lauantai 10. helmikuuta 2018

Esine, tavara, kama, roju... ja ihminen


Esine, tavara, kama, roju... Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Assyriologi aloitti muutama viikko sitten "terapeuttisen" kirjoitussarjan omasta suhteestaan esineisiin, ensimmäisen postauksen nimi on Elämän ilotarkistus. Olen tästä syystä lukenut joitakin self help -kirjoja liittyen tavaroiden järjestelyyn (en ole aikaisemmin avannut yhtäkään tämän genren julkaisua), ihan vain koska niiden aihepiiri on kiehtova (ja kuvaa yhteiskuntaamme sattuvasti), korostekynäviivannut niitä villisti, tehnyt sivukaupalla muistiinpanoja e-kirjoista ja huomannut usein kuinka erilainen (erityinen?) oma elämäntilanteeni tavaran kanssa on. Olen kirjoittanut ylös liudan muita samaa tematiikkaa käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita, joita aion vielä lukea. Jo nyt olen huomannut: "muinaistieteitä" opiskelleena ja harjoittavana minulla on lähtökohtaisesti toinen perspektiivi esineisiin. Me kaikki elämme tavarapaljouden keskellä, ostamme ja kulutamme -- monet meistä myös kirjaimellisesti hukkuvat tavaraan. On edelleen paljon ihmisiä, joiden mielestä lähes kaikki esineet ovat rojua ja täysin toisarvoisia henkisiin asioihin verrattuna. Harva kuitenkin pysähtyy sen tosiasian edessä, että esineet on yksi niistä merkittävistä elementeistä, mitkä tekevät ihmisestä ihmisen. Apinat saattavat "valmistaa" ja käyttää esim. kiviä  työkaluinaan, mutta muut eläinlajit eivät valmista apuvälineitä tai muitakaan esineitä (pesiä tietysti on monillakin ja majava rakentaa patoja...). Nykyihminen on täysin riippuvainen esineistä, useimmat eivät selviytyisi päivääkään ilman kaikennäköisiä tarvikkeita. 

Ihmisellä on siis valtavan pitkä suhde esineiden valmistamiseen ja valmistamiinsa esineisiin. Tästä en ole vielä missään järjestelyoppaasta lukenut. Hankin suomalaisen ammattijärjestäjän Ilana Aallon kirjan Paikka kaikelle (Atena 2017) e-kirjana (tämä oli opus, jota en tahtonut fyysisenä esineenä kotiini). Marie Kondon jälkeen Aallon kirja oli virkistävää luettavaa. Kirjoittaja on kulttuurihistoriaan perehtynyt tohtorisnainen ja huomasin hänen suhtautuvan moneen konmarittamisen kestämättömään ajatukseen samoin tavoin kun ensimmäisessä "tavarapostauksessani" kirjoitin.  Aalto katsoo ilmiöitä enemmän suomalaisten kotitalouksien näkökulmasta -- jos japanilaiset kodit ovat kenties keskimääräistä pienempiä kuin meillä ja suomalaiset asunnot eivät ehkä niin usein ole NIIN täynnä tavaraa, että ne täyttävät myös huoneiden lattiatilan,  voidaan käsitellä meidän olosuhteisiimme nähden relevantimpia aiheita. Toisaalla Aallolta puuttuu yhtenäinen ja kattava metodi, jota noudattamalla voisi päästä tehokkaasti ja pysyvästi hyviin tuloksiin tavarakaaoksen hallinnassa. Marie Kondo lupaa elämäsi mullistusta jos noudatat tarkkaan hänen ehdottamaansa metodia ja käsittelyn järjestystä. Hän myös lupaa, että kerran vietyäsi systeemin lävitse, ei kaaos uudelleen valtaa paikkojasi. Aalto luotaa ilmiöitä hieman syvemmälle ja antaa myös esimerkkejä omasta elämästään (oli kiinnostavaa lukea esim. kuinka montaa eri astiastoa hänen kaapeistaan löytyy...). Kun Konmari herätti useassa kohdassa vahvojakin vastareaktioita, en ole varma, että Paikka kaikelle auttaa minua löytämään paikan kaikelle. Yksi isompi asia, josta olen jotakuinkin eri mieltä, on keräilyyn ja hamstraamiseen liittyvät kappaleet, mutta kommentoin niitä jossain toisessa postauksessa yksityiskohtaisesti. 

Nyt takaisin ihmisen ja esineiden pitkään symbioosiin. Evoluutiobiologi Juha Valsteen erinomaisesta kirjasta Ihmislajin synty (SKS 2012, useampia painoksia) opin, että jo  n. 400 000 vuotta sitten eläneet nk. "melkein ihmiset" valmistivat hienostuneita tarvekaluja ja että [e]rikoiskäyttöön tehtyjä tai erityisen onnistuneita työkaluja käytettiin ilmeisesti pitkään ja niiden terää muokattiin tarpeen vaatiessa uudelleen purevaksi (s. 213). Heidelberginihmisten puukeihäät olivat aikansa high-tec -esineitä, niiden kärjet olivat teroitettu neulanteräviksi ja sen jälkeen kovetettu tulessa (s. 213-214).  Vasta tämän vuoden alussa tajusin esimerkiksi sen, että Bellinon Tarja Ikävalko ei käytä mitä tahansa nipsuttimia leikatessaan hiuksiani vaan käsintehtyjä erikoissaksia, jotka lähetetään valmistajalle Japaniin teroitettavaksi. Kunnon saksilla on hiusmuotoilijan mukaan ratkaiseva merkitys.

