaisen ja "länsimaisen" kulttuurin syvän kuilun välissäni, koska yksi ensimmäisiä kysymyksiäni kierrättämisen lisäksi oli se, että vaikka Kondolla on esineluokkana "muistoesineet", käsittelee hän siinä vain yhden ihmisen elämänkaaren tavaroita kuten vanhoja koulu-uniformuja (!) ja valokuvia jne. Kondo ei tunne luokkaa "perintöesineet". Yritimme tänään lounaspöydässä laskea kuinka monen kuolleen ihmisen esineitä meidän kodissamme oli. Pääsimme liki kahteenkymmeneen enkä ole varma oliko siinä edes kaikki. Perintöesineistäkin voi hankkiutua eroon, mutta niiden kanssa ei voi tehdä vain yksinkertaista "ilotarkistusta".  Totesin etten edes tiedä miten Japanissa suhtaudutaan perintönä tuleviin esineisiin...

Perintöesineistäkin kirjoitan toiste enemmän, lopuksi annan vain lyhyesti esimerkin omasta elämästäni, yksittäisestä "ongelmatavarasta". Pari vuotta sitten puolison sukulainen kuoli. Hänen loppunsa oli hyvin surullinen, hautajaiset olivat hyvin pienet ja muistotilaisuuden päätteeksi käteeni työnnettiin vainajalle kuulunut nahkalaukku jossa kohtuullisen suuri lasinen kukkavaasi. Yritin kyllä välttää tämän lusmuilemalla naistenhuoneessa mahdollisimman pitkään ja toivomalla että myös erinäiset muut vaasit jne. lähtisivät muiden saattajien matkaan. En onnistunut. Vaasi on suomalaista muotoilua muttei mitenkään ylettömän arvokas. Minusta se on esineenä aika ruma, se ei puhuttele lainkaan. Mutta olen viime aikoina täyttänyt sen usein suurella määrällä tulppaaneja tai ruusuja ja kas -- kukkien kanssa se ikäänkuin muuttuu, eikä olekaan enää niin kauhean ruma. Eli pidän sen ainakin toistaiseksi, vaikkei se täydellistä iloa tuotakaan. 

2 kommenttia:

  1. Hauska postaus, mutta asiaa täynnä :)
    En ole kiinnostunut Konmarista, joten en ole lukenut kirjoja, mutta ei niiltä ole voinut välttyäkkään. Olen oppinut kierrättämisen jo lapsuudesta asti, joten se on osa minua. Minustakin tuntuu kauhealta heittää tavaroita roskiin, joten myyn niitä kirpputoreilla tai vien Konttiin lajittelun jälkeen. Hehän joutuvat maksamaan paljon jätemaksuja esineistä ja vaatteista, joita ei voi myydä. Yritän viedä sellaisia, jotka menisivät vielä kaupaksi. Maalaan ja korjaan tavaroita. Meillä on myös miehen saarikoti, joka on rakennettu 30-luvulla. Se oli täynnä rojua, kun menin sinne. Suku oli tallentanut vanhat jääkaapit, pakastimet, televisiot ym. rikkinäiset rojut sinne, ettei tarvitse maksaa jätemaksuja. Me on rahdattu niitä joka kesä veneellä kierrätyslavalle, joka on vain päivän jossakin laiturilla. Rankkaa puuhaa, mutta kyllä siitä aina ilo irtoaa, kun saa nurkat siistiin kuntoon. Kirjat sitten kertyvät vähän joka puolelle. Niissä on paljon lukuiloa!
    Tuo kukkavaasi on oikein kaunis kukkien kanssa, ymmärrän miksi lusmuilit vessassa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai. Ja tuo kuulostaa juuri sellaiselta vastuulliselta tavaranhallinnalta! Toisinaan täytyy nähdä oikeasti vaivaa ja panostaa myös aikaa että jokin tavara löytää uuden paikkansa. Jätesäiliö on usein liian helppo ratkaisu.

      Poista