Joulupukki toi assyriologille tänä vuonna vain toivottuja kirjoja. Anja Snellmanin Antautuminen (WSOY 2015) oli ainoa suomenkielinen romaani, jonka kelpuutin tämän syksyn uutuuksista toivelistalleni ja senkin miettimisessä meni kauan. Jostain syystä en ole ollut lainkaan kiinnostunut Lindstedtin Oneironista (tuntuu että kaikki lukevat, puhuvat ja kirjoittavatkin siitä!), minulla on tunne, ettei se ole minun kirjani lainkaan. No oliko Antautuminen sitten, minun kirjani?
Toivoin Antautumista, koska runsas vuosi sitten luin Snellmanin edellisen romaanin Pääoma (Otava 2013) ja postasinkin siitä täällä. Olin jostain internetistä pikaisesti lukenut ja sisäistänyt sen, että tämä uusin kirja käsittelee erityisherkkyyttä, mutta koko syksynä en ehtinyt perehtyä asiaan paremmin puhumattakaan siitä, että olisin lukenut kirjabloggaajien postauksia. Vasta eilen, saatuani ensin päätökseen Chris Bohjalianin The Light in the Ruins -dekkarin (tästä postaan sitten kun pääsen kotiin kaikkien etruskologisten kirjojeni äärelle) tartuin Antautumiseen ja luettuani sen nopeasti jäin myös aika pitkäksi toviksi lukemaan Marjatta Mentulan postausta sekä siitä virinnyttä laajaa keskustelua, johon kirjailija itse otti myös kantaa. Huomasin aika pian, että olin lukenut Snellmanin tekstiä aivan eri lähtökohdista ja kulmista.
 |
| Jussi ja Maria Aro 1945. |
Löysin kirjasta paljon omaa itseäni ja sen vuoksi pidin Snellmanin tavasta kirjoittaa, avata elämänsä kulkua selittäen omia omituisuuksiaan, rutiinejaan, kiinnostuksen kohteitaan, "hankaluuttaan". Olen se introvertti, omissa oloissaan viihtyvä pikkutyttö ja nuori nainen, jolla on aivan valtavan huono itsetunto. Kärsin aikoinaan aivan hillittömästä esiintymiskammosta (väitöstilaisuus poisti sen, onneksi), en puhu vieläkään mielelläni puhelimessa (vaikka pystyn kyllä tänään soittamaan vaikka paaville, jos soitettava on), minulla on vain harvoja todella hyviä ystäviä, en viihdy muutamaa ihmistä suuremmissa seuroissa... Enemmän kuin usein tulee tunne, että tahtoisi peruuttaa sovittuja juttuja (vaikka sitä en oikeastaan tee koskaan). Voisin jatkaa listaa vaikka kuinka pitkälle. Nyt muiden terveysongelmien myötä suuret ihmismassat ja viralliset tilaisuudet, kovat äänet, ihmisten maiskutus ym. ym. ärsyttävät ja väsyttävät ihan hillittömästi ja omasta humhum-maailmastani on tullut yhä tärkeämpi. Tästä huolimatta en koe olevani erityisherkkä, vaikka oman seurakuntani kirkkoherralle ja "pastorskalle" kyllä eräässä sähköpostikeskustelussa totesinkin olevani erityisherkkä tekopyhälle lässytykselle (ja se on aivan totta). Jos 15-20% ihmisistä on erityisherkkiä, ei ilmiössä ole mielestäni mitään kauhean erityistä tai "highly sensitive". Toiselta kantilta katsottuna: kukaan meistä ei ole "normaali" vaan ihan oma omituinen itsensä, erilaisine herkkyyden sävyineen, tosin aika tavalla geenien sekä oman henkilöhistoriamme tuotoksia. Tämä on siis oma henkilökohtainen käsitykseni asiasta.
Monet tekstiluvut alkavat listoilla -- törmään siis taas listoihin, joiden alkuperä on siis jo varhaisimmissa mesopotamialaisissa nuolenpääteksteissä (tästä olen postannut aikaisemmin täällä ja täälläkin). Lempilistani Antautumisessa on oleellisten lista (s.99)
— hiljaisuus
— kaikki hento
— kirjat
— rapidograph-tussit
— kielon tuoksu
— jäätelötötterön syöminen yksin
— aaltojen ääni
— paljaat jalat
— fossiilit
— meripihka
— puolipiste
Tämän listan minäkin olisin voinut kirjoittaa, lukuunottamatta puolipistettä (en osaa käyttää).
