Ihmeellinen päivä: pakolaiskertomus ja Lux et tenebrae kantaesitys

Assyriologi on lukenut jo jokin aika sitten loppuun erään dekkarin, josta haluaa postata, muitakin kirjoja olisi jonossa. Toivottavasti ensi viikolla saan aikaiseksi. Nyt kuitenkin jotain eilisestä. Eilinen oli ihmeellinen päivä, monella tapaa.

Viime viikonloppuna tutustuin jo lyhyesti Syyriasta Suomeen tulleeseen pakolaiseen, kollegaan. Eilen hän tuli tapaamaan minua kotiini ja sain kuulla hänen tarinansa. Minua hiukan vanhempi nainen, hento olemus. Syyriaan jäi kaikki. Oma talo, puutarha, kirjat, työ, itsenäisen omillaan tulevan ihmisen ylpeys. Minä kerroin omaa tarinaani hänen kotimaastaan, paikoista, ystävistä ja kollegoistakin, jotka molemmat tunnemme. Hänen todellisuutensa on nyt pieni yksiö espoolaisessa lähiössä, ovessa ei nimeä. Yksinäisyys. Perhe muualla, hajallaan maailmalla. Onnellinen sattuma (minä haluan uskoa sen olevan johdatusta) on, että hän asuu likellä omaa kotiani. Nyt kun yhteys on syntynyt, voimme tavata toisiamme ja käydä myös yhdessä kävelemässä. Suomessa on hänen mielestään ihana rauha ja turvallisuuden tunne. Koko päiväksi jäi haikea tunnelma pinnalle, koko maailman suru ja kauneus tiivistettynä yhteen aamuun. 

Päivän toinen ihmeellinen asia oli Kirkko soikoon -festivaalin juhlavastaanotto ja sen jälkeinen konsertti Helsingin Tuomiokirkossa. Sain muutama viikko sitten kutsun sähköpostiosoitteeseen, joka ei ole ihan yleisesti tiedossa. Hieman ihmettelin kutsuvieraslistalle joutumista, mutta ajattelin että itse tilaisuudessa olisi tuttuja, jotka selittäisivät sen, että minua oli joku tässä yhteydessä ajatellut.

Toisin kävi. Juhlavastaanotolla ei ollut yhtään ainutta tuttua naamaa. Olo oli hieman hämmentynyt. Puolisoni kanssa totesimme jälleen kerran elävämme pienessä helsinkiläisessä kuplassa ajatellen, että tunnemme niin paljon erilaisia ihmisiä erilaisista yhteyksistä...

Konsertissa kuulimme Bachia (aina kaunista ja elämys kirkossa kuultuna) sekä kantaesityksen Eero Hämeenniemen teoksesta Lux et tenebrae. Musiikkiin oli yhdistetty myös valoteos. Ihastuin kovasti ja olenkin syvän kiitollinen kutsusta kukan nyt ikinä olikin varsinaisesti sen takana. Käyn harvemmin konserteissa ja nyt huomasin kuinka elähdyttävä vaikutus elävällä musiikilla jälleen oli. Pyrin nyt siihen, että lähtisin useammin juuri kuuntelemaan elävää musiikkia.

Aamun ja illan konsertin väliin mahtui tunti Kansalliskirjastossa. Se on avattu uudelleen suuren remontin jäljiltä. Tämä on yksi tärkeimmistä kirjastoista elämässäni, en ole tutkija, joka kykenee tuottamaan tekstiä kellarikomerossa vaan inspiroiva ja esteettisesti kaunis ympäristö on olennaninen. Rotondan avokokoelmissa kirjat ovat kutakuinkin entisillä paikoillaan, se tuntuu hyvältä.

Päivän valo ja pimeys -teemaan sopi kirjaston kupoli kello 17.15. Maaliskuun valon sykähdyttävä kirkkaus ja kauneus teki kipeää ja antoi toivoa samanaikaisesti. 

Mitä luin tänään: Lotta Nuotio, Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta

Assyriologille lähetettiin kustantajan toimesta ja kirjailijan pyynnöstä mielenkiintoinen kirja: Lotta Nuotio, Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta (Otava 2016). Se kertoo yhden tarinan miljoonista eli miten nuoren syyrialaisen miehen elämä muuttui kertaheitolla viisi vuotta sitten kun maassa alkoi kansannousu, vaikka hän ei siihen millään tavalla poliittisesti osallistunutkaan. Ja miten hänelle ei loppujen lopuksi jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin paeta maasta. 

