Mitä luin tänään: Chris Bohjalian, The Light in the Ruins

Assyriologi on jo monessa yhteydessä maininnut kiinnostuksestaan ja harrastuneisuudestaan romaaneja ja dekkareita kohtaan, joissa joko liikutaan muinaisuudessa tai muinaistutkijoiden parissa. Ja jälleen syy pokkarin hankkimiselle oli yksinkertainen kun Chris Bohjalian, The Light in the Ruins (Vintage Books 2013) osui nokkani eteen viime kesän lopulla (Akateemisessa Kirjakaupassa myytiin Stockmannin vanhoja varastoja pilkkahintaan pois). Parin euron hintaan kirja, jonka nimessä on raunioita ja takakannesta luettu teksti kertoi kyseessä olevan etruskirauniot. Näillä mentiin (taas) kassan kautta kotiin. 

Itse rauniotarinan kanssa kävi sitten niin, että puoliso nappasi sen lukemattomien hyllystä ensimmäiseksi, luki sen ja vasta ennen joulua se ajautui omaksi "sänkylukemiseksi". Muutamien iltojen ajan seikkailin siis ennen unen tuloa 1940- ja 50-lukujen Firenzessä ja sen ympäristössä, vanhassa aatelisvillassa, jonka tontilla sijaitsi vanhoja etruskihautoja seinämaalauksineen ja yksi romaanihenkilöistä on arkeologi. Ja taas tuli kauhea ikävä Italiaan... Etruskit ovat nuoruudenrakkauteni (ennen kuin löysin myöhäisheettiläiset) eikä se rakkaus ole oikeastaan siitä lainkaan haihtunut, asettunut hieman taka-alalle vain.

Nuori naispoliisi pääsee esimiehensä kanssa tutkimaan kahden naisen (leski ja hänen markiisitar-anoppinsa) murhaa 1950-luvun Firenzessä. Jo alkumetreillä aletaan epäillä, että murhilla on taustatarinansa toisen maailmansodan viimeisten vuosien tapahtumissa, kun saksalaiset takavarikoivat taidetta ja arkeologisia esineitä Italiasta ja Rosatin perheen villa puutarhoineen toimi myös saksalaissotilaiden viihdekäytössä. Naispoliisi puolestaan taisteli sodan loppupuolella partisaanien puolella ja murhatutkimusten myötä hänen oma osittain kadonnut muistinsa palautuu. Juonen rakenne ei ole kovin omintakeinen, mutta tarina on siitä huolimatta taitavasti kirjoitettu ja tärkeää on myös jännityksen säilyminen aivan loppumetreille saakka. Murhaajaa ei ole liian helppo arvata. Toisaalla taas myös puolisoa häiritsi yksi lievä anakronismi: vaikka vanhojen italialaisvillojen pihoilla on tänään runsaasti uima-altaita, eivät yksityiset ulkoaltaat yleistyneet "Amerikoissakaan" kuin vasta toisen maailmansodan jälkeen. 

Entä etruskihautojen ja esineiden kuvaus? Bohjalian ei uskaltaudu kovin syvälle niihin, mutta onnistuu erinomaisesti luomaan romanttisen tilan ja tunnelman maatilan viinilehdon perukkaan. Siellä muinaiset etruskit tanssivat ja musisoivat hautakammioiden seinämaalauksissa (esikuvanaan todennäköisimmen nk. Tomba del triclinio Tarquiniassa), samoin siellä kalastaa poika (haudasta tomba delle caccia e pesca) ja kammion sarkofagit (siirretty Arezzon arkeologiseen museoon) herättävät heti mielleyhtymiä niihin aitoihin löytöihin, joita silloin hamassa menneisyydessä minäkin opiskelin. Kun nämä kaikki ottaa huomioon, kirjan mitäänsanomaton kansi herättää ihmetystä -- miksi ihmeessä siinä ei ole käytetty jotain upeita etruskiesineitä tai maalauksia kuvituksena?

Ja kuinka ollakkaan, villan alueelta on löytynyt myös khimaira-veistos, esillä puutarhassa ja sen mukaan rakennusta kutsutaan nimellä Villa Chimera. Vaikka khimaira onkin vähäaasialainen tultasyöksevä myyttinen hybridihirviö, tunnetuin sitä kuvaava taideteos on Arezzosta jo 1500-luvulla löydetty "etruskilaisena" pidetty pronssiveistos, tänään esillä Firenzessä. Kaikesta huolimatta hyvin konstruioitu kokonaisuus.

Kenelle tätä dekkaria voisi suositella? Aika monelle, etenkin niille jotka pitävät toscanalaisista maisemista ja jotka kaipaavat kevyttä lukemista esimerkiksi Italiaan suuntautuvalle lomamatkalle. Yhdysvalloissa The Light in the Ruins on ollut ainakin jonkinlainen myyntimenestys ja matkailuala luonnollisesti hyödyntää kaunokirjallisuutta mainostaessaan palveluitaan. Vaikka tarinan kylää ei olekaan olemassa, on kirjailija kuulemma inspiroitunut ihan oikeasta paikasta nimeltään Montisi. Tai sitten niille, joilla ei ole mahdollisuuttakaan päästä paikan päälle. Viime vuonna en toiveista huolimaatta oikeasti astunut Italiaan, mutta virtuaalisesti näitä matkoja voi tehdä. Yhä uudestaan ja uudestaan. Jään siis myös odottelemaan Vera Valan uusinta kirjaa -- minulla on hienoinen kutkutus, että siinäkin seikkailtaisiin etruskimaisemissa...