Luulisi siis, että olemme "naimisissa" kaikkien sellaisten esineiden kanssa, joita tarvitsemme selviytyäksemme päivittäisistä askareista emmekä edes harkitsisi sellaisten esineiden heittämistä pois vain sen vuoksi, etteivät ne tuota meille "iloa". "Melkein ihmisille" ja varhaisille ihmisille tarpeelliset työkalut varmasti tuottivat myös "iloa", olihan ne huolellisesti valmistettuja ja niistä pidettiin tarpeellisuuden vuoksi myös hyvää huolta. Marie Kondo puolestaan tuntuu aika lailla omassa "ilofilosofiassaan" hukanneen käsityksen siitä, että ihminen on satoja tuhansia vuosia kehittänyt työkaluja ja apuvälineitä ja työkalut ovat aikojen saatossa erikoistuneet erikoistumistaan, mutta että tarvekalut ovat ihmisyyden ytimessä ja että niiden tuottama ilo on nimenomaan niiden käyttöarvossa.

Konmarittamisen papitar ymmärtää kyllä periaatteessa, että esineillä on jotain sellaista kuin käyttöarvo (Siivouksen elämänmullistava taika Bazar 2015, s.54), mutta siitä huolimatta toisaalla ilon tuottaminen menee hänen mielestään aina sen ajatuksen edelle, että esineelle voisi olla tulevaisuudessa käyttöä. Sille voi vielä olla käyttöä on KIELLETTY AJATUS! (Iloa säkenöivä järjestys Bazar 2016, s. 32-33). Hän on edelleen sitä mieltä, että yhdenkään karsitun esineen puuttuminen ei ole johtanut katastrofiin. Ja siitä huolimatta hän kertoo kuinka heitti pölynimurin pois, koska se oli "vanhanaikainen" ja palasi käyttämään paperipyyhkeitä ja puhdistusliinoja... No, jopa Marie Kondo ymmärsi, että siivoamiseen ilman imuria meni liian paljon aikaa ja hän joutui ostamaan uuden imurin. Marie Kondo kertoo yhtä estottomasti naulaavansa nauloja paistinpannulla ja rikkoneensa rakastetun viivottimensa, koska oli heittänyt ruuvimeisselin menemään ja yrittänyt käyttää viivotinta ruuvimeisselinä.  Katumuspilleriäkin tarjotaan: Tietenkin jos tarvitsen jotakin oikein kovasti, ostan uuden, mutta en enää osta millaista tahansa (Iloa säkenöivä järjestys s. 32). Marie Kondolla on tätä nykyä varmasti varaa ostaa uusia ja hyvälaatuisia tarvekaluja, mutta entä hänen lukijansa? Olisi mielenkiintoista jos "konmarittamisen uhrit" avautuisivat jollakin foorumilla siitä, miten he työ- ja tarvekaluja pois heitettyään ymmärsivät kuinka paljon ne olivat helpottaneet heidän elämäänsä ja jotka olivat olleet pakotettuja hankkimaan uusia tavaroita hyvien ja käyttökelpoisten tilalle. Toki Marie Kondo hetkeä myöhemmin kehottaa lukijoitaan ylistämään näitä tarvekalujaan: Kerro niille, että tarvitset niitä, vaikka ne eivät ehkä tuotakaan iloa (s. 35).

Itse olen yli neljännesvuosisadan ajan elänyt puolison kanssa, jonka perusperiaatteisiin kuuluu se, että yhtäkään työkalua ja/tai laitetta ei heitetä menemään ennen kuin se lakkaa toimimasta tai muutoin täyttämästä tehtäväänsä. Taloudessamme oli (ja taitaa olla yhä varastohuoneessa) pieni televisio, jonka korjaamisesta kodinkoneliikkeet olisivat laskuttaneet ihan liikaa (ja mieluummin myyneet uuden tilalle), mutta jota pidettiin toimintakuntoisena ystävän tietokonefirman työntekijöiden avustuksella. Itse suren tänä päivänä elektronisten laitteiden, kuten printterien lyhyttä käyttöikää. Näistä laitteista syntyy valtavat määrät jätettä, koska ne on valmistettu tietoisesti niin, ettei käyttöikä ylitä muutamaa vuotta. Esteettisestikään ne eivät ole esineitä, joita tahtoisi säilyttää nurkissaan, toisin kun vanha lankapuhelin.

Toinen asia, mikä tekee työkalujen ohessa ihmisestä ihmisen, on työkalujen koristaminen sekä myös ihmisen hyvin varhaisessa vaiheessa valmistamat esineet, joilla ei ole käyttöarvoa. Osaatteko arvata mistä lähtien ihmiset ovat valmistaneet koruja ja mitä me tiedämme niiden funktiosta: käytettiinkö niitä vain "juhlassa" vai kenties myös arjessa? Vai olivatko korut jotain, mitä kannettiin vain tuonpuoleisessa? Näistä ensi kerralla. Ja siitä, miksi assyriologin täytyy aina perustella sitä, miksi on tekstien lisäksi kiinnostunut myös materiaalisesta kulttuurista.

Ps. Elämänmullistavaa taikaa elämääni on runsaan viikon ajan tuonut suuri taideteos (ei konmarittaminen). Teos ei oikeastaan mahdu meille ollenkaan ja ajattelin, että en voi hankkia sitä, koska meillä varastoidaan puolensataa maalausta ja muuta, paketeissa... Tämä maalaus tuo iloa säkenöivää energiaa elämääni. Paras hankinta.

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Näinhän se menee. Toisen roju on toisen aarre ja toisinpäin :). Kauneus on myös katsojan silmässä -- esineet vaikuttavat meihin todella eri tavoin ja monella tasolla!

      Poista