Lukukokemuksesta tuli henkilökohtaisempi ja ravistuttavampi kuin ennakkoon ajattelin. Vaikka Syyrian sisällissota on koskettanut minua ihmistasolla syyrialaisten ystävieni kautta ja olen syvän huolestunut maan kulttuuriperinnöstä ja muinaismuistoista, olen viimeisten viiden vuoden aikana vaalinut puolueettomuuttani ja kieltäytynyt kategorisesti esittämästä mielipiteitäni muista kuin kulttuuriperintöön liittyvistä asioista. Minulla on ainoastaan omakohtaiset kokemukseni Syyriasta sekä hajanaisesti hankittua tietoa sen yhteiskunnasta ja/tai konfliktin tapahtumista. En siis väitä olevani mikään "asiantuntija" -- ihmisten pariin jalkautumiseen pohjaavaa näkemystä asioista se ei kuitenkaan poista. Kirjaa lukiessani palaan kuitenkin jatkuvasti takaisin sotaa edeltävään Syyriaan, missä ulkomaalaisena tutkijana oli liki paratiisimaista liikkua. Voin palauttaa silmieni eteen sen Syyrian mitä Modikin haikeasti kuvaa. Myös silloin kaikki "tiesivät", että pinnan alla tapahtui paljon, mutta "puolueettomuuden nimissä" ei halunnut niitä asioita ajatella. 

Teoksen takakansi mainostaa tarinaa henkeäsalpaavaksi, eikä syyttä. Nuotio on onnistunut erinomaisesti keskittyessään yhden ihmisen/perheen kohtaloon sisällissodan jaloissa ja teksti tunkeutuu, jos sallitte minun käyttävän jo hieman kliseistä ja kulunutta kielikuvaa, iholle ja jopa ihon alle. Modi on tuikitavallinen syyrialainen nuori mies, keskiluokkainen, maallistunut, valmistumassa ammattiin ja sitten eräänä päivänä kaikki tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet kariutuvat kansannousuun, laittomaan pidätykseen, vankeuteen ja kidutukseen. Tämä on jo karmaisevaa luettavaa, mutta myös pako Syyriasta, oleskelu Turkissa ja ponnistukset uuden elämän aloittamiseksi Euroopassa lisäävät tarinan vaikuttavuutta: tämä kaikki olisi voinut tapahtua Sinulle. Jos olisit sattunut syntymään Syyriassa ja vaikka et olisi osallistunut kapinallisten vastarintaliikkeeseen millään tavalla. Riittää, että hallinto epäilee sinun sympatiseeraavan kapinallisia ja koska lääkärinetiikkasi mukaan kaikki haavoittuneet tulee hoitaa. Riittää, että postaat someen kuvan kotikaupunkisi sillasta. Se voi suomalaisista lukijoista kuulostaa absurdilta ja epäuskottavalta. Minä puolestani en epäile sen todenperäisyyttä hetkeäkään.

Kirjoittajana Nuotio on taitava, asettaa tarinan kertojan Modin etualalle ja vasta loppupuolella käy ilmi, että hän ilmeisesti yritti auttaa Modia pääsemään laillisesti ulos Turkista. Tekstistä ei käy ilmi se, missä vaiheessa Nuotio itse "astuu kuvaan" ja alkaa seurata tilanteen kehittymistä reaaliaikaisesti. Tietoinen valinta on ilmeisesti ollut se, ettei tekstissä aseteta ihmisen kertomusta millään tavalla kyseenalaiseksi eikä Nuotio valota lainkaan sitä, muuttuiko hänen oma käsityksesä tapahtumista kirjoitusprosessin aikana. Voin vain aavistella sitä henkistä myllerrystä mitä Modin haastatteleminen ja haastatteluiden purkaminen tekstiksi on merkinnyt. Minun teki pahaa lukea etenkin vankeusaikaa ja kidutuksia kuvaavia kappaleita, toiset taas nostivat vihaa kuten YKn pakolaisavun kykenemättömyys käsittelemään tapauksia Turkissa.

Annan kirjalle vahvan lukusuosituksen. Modin tarina on tekstinä sujuva, silti erittäin raskasta lukea, siitäkin huolimatta että siinä on "onnellinen" loppu. Me kaikki ehkä laittaisimme mieluummin pään pensaaseen ja jatkaisimme omaa turvallista elämäämme. Yksi miljoonista herättää katsomaan ympärilleen ja miettimään, missä on lähin pakolainen, mikä on hänen tarinansa ja miten kenties voisit auttaa häntä. Jakamalla yltäkylläisyydestäsi vai olemalla ystävä? 

Wanhoja 2016, kuningas Mesilim Vihreällä Planeetalla ja Viiden kirjan haaste

Assyriologi palaa tänä aurinkoisena sunnuntaina vielä hetkiseksi runsaan viikon takaisiin Wanhojentansseihin. Kuvia löytyi kamerasta, pari niistä on pakko laittaa nyt tähän -- toinen on äidin ylpeyttä esikoisestaan...

toinen aitoa ihmettelyä siitä, miten pastellivärit dominoivat tällä hetkellä lukiolaistyttöjen prinsessapuvuissa...

