Assyriologi on matkaillut ja oleskellut Turkissa paljon. Ensimmäiset kokemukseni tästä maasta on Istanbulista vuonna 1981 ja sen jälkeen epätasaisin väliajoin, joinakin vuosina useamman kerran. Pisin yhtäjaksoinen oleskelu oli keväällä 1994, helmikuusta kesäkuun alkuun. Ja koska sekä Turkin muinaisuus että nykypäivä ovat vieneet sydämeni, voin epäröimättä sanoa, että minulla on kolme henkistä kotimaata (se kolmas on tietysti Syyria).
 |
| Ukkini Tauno Paukku otti kuvan kahdesta aasista Prinssisaarilla kesäkuussa 1981. |
Koska Turkki on henkinen kotimaani, olin ilahtunut kun huomasin, että suomeksi on ilmestynyt Turkkia, sen historiaa ja nykypäivää kuvaava kirja. Eikä ole käännösteos, vaan Reeta Paakkisen Kuun ja tähden mailla Elämää Turkissa ja Kyproksella (Atena 2015) (kiitos menee Ayla Albayrakille, joka vinkkasi tästä minulle somessa). Tämän haluan lukea! Tilasin siis kustantajalta arvostelukappaleen.
Paakkinen on suomalainen, valtiotieteiden maisteri, Lontoossa tutkintonsa suorittanut, mutta ilmeisesti hän on turkkilaisen miehen kanssa naimisissa (vaikka ydinperhettä valotetaan vain vähän). Hän on asunut Pohjois-Kyproksella, mutta näyttää vaikituisemmin majailevan Istanbulissa. Työelämässä Paakkinen on tehnyt toimittajan töitä, kirjassa on paljon tarinaa tiedotusvälineiden maailmasta ja hänen kokemuksistaan tiedonvälittäjänä. Toimittajuus näkyy tekstissä selkeästi, kuten myös se, että Paakkinen on "akateemisia ihmisiä": faktat on tarkistettu eikä tarinoitakaan perusteta luulopuheisiin.
Suomalaiset lomailevat Turkissa ahkerasti. Rannalla ja uima-altailla makoilevat, Istanbulin nähtävyyksiä bongaavat ja toisinaan matkatoimistojen järjestetyille retkille osallistuvat matkailijat tietävät Turkista ja turkkilaisten arkipäivästä kuitenkin aika vähän. Se on sääli, koska etenkin nyt kun turvapaikanhakijoita on yhden syksyn aikana saapunut Suomeen suuri määrä, huomaa kuinka monet ovat ennakkoluuloineen puristavan pelon varassa. Ennakkoluulot ja pelot ulkomaalaisia kohtaan pohjautuvat hyvin usein siihen, että ei ole tietoa ja etenkin ettei ole omakohtaista kokemusta jonkin alueen ihmisistä. Siksi tieto ja myös yhden ihmisen henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset ovat tärkeitä -- ne lisäävät ymmärtämystä ja parhaassa tapauksessa alkavat viehättää ja kiinnostaa lukijaa niin, että syntyy halu päästä itse paikan päälle ja toivottavasti uskaltautua omin päin myös hotellialueiden ulkopuolelle. Paakkinen perusteleekin tarvetta juuri tällaiselle kirjalle näillä seikoilla -- tiedon tarvetta, laajempaa perehtymistä, tapauksia "menneisyyden tapahtumien inhimillisistä ulottuvuuksista" (s. 7), ennakkoluulojen korjaamista, vinkkejä Turkin rikkaista historiallisista nähtävyyksistä ja tätä kaikkea hän onnistuu lukijoilleen tarjoamaan aivan erinomaisella tavalla. Ja jo tässä esipuheessa hän mainitsee oman lempiasenteeni: jalkautumisen ihmisten pariin (s. 8)!
Kirjan teksti jakaantuu lukuihin, joissa käsitellään erilaisia aihepiirejä Kyproksen saaren lähihistoriasta nykypäivän tilanteeseen, turkkilaisista nimistä ja puhuttelukulttuurista Kappadokian luolakirkkoihin, 1970-luvun hippikulttuurista Izmirin kaupunkin tapahtumiin. Ja tuhat muuta pientä tarinaa. Kyproksesta on useampi luku ja ne on siroteltu eri kohtiin ja muutoinkin on kenties harkittu kontrastia sillä, että naisien asemasta hypätään Turkissakin erittäin akuuttiin Syyrian kriisiin.