Tärkein sanoma Snellmanin kirjassa minulle henkilökohtaisesti on se, että ihminen ei nuorena eikä hieman varttuneempanakaan vielä kykene prosessoimaan elämäänsä eikä ymmärtämään omaa itseään. Siihen auttaa vain aika ja ajan tuomat työkalut peilata taaksepäin. Snellman löytää erityisherkkyydestä selityksen moneen vaikeaan asiaan ja kirjoittaa ne tässä kirjassa ulos. Anjan tarina antaa toivoa kaikille naisille, jotka ovat elämänsä varrella kokeneet syvän kipeitä asioita: tulee päivä, jolloin kykenet näkemään tapahtumat eri valossa ja todennäköisesti myös alat hyväksyä itsesi paremmin ja loppuelämäsi tulee tämän hyväksynnän kautta olemaan helpompaa. Vaikka Antautumisen lukeminen on terapeuttista, vielä terapeuttisempaa on varmasti ollut sen kirjoittaminen. Autobiografista kirjoittamista pidetään mitä suurimmassa määrin parantavana aktiviteettina, tästä aiheesta, Merete Mazzarellan kirjojen kautta, olen postannut täällä.
Oliko Antautuminen siis minun kirjani? Kyllä se oli, en aio laittaa sitä kiertoon vaan palata siihen, aika piankin. Ainoa asia mikä jäi vaivaamaan, kun olin saanut kirjan luettua kokonaan loppuun, oli se, että vaikka Snellman eräällä tavalla lakkaa syyllistämästä vanhempiaan tai siskoaan tai muita ihmisiä elämänsä vaikeista asioista, hän ei, kuten Pääomassakaan, täydelleen armahda perhettään. Huolimatta anteeksiantavista sanoista, huolimatta siitä ettei enää tunne katkeruutta. Tai sitten minä en osaa tuota armoa lukea, en hänen sanoissaan omaisilleen tai edes omalle itselle. Olen itse viime vuosina hieman oppinut armahtamaan itseäni, olemaan vaatimatta aina sitä täydellisintä suoritusta, tehokkainta toteutusta, ehdottomasta perfektionistisesta luonteestani huolimatta. En myöskään löydä Snellmanin tekstistä minkäänlaista lämmintä huumoria, mutta tiedän sen olevan vaikeaa, koska olen itsekin äärimmäisen tosikko. Osaan kuitenkin tietyille kummallisuuksilleni ja tiukkapipoisuudelleni myös naureskella, tai ainakin hymähdellä ja arvostan ja rakastan kaikkia ihmisiä, joille tuo huumorin vapauttava ja tervehdyttävä voima on suotu.
Ja vielä lopuksi: meidän kaikkien pitäisi päästä siitä harhaluulosta, että juuri oma lapsuutemme ja perheemme olisi se ainoa erilainen, että vain omassa perheessä tai omilla vanhemmilla olisi salaisuuksia ja kaikki muut elävät "normaalia" elämää. Kaikissa on jotain, joka lapsesta ja pitkälle aikuisikään tuntuu hävettävältä. Ja kyllä se kaikki vaikuttaa meihin, oli sitten HSP, Asperger tms., tai ei. Meihin vaikuttaa myös vanhempiemme ja isovanhempiemme elämä ja vaiheet ennen syntymäämme, toisilla voimakkaammin, toisilla vain heikosti. Isäni jälkeenjääneistä papereista voi lukea monenlaisia asioita ja käydessäni niitä lävitse aloin jäsentää omaa elämääni toisin. Voiko syvä toiseuden kokemus olla perinnöllistä? Puhkeaako minussa jossain vaiheessa "sisäinen arabius"? Näistä minäkin tulen kenties tulevaisuudessa kirjoittamaan sen oman terapeuttisen tarinani.
Hienoa bloggaus.
VastaaPoistaMinusta elämä olisi kaikkien osalta helpompaa, kun ymmärrettäisiin ja siedettäiin erilaisuutta enemmän.