Kulunut viikko on puolestaan kulunut kohtalaisen rauhallisissa merkeissä. Olin kotimiehenä kuningas Mesilimin kanssa kun muu perhe nautti lomasta hiihtomökillä pohjoisessa. Ettei elämä olisi käynyt liian tylsäksi, teimme retken Vihreälle Planeetalle.

Vihreä Planeetta on antikvariaatti Hakaniemessä ja koiran mielestä matka bussilla ja metrolla oli erittäin jännittävä. Perillä olisi pitänyt poseerata, sekin on välillä kovin häkellyttävää. Ja emännällä riitti hieman liikaa juttua ystävänsä kanssa, sumerin kielestä ja Turkin matkoista, jostain ihme kaupungista nimeltä Gaziantep. 

Ja sitten: Viiden kirjan haaste. minut haastoi jo helmikuun lopussa Paula ja otan mielelläni haasteen vastaan, vaikkei tapanani olekaan paria poikkeusta lukuunottamatta ollut laittaa haastetta kiertämään.

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Näitä on itse asiassa aika monta, koska luen kaikenlaista työkirjallisuutta, omia kiinnostuksenkohteita ja myös usein kaunokirjallisuutta päällekkäin. Parhaillaan kirjanmerkillä merkityistä valitsin tähän kuitenkin yhden kevään ehdottomista huippukirjoista, josta on pian tulossa myös postaus: Lotta Nuotion, Yksi miljoonista. Modin pako Syyriasta. (Otava 2016). Järisyttävää tekstiä.

2. Kirja, josta pidin lapsena

Näitäkin on ihan hirvittävä määrä. Luin paljon tyttökirjoja, Viisikkoja, Astrid Lindgreniä ja aika varhaisessa vaiheessa siirryin aikuisten historiallisiin romaaneihin ja Agatha Christien dekkareihin. Kun olin oppinut lukemaan, olin kuitenkin myös täysin lumoutunut tietosanakirjoista ja kaikenlaisista muista aikuisten kirjoista, joissa oli kuvia. Luin niitä sieltä täältä ja katselin kuvia. Niitä oli kotonani aika paljon. Lapsuudenkotini Uusi Tietosanakirja on minulla yhä tunnesyistä, sen palstat ja kuvat ovat osa mieleni muistia.

3. Kirja, joka jäi kesken

Näitäkin on lukemattomia, olen oikeastaan kaiken ikääni jättänyt kirjoja kesken, koska tiedän että en koskaan kykene lukemaan kaikkea, mikä minusta on hyvää -- en aio tuhlata minuuttiakaan omasta mielestäni huonojen tai muuten vain sopimattomien tekstien kahlaamiseen. Yksi viimeisimmistä kesken jääneistä on Karl Ove Knausgårdin Min Kamp 2. Ensimmäisen osan vielä luin lävitse, se parani loppua kohti, mutta tätä en jaksanut kuin hieman yli puolen välin. En usko, että enää palaan tämän miehen taisteluihin. 

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Lukuisat opukset ovat tehneet vaikutuksen ja kuljetan niitä sisässäni tavalla taikka toisella. Viimeksi eilen vaikutuin syvästi kun kirjaston vaihtokierrätyshyllyllä odotti minua Berlin (Ein Terra Magica Bildband Hans Reich Verlag 1959) -- maaginen kuvakirja kaupungista, joka vuosikymmen aikaisemmin oli ollut täysin raunioina ja joka vielä hetken eli ilman muuria. Olin aivan täpinöissäni, miten kukaan on voinut jättää näin kauniin kirjan kierrätyshyllyyn!? No, nyt se ainakin sai hyvän ja arvostavan uuden kodin.

5. Kirja, johon palaan uudestaan

En kovin usein palaa romaaneihin, paljon palaan runokirjoihin, niistä etsii voimaa voimattomuuden hetkinä. Lähes päivittäin, ja siksi varmasti kaikkien useimmin kaikista omistamistani kirjoista palaan kuitenkin oppi-isän David Hawkinsin hieroglyfiluuvinkielisten piirtokirjoitusten korpukseen. Perusteos, jota tarvitsen jatkuvasti tutkimuksissani ja jonka valmistumista olin myös aikoinani avittamassa.

Tämäkin kirja on julkaistu Berliinissä, minne mieleni harhailee vähän väliä. Toukokuussa on tulossa ihan oikeakin matka sinne, ensin kuitenkin heti pääsiäisen jälkeen Frankfurt.

Mies jolla on meripihkan väriset silmät (Aila Meriluodon päiväkirjoja)

Jo vuosi sitten assyriologi löysi kirjakaupassa haahuillessaan Aila Meriluodon (1924- ) Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010). Vaarallista kokea (WSOY 1997), päiväkirjat Meriluodon varhaisemmista vaiheista, luin pian niiden ilmestymisen jälkeen ja se osui aikoinaan suoraan hermoon. 