Koska Turkki on minulle siis tuttu -- muinaiskohteita ja museoita kolutessa ei voi välttyä sukeltamasta myös kaikkeen mitä suurissa kaupungeissa, pienissä kyläpahasissa, kaduilla, toreilla, bussiasemilla ja erinäköisissä ruokapaikoissa tapahtuu -- en voi väittää, että kirjassa olisi ollut tälle lukijalle paljon mitään täysin outoa ja uutta. Voin kuitenkin kuvitella, että monelle muulle ovat lukuisat artikkelit avartava aarrearkku. Monia kiinnostavia asioita avataan ja selitetään juurta jaksaen ja monista eri näkökulmista valottaen. Teksti on läpeensä huolellisesti muotoiltu ja kiihkottomasti kerrottu -- mistään ei paista läpi Paakkisen omat arvot, tai että hän suhtautuisi intohimoisesti mihinkään, ainakaan poliittiseen aiheeseen. Tämä on äärimmäisen hyvä asia, mutta onko kirjoittaja ehkä liiankin neutraali, hienoiseen tylsyyteen asti?
En ole koskaan joutunut enkä tahtonutkaan peitellä ihastustani Turkkia kohtaan. Toki tiedostan myös maan yhteiskunnan nurjia puolia, mutta pelkkänä matkailijana voi usein keskittyä vain nauttimaan. Paakkinen pitää erinomaisena asiana turkkilaisten palvelukulttuuria, sitä että palveluja saa, ne ovat edullisia eikä kukaan ajattele, että itse siivoaminen olisi jokin suuri hyve. Servis -- eli serviisi on se taikasana. Kun ostat palveluita työllistät myös muita, näinhän se menee. Itse rakastan erityisesti Turkissa matkustamisen ja olemisen vaivattomuutta ja joustavuutta: jos olet hölmö turisti, joka ei ensimmäisellä paikallisbussiajelullaan ymmärrä ostaa lippua valmiiksi kioskista (kun edellisenä vuonna samassa kaupungissa maksu vielä hoitui kuskille kolikoilla), ei sinua heitetä pois vaan maksat jollekin, jolla on kortissa arvoa ja joka maksaa laitteelle puolestasi. Kaupassa asioivat talonmiehet, kauppojen kotiinkuljetukset ja ravintoloiden lähettipojat ovat minullekin tuttuja, etenkin Istanbulista ja Ankarasta. Jos taksi tuo sinut bussiaseman takaportille, pääset useimmiten juuri sillä minuutilla ulosajavaan bussiin tai sitten apumies vie sinut sille laiturille, mille pitää, annat hänelle lipun hinnan ja hän sitten käy ostamassa lippuluukulta lipun puolestasi. Olen saanut kulkea rauhassa, ilman häirintää ja kohdannut häkellyttävän paljon ystävällisiä ihmisiä.
Matkailuun ja etenkin itsenäiseen matkailuun Turkissa Paakkinen rohkaisee siis kohteiden (esim. Kappadokia ja bysanttilainen Istanbul) lisäksi kehumalla maan palvelukulttuuria, kannustamalla autonvuokraukseen (tosin julkisillakin busseilla pääsee parilla eurolla yllättävän moneen paikkaan, silloin täytyy vain valmistautua siihen että retkeillään koko päivä, kiire ei saa olla) ja korostaa myös sitä, että Turkissa tulee vain ylen harvoin huijatuksi. Tämä on ehkä se aurinkorannoilta periytyvä ennakkoluulo, turistikohteissa kun myös turkkilaisten rehellisyys ja moraali on vuosien saatossa päässyt toisinaan löystymään. Koska itse käyn rannikon rysissä ani harvoin, minua on vedätetty vain kerran (hieman pidempi hauska tarina, jonka kerron ehkä joskus toiste) ja silloinkin asiaa kauhisteltiin koko bussissa & sain takaisin sen summan, joka oli huijattu. Toisen omaisuutta kunnioitetaan. Omakohtaisena kokemuksena voin olettaa, että jos olet yhtä hajamielinen kuin minä ja unohdat kamerasi museon penkille & huomaat unohduksesi vasta seuraavana päivänä, saat kamerasi takaisin. Aurinkolaseista tai muista esineistä puhumattakaan.