Kiitos Jokke, ihmisryhmien dynamiikka on jännittävä juttu, etenkin lasten koululuokissa. Kaikki klikkiytymiset, kiusaamiset, kollektiiviset muistot, yhteenkuulumisen tunne ja se, että "erilaisuuteen" riittää vaikka silmälasit tai isosiskon vanhat kengät. Ja kuinka moni lapsi tahtoisi "kuulua ryhmään", juuri siksi ettei erilaisuus ole sosiaalisesti hyväksyttävää. Ja monet jatkavat samaa linjaa aikuisena, ei saa olla erilainen.
PoistaHyvä kirjoitus!
VastaaPoistaNyökyttelin koko ajan tätä lukiessani.
Kyllä minäkin koin myös paljon samaistumisia tätä kirjaa lukiessa, vaikka oma kirjoitukseni painottui toisin. Esiintymispelko mm. on varmaan hyvin yleinen ilmiö. Itse olen vapautunut siitä iän myötä. Muistan kauhuni teini-iässä kouluesitelmäpäivinä ja ensimmäisten vanhempainiltojen tärinän nuorena luokanvalvojana. Puhelinnkammokin on tuttu. Samoin aisti- ja syömäherkkyydet, joista kärsin edelleen.
Minä olin valmiiksi ärsyyntynyt tämän HSP-termin laveasta ja heppoisesta käytöstä naistenlehdissä ja petyin, kun Snellman päätyi siihen niin kaikenselittävänä. Siksi postauksestani tuli provosoiva, vaikka en sitä niin tarkoittanut. Siitä jäi paha mieli. Toivon, että olisin ollut maltillisempi.
Itsensä selittäminen kulkee ihmisen mukana koko elämän. Meillä on jo hyvä termi "herkkyys", siksi en koe, että tarvitsemme mitään uutta erityisyys-liitettä siihen. Itse en ole kokenut herkkyyspiirteitäni minään erikoisuutena, vaan heikkouksina joista huolimatta on pitänyt pärjätä. Minua ärsyttää tämän termin käyttö jonkinlaisena positiivisena tittelinä. Joku julkkisnainen sanoi olevansa muita hienotunteisempi, koska on erityisherkkä, vaikka siitä ei herkkyydessä todellakaan ole ollenkaan kyse. Hienotunteisuus on hyvää käyttäytymistä ja juuri herkkä ihminen saattaa olla piirteeensä vuoksi kömpelö ja töksäyttelevä kanssakäymmisessä.
Olen lukenut nyt Aronin kirjat ja mielipiteeni tämän termin tarpeettomuudesta ja tieteellisestä epämääräisyydestä on vain vahvistunut.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että meissä on paljon edellisten sukupolvien perintöä ja sitä on hyvin mielenkiintoista tutkiskella. Sieltä löytyy paljon selityksiä.
Huumori ja itseironinen ote ovat tärkeitä asioita jaksamisessa. Olisiko niin, että että uusi erityisherkkyys-termi sisältäisi totisen itsensä tarkastelun erotuksena perinteiseen herkkyyteen, arkuuteen ja ujouteen, jossa ihminen hymyilee lämpimästi omalle vajavaisuudelleen?
Olen Marjatta varmaankin aika samoilla linjoilla tuosta HSP-termistä vaikka en ole siihen vielä juuri lainkaan perehtynyt. Eikä postauksesi ollut minusta mitenkään liian provosoiva, on hyvä kun asiat herättävät keskustelua.
PoistaJa herkät ihmiset eivät tosiaan osaa olla hienotunteisia tai diplomaattisia, juurikin päinvastoin -- asiat tulevat niin iholle ja aiheuttavat niin voimakkaan reaktion, että ne purkautuvat usein juuri töksäyttävänä kommenttina.
Huumorilla on myös voimaannuttava aspekti, siinä olet oikeassa. Siksi se on tärkeä elementti elämässä!
Hyvä, että luit kirjan ja sait itsellesi vastauksia. Olen lukenut Elaine Aronin HSP-teoksen ja tämän Anja Snellmanin Antautuminen teoksen omasta erityisherkkyydestään. Minulla on kuuloyliherkkyys eli aistiyliherkkyys eli HSP, mutta eipä se ole koskaan hidastanut (eikä estänyt esiintymistä ;)). Se vaikuttaa yöllä, kun on hiljaista ja kuulen kellojen tikitystä, pakastimen hurinaa tmv. tai toistuva hurina tai erikoinen ääni. Olen ajatellut, että se ei ole erityisherkkyyttä, vaan erityiskyky kuulla tarkemmin.