Elämänvaiheeni (= väitöskirjan synnytystuskat ym.) oli silloin sellainen, että löysin noista päiväkirjoista paljon jonkinlaista vertaistukea. Ihailin monen muun lailla Meriluodon rohkeutta tuoda syvimpiä tuntojaan, erikoisia suhdekuvioita ja sielunkipuiluja esille. Naisen elämä, ei koskaan suoraviivaista, mutta kiehtovaa. Ja koska olin suloisesti missannut tämän "jatko-osan" julkaisun muutama vuosi sitten, otin päiväkirjat tietysti oitis mukaan. Jonkinlainen johdatus pisti minut sitten valitsemaan juuri tämän kirjan laajasta lukemattomien kirjojeni kokoelmasta petilukemiseksi jo muutaman päivän päästä kirjan hankinnasta. Ja luettuani päiväkirjamerkintöjä jonkin aikaa ymmärsin, että kirjan hankkiminen juuri silloin ei ollut silkkaa sattumaa. Voiko näin käydä kenellekkään oikeassa elämässä? Löysin Meriluodon tekstistä henkilön, johon olin tutustunut vain  parisen viikkoa aikaisemmin. Mies jolla on meripihkan väriset silmät. Tämä postaus tulee vasta nyt, kun kirja oli viime vuoden kiirastorstaista viime perjantaihin saakka lainassa eräällä ystävällä. 

Mutta ensin pari sanaa Meriluodon päiväkirjoista sekä omasta rakkaudestani päiväkirjoihin. Pidän itse päiväkirjaa, tosin kohtalaisen sporadisesti. Kansakouluaikainen, myrkynvihreämuovikantinen (keskellä valkoinen sydän + tietysti lukko!), jossa muistan olleen tekstin lisäksi tussipiirustuksia perheemme airedalenterrieristä, oli minulle teini-iässä niin tuskallinen todistuskappale omasta "rumuudestani" (joka tiivistyi myös muovikantisen päiväkirjan rumuudessa fyysisenä esineenä) että hävitin sen. Myöhemmin olen lukemattomia kertoja aloittanut uuden päiväkirjan ajatellen, että se auttaisi minua pääsemään uuteen alkuun, mutta kovin säännöllisesti en ole tosiaan jaksanut niitä päivittää. Nyt olen useamman vuoden ajan pitänyt yhtä muistikirjaa kerrallaan, johon tulee "kaikki"-- muistiinpanot lukemistani kirjoista, henkilökohtaista vuodatusta, ostoslistoja, museossa valokuvaamieni esineiden katalogia ja kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä. En ota enää stressiä, vaikka henkilökohtaisia merkintöjä olisikin vain vähän.

Rakastan myös lukea erilaisten ihmisten julkaistuja päiväkirjoja. Meriluodon päiväkirjat ovat genrensä aatelia, ne tarttuvat lukijaa kädestä ja vievät suoraan sisälle runoilijan elämään. Lukijana myötäelää ilot ja innostuneisuuden, myös tuskat ja epätoivon. Olen samaistunut jonkin verran -- tutkijana joutuu kokemaan samanlaista apuraharumbaa, itsetunto on usein koetuksella. Mielenkiintoisinta on kontrasti Meriluodon runojen ja päiväkirjojen välillä, päiväkirjat eivät kuulosta runotyttömäisiltä, ne kurkistavat runoilijan runottomaan arkeen. Vain toisinaan häivähtää, arkirealismin rivien välissä:

Ulkona on myrsky. Ikkunoissa natisee. Joulu on mennyt — mikä joulu? Ilmaan piirretty kuvio jota tuli kipeä haikea ikävä sinä aamuna kun Tytti lensi tiehensä (Vaarallista kokea, s. 133).

Aamu, Jouko nukkuu vielä, minä rupesin ajattelemaan yhtä sun toista ja uni vetäytyi pois. Minne uni menee? Sisään kuin hämähäkin lanka pakenevaan hämähäkkiin (Tältä kohtaa, s. 190).

Entä mies jolla on meripihkan väriset silmät? 

Vähän häritsee mieltä myös se meripihkasilmäinen Marco joka täällä on käynyt pariin otteeseen. Eilen tuli huima idea: Italian nykylyriikkan kääntäminen. Marco lupasi opettaa minulle kielen basiksen (jotainhan siitä tiedän ennestäänkin) ja väitti että työn kuluessa oppii lisää. Tänään on antikliimaksi: liekö bluffia koko mies. Salaperäinen kumminkin. Sopisi Italia-jännäriin! (s. 42). 

Yksi erikoisimpia lukukokemuksiani ikinä oli lukea Meriluodon päiväkirjaa 1970-luvun lopulta ja yhtäkkiä huomata, että hän kuvaa ihmistä, johon itse olin törmännyt vain vähän aikaisemmin, erään taidenäyttelyn avajaisissa. Meriluoto oli muuttanut hänen nimensä, mutta kirjan henkilöluettelossa annettu tieto: "MARCO (nimi muutettu), italialainen taidekustantaja" ja se tosiasia, että tapaamani henkilö on julkaissut Meriluodon merkinnöissä mainittuja runokokoelmia, ei jättänyt erehtymiselle mahdollisuutta. Ja meripihkasilmät, tietty. 

