Sydäntalvella elämä hidastuu & Mazzarellan Aurinkokissa

Jonnekin ne assyriologin päivät ja tunnit haihtuvat, katoavat. Vaikkei mitään järjellistä tuntuisi saavankaan aikaiseksi, lukuunottamatta tietysti luentokurssia ja muita tähdellisiä töitä. Sydäntalvella elämä hidastuu, tekisi mieli vetää parin kuukauden mittaiset talviunet. Talvi saa minut minmoimaan toiminnot vain välttämättömimpiin. Kaikki sujuu vain hitaasti, jos ollenkaan. Sekä kovat pakkaset että tiheät lumipyryt saavat luuni särkemään.

Lumisateen hiljaisuudessa on minulle syvää melankoliaa. Rankkasade pitää ääntä itsestään, mökillä se paukuttaa peltikattoa, ja humisee. Litisee ja lotisee. Lumen putoaminen on äänetöntä eikä tuuli humise lehtipuissa samalla tavoin kuin kesäisin. Puut pukeutuvat valkoiseen vaippaan, usein hienovaraisesti kuvioituun.

Valolla on monta viehkeää heijastumaa.

Mitä sitten olen lukenut? Sain joululahjaksi Merete Mazzarellan (1945- ) uusimman kirjan Solkattens år (Schildts & Söderströms 2015) (Raija Rintamäen suomennoksena & Tammen kustantamana Aurinkokissan vuosi), sitä luin jo välipäivinä mökillä. Luen Mazzarellaa aina mielelläni, pidän hänen esseistisestä tyylistään ja lukeneisuudestaan. Aurinkokissan vuosi on jonkinlainen kokoelma Mazzarellan elämän tapahtumia sekä eri aiheiden pohdintaa 70-vuotissyntymäpäivää edeltävän vuoden ajalta. On paljon vanhenemisesta, vanhojen ihmisten parisuhteista, lukemisesta ja kirjoittamisesta.

Useita viisaita ajatuksia, vaikka olenkin Mazzarellaa pari vuosikymmentä nuorempi eivätkä 60-70 -vuotiaille ajankohtaiset asiat vielä kosketakaan minua. Nyt tuntuu hyvältä olla vielä "nuori" :).

Ja tosiaankin, Mazzarella hyppii kirjassaan aiheesta toiseen, henkilökohtaisissa kappaleissa mielenkiintoisinta minulle ovat hänen kuukausittaiset visiittinsä ex-miehen luokse Uppsalaan. Mazzarellan tekstistä kuultaa hienoiset omantunnontuskat.

Några dagar senare messar min ex-man att det fortfarande känns svårt att det inte längre är vi. Det huggar till i mig men jag tänker på alla de gånger då vi inte kändes som ett vi. (s. 114)

Kuinka monen ihmisen kanssa itse olen "me"? Tätä jäin kovasti miettimään.

Ja sitten laajemmat, maailmaa syleilevät aiheet. Parin sivun verran Mazzarella pohtii autenttisuutta (s. 58-59) loikaten nk. homeerisesta kysymyksestä Saddam Husseinin patsaan kaatoon Bagdadissa 2003 ja päätyen siihen mielipiteeseen, että Lascaux-luolan kivikautisista seinämaalauksista tehdyt kopiot eivät voi antaa kävijälle samanlaista (taide)elämystä kuin aidot maalaukset.

Men det var skillnad, det var stor skillnad, för det var ju inte alls här grottmännen stått och målat, det var platsens ande det var fel på, det var platsens ande jag hade kommit för att uppleva och snope lomade jag därifrån. (s. 59).

Tämä kommentti sai aivoni laukkaamaan, herättäen tusinoittain assosiaatioita ja jatkopohdintoja. Kyllä, paikan hengellä on minunkin mielestäni suuri merkitys. Heettiläisten yhteyteen pääsee parhaiten matkaamalla heidän pääkaupunkiinsa ja kiipeämällä ylös heidän pyhille paikoilleen.

Toisaalla sekä kirjoitettujen tekstien että kuvataideteosten "autenttisuus" ei ole niin yksiselitteistä. Muinaisista mesopotamialaisista teksteistä vain harvasta tiedämme "kirjoittajan" nimen. Tekstejä kopioitiin ja muokattiin alati ja siitä on loppujen lopuksi kyse myös homeerisessä kysymyksessä: suullisena perimätietona kulkeneet tarut on useampi henkilö koonnut kirjalliseen muotoon. Ihmiset ovat kiinnostuneita yksilöstä ja siksi mysteeri siitä, kirjoittiko yksi ja sama henkilö Ilias- että Odysseia -nimiset eepokset (ja oliko hänen nimensä Homeros tai joku muu), on kiehtova mutta sinänsä aika epärelevantti. Modernilla ajalla kirjoitettujen tekstien "autenttisuus" on sitten täysin eri juttu. Lainaaminen on hyväksyttävää silloin kun kaunokirjallisessakin tekstissä sanasta sanaan lainaukset merkitään (aiheesta kirjoitti taannoin erinomaisesti Antti Majander).

Autenttisuus on myös hyvin monisärmäinen termi kuvataiteista puhuttaessa. Vuosituhansia kesti ennen kuin kreikkalaiset alkoivat "signeerata" patsaita ja/tai vaasimaalauksia, sitä ennen kaikki käsityöläiset olivat anonyymejä eikä taiteilijan ammattia tunnettu. Monet tunnetut rakennukset ja/tai taideteokset ovat ajan saatossa kärsineet vaurioita eivätkä ne rekostruioidussa muodossaan enää ole sitä mitä ne olivat alkuperäisinä. Monet "suurten mestarien" maalaukset saattavat itse asiassa olla oppipoikien tai apulaisten käsialaa, myös modernit taiteilijat eivät suinkaan aina fyysisesti toteuta taideteoksiaan. Ja mikä tärkeintä: tunnistammeko kopion alkuperäisestä, väärennöksen aidosta? Emme aina. Olisiko Mazzarellan reaktio ollut sama jos hän ei olisi tiennyt seisovansa modernissa kopiossa kivikautista luolaa? Olisiko hän sitten kirjoittanut innoittuneesti luolamiehen luovuudesta ja paikan maagisesta tunnelmasta?

Näitä jään pohtimaan. Leppoisaa sunnuntaita kaikille!