VastaaPoistaMinusta Antautuminen oli todella herkkävireinen kirja ja siitä on varmasti apua meille ihmisille, joilla on vastaavanlaisia herkkyyksiä. Snellman on loistava kirjailija. Odotan hänen kirjojaan innolla.
Olen sitä mieltä kasvattajana, että kiusaaminen alkaa ihan mistä tahansa, ei siihen erilaisuutta tarvita. Kasvattajien pitää olla todella tarkkoja siitä, että se kiusaaminen ei lähde käsistä. Ne jotka kiusaavat, heilläkin on yleensä jotakin taustalla esim. kotona, heilläkin voi olla erityisherkkyys, joka esiintyy väkivaltana ja huutona.
Pääsin lempiaiheeseeni eli lapsuuteen ja siihen, että sieltä voi kummuta moni asia, myös se, että hyväksytäänkö vai ei erilaisuutta.
Kiitos Mai, tämä oli tosiaankin antoisa lukukokemus. Jääkaapit ja muut tosiaankin hurisevat, nytkin kuuntelen näitä kaikenlaisia ääniä täällä erämaan muutoin aika totaalisessa hiljaisuudessa.
VastaaPoistaJa kirjoitat viisaasti kiusaamisesta, se voi alkaa mistä vain ja kiusaajat usein kamppailevat omien ongelmiensa kanssa. Lapsuudella on todellakin paljon merkitystä, itse koen sen hyvinkin voimakkaana.
Lapsuuden häpeäkokemukset ovat asia, joka vaikuttaa pitkään, ehkä koko loppuelämän. Me emme edes muista niistä kuin osan. Lapsen kokemusmaailma on niin pieni, että hän pelkää usein tekevänsä väärin ja olevansa vääränlainen. Muistan, miten kannoin päivästä toiseen koululaukussani äidin sinne laittamaa lakanaa, jonka oli tarkoitus olla joulukuvaelman Marian kaapu. Äiti oli laittanut leveäpitsisen, ja minä pelkäsin, että se on liian hieno eli vääränlainen. Sitäkin häpesin, että minun piti olla Maria kun toiset tytöt olivat enkeleitä. Alkuvuodesta syntyneenä olin iso, mikä tuotti ehkä jo ensimmäisen siemenen anoreksiaan. Siis ei tarvita edes kiusaamista, kun lapsi kokee erilaisuutta, saati sitten, jos hän saa erilausuuden tunteelleen ympäristöstä vahvistusta.
VastaaPoistaMinulla on tuo Oneiron nyt yli puolenvälin. Vielä tässä vaiheessa mietin, mitä tällä kirjalla on sanottavaa. Viimeiset jouluvieraat lähtevät huomenna, jolloin luen kirjan loppuun. Jos jotain ratkaisevaa ei tapahdu, vaan kirja jatkuu tällaisena loppuun, minulle jää tunne, että kirja on kirjoitettu kielellä taituroimisen vuoksi. Tilanne on kiehtova ja kuvaus taitavaa, mutta pitäisi olla jotain lisää.
Antautuminen on ollut lukulistallani mutta jäänyt sittemmin sivuun. Nyt, hienon kirjoituksesi myötä, Snellmanin romaani alkoi kiinnostaa uudella tavalla.
VastaaPoistaErityisherkkyys alkoi käsitteenä ahdistaa jossain välissä, kun tuntui, että siitä puhuttiin vähän kaikkialla. Tuntui jopa siltä, että yhtäkkiä oli trendikästä olla erityisherkkä. Nyt, kun kovin meuhkaaminen on hiljentynyt, voisin jaksaa perehtyä aiheeseen paremmin.
Kyllä HSPssä varmasti jotain perää on, mutta niinkuin usein tapahtuu, uusista asioista tulee trendejä ja mediassa sitä käsitellään sitten usein pinnallisestikin. Ja jos lukee monien ihmisten omaelämäkertoja tai autobiografisia romaaneja, löytää samantapaisia kuvauksia, ne eivät vain kulje HSPn nimellä.