Tässä kohtaa täytyy myöntää, että minäkin olin hetken aikaa lumoutunut. Salaperäinen ja viehättävä vanha herra. Halusi lahjoittaa kustantamiaan kirjoja. Puhui syvällisiä taiteesta ja muista esteettisistä asioista. Hän sai mielikuvitukseni värähtelemään -- jos ei ideoita Italia-jännäristä niin vähintään romaanista, jossa on intohimoinen mutta äärimmäisen omituinen taidekeräilijä, mies joka ei halua tulla valokuvatuksi, verhoaa itsensä mystiseen piilotteluun. Mutta samalla vanha mies, joka janoaa huomiota ja virallista tunnustusta, aina pateettisuuteen saakka. Molto strano, sanoisivat italialaiset. Pääsin kuitenkin lumouksesta irti, etenkin kun ystävällä oli kertoa myös oma tarinansa meripihkasilmästä. Hänen elämänsä on ollut erittäin jännittävää seikkailua ja minäkin huomasin taas ettei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tulee vastaan. 

Venäjä tuhoaa muinaisen Arpadin!?

Assyriologi toivoisi voivansa postata aina välillä jostain positiivisistakin jutuista. Vähemmän ahdistavia kirjapostauksia on tulossa, mutta nyt juuri pari muuta aihetta etuilevat silkalla ajankohtaisuudellaan. Niitä ennen kuitenkin lyhyt maininta Espoon Kaupunginmuseossa olevasta Gladiaattorit-näyttelystä. Olin WeeGeessä eilen näyttelyn yhteyteen järjestetyssä, muinaista Roomaa käsittelevässä seminaarissa. Näyttely on erittäin suositeltava ja sikäli ainutlaatuinen, että tiettävästi ensimmäistä kertaa Suomeen on saatu aitoja palasia Rooman legendaarisesta Colosseumista.

Takapenkillä istuessa oli mahdollisuus ottaa Ufo-selfie...

Ja tänään vietetään Suomen Kirjasäätiön julistamaa Lukurauhan päivää. En ole itse tänään ehtinyt juurikaan lukemaan, koska vietimme iltapäivällä aikaa Helsinki auttaa - tapahtumassa. Toisaalta miltei jokainen muu päivä on minulle lukurauhan päivä :).

Helsingin Sanomat 14.2. merkitsi "Tal Rifaat"

Päivän varsinainen ja vakavampi aiheeni on tänään tapahtumat pohjoissyyrialaisessa maastossa. Sen lisäksi, että Aleppon tilanne sekä ihmisten ja muinaismuistojen kannalta on katastrofaalinen, maailman tiedotusvälineet eivät ole toistaiseksi huomanneet erästä toista erittäin huolestuttavaa seikkaa: Venäjä on useiden päivien ajan pommittanut Tell Rifaat -nimistä kaupunkia Alepposta pohjoiseen. Kaupungin keskellä on rauniokumpu, jota on tutkittu arkeologisesti erittäin vähän ja jokainen putoava pommi asettaa ihmishenkien lisäksi myös dokumentoimattomat muinaisjäänteet vaaraan. Kansainvälisen yhteisön tulisi ehdottomasti nostaa tämä aihe esille.

Rauniokumpu keskellä Tell Rifaatin modernia asutusta, lähde: Google Earth. Sateliittikuva on otettu 2014, nyt otetuissa kuvissa voisi näkyä venäläisten pommien aiheuttamat vahingot. 

Miksi Tell Rifaatin rauniokumpu on tärkeä? Moderni assyriologia ja muu muinaistutkimus on pitkään yhdistänyt paikan aramealaiseen Arpadin kaupunkiin, jossa sen kukoistuskaudella, 800-700 -luvuilla eaa hallitsi Bit Agusin dynastia ja joka kolmen vuoden piirityksen jälkeen joutui assyrialaisten hävittämäksi 740 eaa. Sen jälkeen, yli sadan vuoden ajan, Arpadissa istui assyrialainen kuvernööri ja se toimi samannimisen provinssin pääkaupunkina.