Kirjan parhaimpia osia ovat kenties Kyprosta kuvaavat luvut. En ole koskaan fyysisesti käynyt Kyproksella vaikka henkisesti/virtuaalisesti olen seikkaillut siellä monet kerrat erityisesti opintojeni aikana -- onhan tämä saari täynnä muinaismuistoja ja rikasta historiaa. Henkilökohtaisesti pistää silmään, ettei Paakkinen lainkaan luotaa Kyprosta saarena, jossa vuosituhansien saatossa sekä erilaiset kansat, kielet ja kulttuurvaikutteet ovat kohdanneet ja synnyttäneet sekä uutta että mielenkiintoista dialogia. Opin paljon Paakkisen kertomuksista, etenkin vuoden 1974 tapahtumista, jolloin noin 5000 ihmistä kuoli sisällissodassa, useampi sata tuhatta joutui maansisäisiksi ja -ulkoisiksi pakolaisiksi ja saari jakautui kahtia. Ja niiden ihmisten tunnot kun pääsee ensimmäistä kertaa palaamaan rajan taakse jääneelle kotitalolle:
Perillä useimmat vierailijat kokivat tunteiden myrskyn, sen, jonka monet suomalaisetkin Karjalassa kokevat nähdessään ensimmäistä kertaa, miten omalle tai perheen kodille on käynyt. Vuosikymmenet olivat tietenkin muuttaneet kotiseutua. Joitakin kyliä ei enää ollut olemassa, tai niistä oli jäljellä vain rauniot. Joidenkin ihmisten kotitilat oli pantu maan tasalle tai niiden paikalle oli rakennettu loma-asuntoja. Osan koteja asuttivat täysin tuntemattomat ihmiset (s. 242).
Enkö löydä mitään huomautettavaa Paakkisen mainiosta opuksesta? Ensin ajattelin pidemmästi kommentoida sitä miten jo viimeistään rautakautiset (1200-600 eaa) kappadokialaiset varmasti viljelivät viiniä eivätkä ainoastaan siksi, että luolastoissa myöhäisantiikissa ja keskiajalla oli helpompi elää "kun arkea tahdittivat punaviinin valmistus, pullotus ja juonti" (s. 104). Kappadokia on niin paljon muutakin kuin sienen muotoiset kivet tai luolastoalue -- kerätessäni materiaalia väitöskirjaani 1990-luvulla emme puolisoni kanssa edes käyneet Göremen luolakirkkoalueella koska se oli mielestämme liian turistinen ja degeneroitunut.
Ja sitten Paakkinen -- niinkuin jokainen kirjoittaja -- paljastaa tai kertoo aika paljon itsestään pelkästään sillä, että jättää joitain asioita vähälle huomiolle tai suorastaan vaikenee niistä. Paakkinen on yllättävän niukkasanainen mitä tulee turkkilaiseen ruokakulttuuriin, lukuunottamatta kohtaa, missä hän kertoo jotain niistä ruokalajeista, joita viedään kyproslaiselle mummolle. Turkkilainen ruoka on minusta ihanaa ja ruoalla on keskeinen sija tiiviissä turkkilaisessa perheyhteisössä, siksi tämä yllätti ja herätti hieman ihmetystä. Toisaalta ruoka saattaa vaikuttaa lukijoiden kosiskelulta tai laskelmoinnilta -- kaikki kun nykyään haluavat kirjoittaa ruoasta ja hifistellä sen kanssa. Eli onko Paakkinen tässä kohtaan rehellinen ja suoraselkäinen eli jos aihe ei kiinnosta, ei teeskennellä että kiinnostaisi?
Annan Paakkisen Kuun ja tähden mailla -kirjalle vahvan suosituksen. Atena-kustantamoa kiitetään siitä, että näin antoisia tietokirjoja julkaistaan Suomessa, eikä vain käännöksinä. Jos kirja tuntuu osittain liian seikkaperäiseltä (sivuja on yli 400!) ja tekisi mieli meilata kirjoittajalle pari sanaa tiivistämisen jalosta taidosta, voi aina harppoa muutaman sivun yli löytääkseen sen jälkeen jotain uutta mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Silloin voi hetken päästä palata takaisin ja lukea, mitä muuta johonkin juttuun liittyy. Toivon, että Paakkinen kirjoittaisi lisää Turkista ja turkkilaisista. Tuhannen tarinan Turkki, vai tuhansien tarinoiden Turkki? Hän on avannut sen ehtymättömän rikkaan ja värikkään aarrearkun, mutta myös sen Pandoran lippaan, jonka sisällä on kertomuksia piikkilanka-aidoista, enklaaveista ja Bulgariassa teltoissa värjöttelevistä syyrialaispakolaisista. Me haluamme lukea niistä kaikista.