PoistaHienosti kirjoitat ja jaan käsityksesi lähes kaikesta.Kuten sekä "erilaisuudesta" (joka ehkä onkin yllättävän "samanlaista"?) että siitä, ettei Snellman kovin armolliselta vielä vaikuta, mutta siihen hän ehkä pyrkinee ja toivottavasti pääseekin. Minua harmitti Marjatan blogin epäolennaisuuksia vilisevä keskustelu, jota myös kirjailija itse oli lukenut ja sai varmaan aika kumman kuvan kirjablogikeskusteluista - toivottavasti lukee muitakin postauksia, sillä tuo oli aika ainutlaatuinen tapaus kirjablogeissa, joissa sävy on ollut hyvin asiallinen ja myönteinen ainakin tähän asti. Hyvää uutta vuotta assyriologille toivottelee toinen introvertti ja tosikko!
VastaaPoistaKiitos Arja -- ja näinhän se menee: meitä kaikkia yhdistää tuo "erilaisuus", olemme kaikki ainutlaatuisia, vaikka identtisillä kaksosilla on tietty kaikkein eniten samaa, ainakin lähtöasetelmissa :).
PoistaNiinkuin kaikki erilaiset lumihiutaleet eivät erotu lumesta, myös me ihmiset muodostamme massan josta on vaikeaa erottua vaikka kuinka tuntisimme sitä toiseutta sydämessämme. Silloin tulisi muistaa se, että ihmiset kiinnittävät loppujen lopuksi suhteellisen vähän huomiota toisiin, ei kukaan vietä työpäiväänsä ajattelemalla jonkun erilaisuutta. Julkisuudessa on tietysti jonkin verran erilaista kuin tavallisena privaattina tyyppinä.
Kyllä Snellman on lukenut muitakin postauksia -- huomasin juuri, että hän oli twiitannutkin linkin tähän ja muihin blogipostauksiin :).
Oikein onnellista alkavaa vuotta Sinullekin Arja & kaikkea hyvää!
Mielenkiintoista. Lukemisen aikana mielessä välähteli monenlaisia ajatuksia, joista en enää saa kiinni. Tämä kirja ei ole omalla lukulistallani, vaikka olenkin lähes kaikki Snellmanin kirjat lukenut. Aihe ei tunnu läheiseltä, sillä en koe olleeni tai lähipiirissäni olleen erityisherkkiä ihmisiä, vaikka olenkin ollut samankuuloinen introvertti ja epävarma syrjästäkatsoja koko lapsuuden ja nuoruuden. Olen kuitenkin oppinut armahtamaan itseäni ja läheisiäni ja se on mielestäni ollut elämän suurimpia lahjoja. Että on sen tehnyt ja päässyt eteenpäin, on voinut nähdä asiat monelta kantilta, ei vain omasta näkökulmasta. Taitaa mennä ihan asian vierestä, mutta osoittaa vain, kuinka paljon ajatuksia kirjoituksesi herätti.
VastaaPoistaNyt siis toivotan vain oikein ihanaa uutta vuotta, olkoon se sinulle viisas, elämyksellinen, kaunis ja hyvä.
Voi Pirkko, tuo armahtaminen on juuri se olennainen, tärkein oivallus. Sekä itseään että läheisiään kohtaan, toisinaan myös muita sellaisia kohtaan, jotka ovat aiheuttaneet tuskaa ja mielipahaa. Ei mennyt lainkaan asian vierestä!
PoistaKiitos, Sinulle myös kaikkea hyvää uudelle vuodelle -- paljon matkoja, tunnelmia, runoja ja oivalluksia!
Minä olen taas ymmärtänyt niin, että HSP (jonka suomennos on ärsyttävä) on temperamenttipiirre, "ei sen enempää". Asperger dg on taas dg (autismin kirjoon kai tulevassa dg:ssa kirjattu, en tiedä mitä tästä olisin mieltä). Mutta pitänee kai lukea tämä kirja joskus. Olen ehkä tämän HSP:n keskustelun jälkeen enemmän vain sitä mieltä, että itsensä hyväksyminen, bleuena tahi elämänkrestomatiana, on se tärkein. Jos siihen liittyy jossakin kohdin vähän as/hsp/add/whateva juttuja, se on siinä suhteessa maailmaan. Mutta yksilö on aina yksilönsä, ja jokaisessa tilanteessa/dialogissa määritymme ainutlaatuisesti.