Tällä hetkellä tiedämme sekä Tell Rifaatin rauniokummusta että Arpadin kaupungin historiasta hyvin vähän. Rauniokumpu on valtava, se kuuluu alueen suurimpiin ja on suuntaansa n. 250 m mittainen ja liki 30 metriä korkea. Ensimmäiset kaivaukset paikalla suoritti legendaarinen heetin kielen ratkaisija Bedrich Hrozný (1879-1952), mutta hän siirtyi nopeasti tutkimaan muita paikkoja koska ei heti onnistunut löytämään hänelle niin tärkeitä nuolenpäätauluja. Hän jätti tutkimuksensa julkaisematta. Myöhempiäkin tutkimuksia voi luonnehtia vain "koeojiksi", joiden avulla on kyllä päästy selvyyteen siitä, että paikka oli asuttu ainakin kalkoliittisesta (n. 5000-4000 eaa) roomalaiseen (63 eaa -- 300 jaa) aikaan saakka. Tästä syystä emme voi olla täysin varmoja, että Tell Rifaat kätkee sisäänsä muinaisen Arpadin, mutta rauniokummun suuruus ja se, että aramealaisdynastian ja assyrialaisprovinssin aikaisia kerrostumia on, viittaa siihen että Arpadissa ollaan. Täyden vahvistuksen voisi saada ainoastaan joko aramealaisten tai nuolenpääsavitaulujen löytyminen, joissa paikannimi mainittaisiin.

Historialliselta merkitykseltään Arpad on huomattava. Rautakauden eli myöhäisheettiläisen kauden alussa (n. 1200-800 eaa), Aleppo oli tämän pohjoissyyrialaisen alueen ehdoton keskus. Painopiste siirtyi kuitenkin jossain vaiheessa 800-lukua eaa nimenomaan Arpadiin ja 700-luvun eaa puolivälissä kaupungista tulee suuren luokan poliittinen ja sotilaallinen näyttämö. Assyrian valtakunnan kuningas Tiglath-pileser III (745-727 eaa) piiritti Arpadia kolmen vuoden ajan, joka oli tänä aikakautena pitkä aika, ottaen huomioon, että yhtä kaupunkia vastassa oli sen ajan sotilaallinen supervalta. Arpadilaiset olivat sitkeitä, saivat jonkin verran apua muilta alueen pikkuvaltioilta, mutta joutuivat lopulta taipumaan. Tiglath-Pileser III kertoo piirtokirjoituksissaan tuhonneensa maan ja saaneensa sotasaaliiksi suuria määriä kultaa ja hopeaa. Pitkän ja väsyttävän piirityksen jälkeen Assyria ei enää ottanut riskejä vaan liittivät alueen tiukasti valtakuntaansa.

Tell Rifaat on todennäköisesti arkeologian hiomaton timantti: jos se tutkittaisiin kunnolla, voi sen uumenista tulla esiin uusia erittäin merkittäviä löytöjä. Siksi on täysin edesvastuutonta, että venäläisten annetaan pommittaa (tässä linkissä yksi monista videoista/kuvista). Venäjä ei jahtaa Syyriassa ainoastaa terroristeja vaan on aiheuttanut runsaasti siviiliuhreja ja vaarantaa maan kulttuuriperintöä. Tästä pitäisi uutisoida enemmän.

Sydäntalvella elämä hidastuu & Mazzarellan Aurinkokissa

Jonnekin ne assyriologin päivät ja tunnit haihtuvat, katoavat. Vaikkei mitään järjellistä tuntuisi saavankaan aikaiseksi, lukuunottamatta tietysti luentokurssia ja muita tähdellisiä töitä. Sydäntalvella elämä hidastuu, tekisi mieli vetää parin kuukauden mittaiset talviunet. Talvi saa minut minmoimaan toiminnot vain välttämättömimpiin. Kaikki sujuu vain hitaasti, jos ollenkaan. Sekä kovat pakkaset että tiheät lumipyryt saavat luuni särkemään.

Lumisateen hiljaisuudessa on minulle syvää melankoliaa. Rankkasade pitää ääntä itsestään, mökillä se paukuttaa peltikattoa, ja humisee. Litisee ja lotisee. Lumen putoaminen on äänetöntä eikä tuuli humise lehtipuissa samalla tavoin kuin kesäisin. Puut pukeutuvat valkoiseen vaippaan, usein hienovaraisesti kuvioituun.

Valolla on monta viehkeää heijastumaa.

Mitä sitten olen lukenut? Sain joululahjaksi Merete Mazzarellan (1945- ) uusimman kirjan Solkattens år (Schildts & Söderströms 2015) (Raija Rintamäen suomennoksena & Tammen kustantamana Aurinkokissan vuosi), sitä luin jo välipäivinä mökillä. Luen Mazzarellaa aina mielelläni, pidän hänen esseistisestä tyylistään ja lukeneisuudestaan. Aurinkokissan vuosi on jonkinlainen kokoelma Mazzarellan elämän tapahtumia sekä eri aiheiden pohdintaa 70-vuotissyntymäpäivää edeltävän vuoden ajalta. On paljon vanhenemisesta, vanhojen ihmisten parisuhteista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Useita viisaita ajatuksia, vaikka olenkin Mazzarellaa pari vuosikymmentä nuorempi eivätkä 60-70 -vuotiaille ajankohtaiset asiat vielä kosketakaan minua. Nyt tuntuu hyvältä olla vielä "nuori" :).

Ja tosiaankin, Mazzarella hyppii kirjassaan aiheesta toiseen, henkilökohtaisissa kappaleissa mielenkiintoisinta minulle ovat hänen kuukausittaiset visiittinsä ex-miehen luokse Uppsalaan. Mazzarellan tekstistä kuultaa hienoiset omantunnontuskat.

Några dagar senare messar min ex-man att det fortfarande känns svårt att det inte längre är vi. Det huggar till i mig men jag tänker på alla de gånger då vi inte kändes som ett vi. (s. 114)

Kuinka monen ihmisen kanssa itse olen "me"? Tätä jäin kovasti miettimään.

Ja sitten laajemmat, maailmaa syleilevät aiheet. Parin sivun verran Mazzarella pohtii autenttisuutta (s. 58-59) loikaten nk. homeerisesta kysymyksestä Saddam Husseinin patsaan kaatoon Bagdadissa 2003 ja päätyen siihen mielipiteeseen, että Lascaux-luolan kivikautisista seinämaalauksista tehdyt kopiot eivät voi antaa kävijälle samanlaista (taide)elämystä kuin aidot maalaukset.

Men det var skillnad, det var stor skillnad, för det var ju inte alls här grottmännen stått och målat, det var platsens ande det var fel på, det var platsens ande jag hade kommit för att uppleva och snope lomade jag därifrån. (s. 59).

Tämä kommentti sai aivoni laukkaamaan, herättäen tusinoittain assosiaatioita ja jatkopohdintoja. Kyllä, paikan hengellä on minunkin mielestäni suuri merkitys. Heettiläisten yhteyteen pääsee parhaiten matkaamalla heidän pääkaupunkiinsa ja kiipeämällä ylös heidän pyhille paikoilleen.

Toisaalla sekä kirjoitettujen tekstien että kuvataideteosten "autenttisuus" ei ole niin yksiselitteistä. Muinaisista mesopotamialaisista teksteistä vain harvasta tiedämme "kirjoittajan" nimen. Tekstejä kopioitiin ja muokattiin alati ja siitä on loppujen lopuksi kyse myös homeerisessä kysymyksessä: suullisena perimätietona kulkeneet tarut on useampi henkilö koonnut kirjalliseen muotoon. Ihmiset ovat kiinnostuneita yksilöstä ja siksi mysteeri siitä, kirjoittiko yksi ja sama henkilö Ilias- että Odysseia -nimiset eepokset (ja oliko hänen nimensä Homeros tai joku muu), on kiehtova mutta sinänsä aika epärelevantti. Modernilla ajalla kirjoitettujen tekstien "autenttisuus" on sitten täysin eri juttu. Lainaaminen on hyväksyttävää silloin kun kaunokirjallisessakin tekstissä sanasta sanaan lainaukset merkitään (aiheesta kirjoitti taannoin erinomaisesti Antti Majander).

Autenttisuus on myös hyvin monisärmäinen termi kuvataiteista puhuttaessa. Vuosituhansia kesti ennen kuin kreikkalaiset alkoivat "signeerata" patsaita ja/tai vaasimaalauksia, sitä ennen kaikki käsityöläiset olivat anonyymejä eikä taiteilijan ammattia tunnettu. Monet tunnetut rakennukset ja/tai taideteokset ovat ajan saatossa kärsineet vaurioita eivätkä ne rekostruioidussa muodossaan enää ole sitä mitä ne olivat alkuperäisinä. Monet "suurten mestarien" maalaukset saattavat itse asiassa olla oppipoikien tai apulaisten käsialaa, myös modernit taiteilijat eivät suinkaan aina fyysisesti toteuta taideteoksiaan. Ja mikä tärkeintä: tunnistammeko kopion alkuperäisestä, väärennöksen aidosta? Emme aina. Olisiko Mazzarellan reaktio ollut sama jos hän ei olisi tiennyt seisovansa modernissa kopiossa kivikautista luolaa? Olisiko hän sitten kirjoittanut innoittuneesti luolamiehen luovuudesta ja paikan maagisesta tunnelmasta?

Näitä jään pohtimaan. Leppoisaa sunnuntaita kaikille!

Mitä luin tänään: Chris Bohjalian, The Light in the Ruins

Assyriologi on jo monessa yhteydessä maininnut kiinnostuksestaan ja harrastuneisuudestaan romaaneja ja dekkareita kohtaan, joissa joko liikutaan muinaisuudessa tai muinaistutkijoiden parissa. Ja jälleen syy pokkarin hankkimiselle oli yksinkertainen kun Chris Bohjalian, The Light in the Ruins (Vintage Books 2013) osui nokkani eteen viime kesän lopulla (Akateemisessa Kirjakaupassa myytiin Stockmannin vanhoja varastoja pilkkahintaan pois). Parin euron hintaan kirja, jonka nimessä on raunioita ja takakannesta luettu teksti kertoi kyseessä olevan etruskirauniot. Näillä mentiin (taas) kassan kautta kotiin. 