VastaaPoistaMeninkö jo ajatuksissani liian pitkälle?
Olet varmaan oikeassa: "HSP-diagnoosia" ei minun ymmärrykseni mukaan (ainakaan vielä) tee lääkäri vaan itse arvioit itsesi erityisherkäksi. Ja siinä olet ehdottomasti oikeassa, että se itsensä hyväksyminen on ihan keskeistä -- me kun emme pysty vaikuttamaan siihen milloin, missä tilanteessa, kenen lapseksi, millaisilla geeneillä varustettuna tupsahdamme tähän maailmaan. Aikuisina voimme sitten monin tavoin vaikuttaa siihen, mitä elämällä teemme.
PoistaMinä olin tämän Snellmanin kirjan kokonaan sivuuttanut, kuten monet hänen edellisensäkin. Postauksesi kuitenkin herätti kiinnostuksen, joten ehkä annan sille mahdollisuuden.
VastaaPoistaTunnistan itseni noista kuvailemistasi piirteistä, mutta en ole koskaan ajatellut, että kaipaisin niille jotain yhdistävää nimeä. Ne ovat osa minua ja tekevät minusta kaltaiseni ja luultavasti ei elämää yhtää helpottaisi tai vaikeuttaisi se, että voisin nimittää itseäni erityisherkäksi (mikä todennäköisesti monien määritelmien mukaan olen).
Ainakin itselläni vanheneminen on auttanut tunnistamaan ja hyväksymään monia sellaisia piirteitä, jotka nuoruudessa koin äärimmäisen ahdistavina (kuten esimerkiksi jännittäminen).
Näin on Jaana -- minäkään en ole koskaan ajatellut, että kaipaisin jotain sateenvarjotermiä jonka alle nämä piirteeni sopisivat. Mutta ymmärrän sen, että monille se tuo suuren helpotuksen. PMSn "löytyminen" minulle oli aikoinaan tärkeää, koska opin siten tiedostamaan ja varautumaan pahoihin päiviin eikä tarvinnut ihmetellä mistä paha olo kumpuaa.
VastaaPoistaOlipa kiva löytää tällaiseen asiantuntijan blogiin, jossa käydään vilkasta keskustelua. Pitää ehkä joku päivä selata, onko aiemmissa postauksissa jotakin kiinnostavaa :)
VastaaPoistaOlen itse lukenut Elaine Aronin kaikki kolme kirjaa (Erityisherkkä ihminen/Erityisherkkä ihminen ja parisuhde/Erityisherkkä lapsi). Suomessa asiasta ovat kirjoittaneet Janna Satri ja Heli Heiskanen (Heiskasen kirjaa ei varmaan vielä julkaistu?). Asiaa tutki jo Sylvi-Sanni Manninen, mutta hän käytti nimityksiä väri- ja muotoihminen.
Asiasta on kyllä tosiaan vasta vähän tutkimustietoa, mutta ilmiö tavataan useissa eläinlajeissa. Lajin selviytymisen kannalta on tärkeää, että on eri tavalla käyttäytyviä yksilöitä.
HSP:n suomennos ei kyllä ole kovin onnistunut, koska kaikissa ihmisissä on herkkyyttä. Erityisherkkyyshän siis tarkoittaa sitä, että ihmisen autonominen hermosto reagoi eri tavalla aistiärsykkeisiin kuin vähemmän herkällä ihmisellä. Erityisherkällä ei siis ole paremmat aistit kuin muilla, vaan hänen sisäinen järjestelmänsä käsittelee (luonnostaan) aistien välittämää tietoa eri tavalla. Erityisherkkä voi olla intro- tai ekstrovertti.
Media on tosiaan valitettavasti tehnyt tästä trendi-ilmiön. Eniten erityisherkkyyden tunnistamisella on varmaan merkitystä ihmiselle itselleen, kun hän oppii keinoja, jolla selvitä tässä hälyisessä maailmassa. En usko, että erityisherkät (toki joka joukkoon mahtuu poikkeuksia) pitävät itseään mitenkään hienoina tai parempina. Oman kokemukseni mukaan asia on päin vastoin, heillä on usein todella heikko itsetunto.