Itse rauniotarinan kanssa kävi sitten niin, että puoliso nappasi sen lukemattomien hyllystä ensimmäiseksi, luki sen ja vasta ennen joulua se ajautui omaksi "sänkylukemiseksi". Muutamien iltojen ajan seikkailin siis ennen unen tuloa 1940- ja 50-lukujen Firenzessä ja sen ympäristössä, vanhassa aatelisvillassa, jonka tontilla sijaitsi vanhoja etruskihautoja seinämaalauksineen ja yksi romaanihenkilöistä on arkeologi. Ja taas tuli kauhea ikävä Italiaan... Etruskit ovat nuoruudenrakkauteni (ennen kuin löysin myöhäisheettiläiset) eikä se rakkaus ole oikeastaan siitä lainkaan haihtunut, asettunut hieman taka-alalle vain.

Nuori naispoliisi pääsee esimiehensä kanssa tutkimaan kahden naisen (leski ja hänen markiisitar-anoppinsa) murhaa 1950-luvun Firenzessä. Jo alkumetreillä aletaan epäillä, että murhilla on taustatarinansa toisen maailmansodan viimeisten vuosien tapahtumissa, kun saksalaiset takavarikoivat taidetta ja arkeologisia esineitä Italiasta ja Rosatin perheen villa puutarhoineen toimi myös saksalaissotilaiden viihdekäytössä. Naispoliisi puolestaan taisteli sodan loppupuolella partisaanien puolella ja murhatutkimusten myötä hänen oma osittain kadonnut muistinsa palautuu. Juonen rakenne ei ole kovin omintakeinen, mutta tarina on siitä huolimatta taitavasti kirjoitettu ja tärkeää on myös jännityksen säilyminen aivan loppumetreille saakka. Murhaajaa ei ole liian helppo arvata. Toisaalla taas myös puolisoa häiritsi yksi lievä anakronismi: vaikka vanhojen italialaisvillojen pihoilla on tänään runsaasti uima-altaita, eivät yksityiset ulkoaltaat yleistyneet "Amerikoissakaan" kuin vasta toisen maailmansodan jälkeen. 

Entä etruskihautojen ja esineiden kuvaus? Bohjalian ei uskaltaudu kovin syvälle niihin, mutta onnistuu erinomaisesti luomaan romanttisen tilan ja tunnelman maatilan viinilehdon perukkaan. Siellä muinaiset etruskit tanssivat ja musisoivat hautakammioiden seinämaalauksissa (esikuvanaan todennäköisimmen nk. Tomba del triclinio Tarquiniassa), samoin siellä kalastaa poika (haudasta tomba delle caccia e pesca) ja kammion sarkofagit (siirretty Arezzon arkeologiseen museoon) herättävät heti mielleyhtymiä niihin aitoihin löytöihin, joita silloin hamassa menneisyydessä minäkin opiskelin. Kun nämä kaikki ottaa huomioon, kirjan mitäänsanomaton kansi herättää ihmetystä -- miksi ihmeessä siinä ei ole käytetty jotain upeita etruskiesineitä tai maalauksia kuvituksena?

Ja kuinka ollakkaan, villan alueelta on löytynyt myös khimaira-veistos, esillä puutarhassa ja sen mukaan rakennusta kutsutaan nimellä Villa Chimera. Vaikka khimaira onkin vähäaasialainen tultasyöksevä myyttinen hybridihirviö, tunnetuin sitä kuvaava taideteos on Arezzosta jo 1500-luvulla löydetty "etruskilaisena" pidetty pronssiveistos, tänään esillä Firenzessä. Kaikesta huolimatta hyvin konstruioitu kokonaisuus.

Kenelle tätä dekkaria voisi suositella? Aika monelle, etenkin niille jotka pitävät toscanalaisista maisemista ja jotka kaipaavat kevyttä lukemista esimerkiksi Italiaan suuntautuvalle lomamatkalle. Yhdysvalloissa The Light in the Ruins on ollut ainakin jonkinlainen myyntimenestys ja matkailuala luonnollisesti hyödyntää kaunokirjallisuutta mainostaessaan palveluitaan. Vaikka tarinan kylää ei olekaan olemassa, on kirjailija kuulemma inspiroitunut ihan oikeasta paikasta nimeltään Montisi. Tai sitten niille, joilla ei ole mahdollisuuttakaan päästä paikan päälle. Viime vuonna en toiveista huolimaatta oikeasti astunut Italiaan, mutta virtuaalisesti näitä matkoja voi tehdä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Jään siis myös odottelemaan Vera Valan uusinta kirjaa -- minulla on hienoinen kutkutus, että siinäkin seikkailtaisiin etruskimaisemissa...