Vahvaa autobiografiaa Pauliina Vanhatalolta

Kevät on assyriologille vaikeaa aikaa. Kun T.S. Eliot aloittaa runonsa The Waste Land sanoilla April is the cruellest month, maaliskuun viikot ovat minulle ne julmimmat. Nyt kun huhtikuu on koittanut, alan pikku hiljaa selviytyä ja kykenen myös peilaamaan omia tuntojani kirjailija Pauliina Vanhatalon (1979- ) kahdesta autobiografisesta teoksesta Keskivaikea vuosi (Schildts & Söderströms 2015) ja Toinen elämä (Schildts & Söderströms 2018). Keskivaikean vuoden hankin pokkarina jo runsas vuosi sitten ja Toisen elämän nyt kiirastorstaina. Molemmat olivat ylen vahvoja lukukokemuksia -- Vanhatalon tekstit tunkeutuvat minulla ihon alle ja syvemmällekin. Molempien kohdalla mietin alun jälkeen, että minunlaiselleni ei ehkä sittenkään ole terveellistä lukea niitä, ei ainakaan alkuvuoden kuukausina. Teokset kuitenkin kiehtovat minua niin suuresti, etten yksinkertaisesti voi jättää niitä kesken.

Keskivaikea vuosi käsittelee masennusta. Siihen Vanhatalo tekstin alussa sairastuu ja kohtalaisen päiväkirjamaisesti hän raportoi elämästään masennuksen kanssa, tilittää tuntoja lääkityksestä sekä kuntoutusjaksosta Anttolanhovissa. Huolimatta siitä, että masennus on tarinan keskiössä, olin ehkä kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, miten Vanhatalo kuvaa elämäänsä introverttinä äitinä. Jonkun lehtijutun hänen introverttiydestään olin lukenut aikaisemmin ja silloin alkuperäinen kiinnostukseni myös kirjaa kohtaan heräsi.

Kärsin todennäköisesti itse jonkinasteisesta kevätmasennuksesta, sen olen tiedostanut jo pitkään. Mutta vaikka eräs arkeologinen kaivauskollegani kauan sitten Italiassa luonnehtikin minua introvertiksi, ja olen jollain tasolla tiedostanut sisäänpäinkääntyneisyytenikin jo hyvän aikaa, en ole analysoinut sitä, mitä se käytännön elämässä oikeastaan merkitsee. Vanhatalon kirjaa lukiessani aloin tahtomattakin verrata hänen kertomustaan omaani, löysin sieltä paljon yhtäläisyyksiä ja runsaasti pohdittavaa. Erityisesti se, miten äitiys on introvertille naiselle haastavaa. Kun lapseni olivat pieniä, kulutin kaiken perfektionistin energiani olemalla täydellinen äiti ja koko avioliittoni ajan kestänyt roolini perheen kantavana voimana vahvistui entisestään. Samalla tunsin huonommuutta jos työt eivät sujuneet ja lukuisat kirjoitusprojektit etenivät ja etenevät yhä tuskastuttavan hitaasti -- tarvitsisin niin paljon enemmän keskeytymätöntä rauhaa ja uppoutumisaikaa tutkimiseen ja kirjoittamiseen kuin mitä edes teinien äitinä minulla on käytettävissä (haasteellisinta on työhuoneen oven kiinni laittaminen ja toisten tarpeiden unohtaminen = nytkin tätä kirjoittaessani vilkuilen koko ajan kelloa että milloinka pitää keskeyttää postaaminen ja kokata päivällistä perheelle...). Olen kuitenkin viime vuosien aikana oivaltanut sen, että introverttidiagnoosi, vaikka ihan itse tehtynä, helpottaa elämää huomattavasti, samalla tavalla kuin vaikea PMS-diagnoosi ja vaikeiden vaihdevuosioireiden hyväksyminen. Yritän olla armollisempi itselleni enkä ota enää niin paljon paineita sosiaalisista velvoitteista: vältän juhlia ja kokkareita, joissa on paljon ihmisiä ja vietän uuden vuoden aatot kernaasti erämaamökissä vain koira seuranani.

Toinen elämä kuvaa puolestaan Vanhatalon elämää masennuskauden jälkeen -- mitä on elää varhaista keski-ikää, joka mielletään eräänlaiseksi toiseksi elämäksi nuoruuden jälkeen. Vanhatalo siis palaa autobiografiseen tekstilajiin uudestaan, vaikka olikin aikaisemmin ajatellut ettei omaelämäkerrallinen kirjoittaminen kiinnostaisi häntä lainkaan. Tässä tekstissä on paljon pohdintaa parisuhteesta ja eikä Vanhatalo introverttiys ole Toisen elämän pääteema. Silti luin tätäkin tekstiä sitä taustaa vasten, mitä hän Keskivaikeassa vuodessa kertoo itsestään ja elämästään.

Olen iältäni Vanhataloa yli vuosikymmenen vanhempi. Puolen vuosisadan riman ylittänyt nainen näkee asiat jo hieman eri perspektiivistä, varsinkin kun ei ole enää mahdollisuuttakaan pohtia sitä pitäisikö sittenkin yrittää saada vielä yksi lapsi. Vertaan omaa tilannettani runsas kymmenen vuotta sitten ja huomaan, etten silloin vielä lainkaan tuntenut eläväni toista elämää siinä mielessä, että olisin tuntenut nuoren minäni tilalle tulleen sovinnainen ja säyseä henkilö, keskiluokkainen ja ennustettava perheenäiti (s. 9). En silloin ajatellut numeroikääni oikeastaan lainkaan ja eksistentiaalinen kriisini siitä, että olin tietyssä vaiheessa elämääni tehnyt "väärän valinnan" puolison ja asuinmaan kanssa, tuli vasta runsaasti myöhemmin. Mutta kyllä: olin jo silloin monella tapaa etuoikeutettu, minulla oli ollut sama mies jo yli kymmenen vuotta, kaksi lasta. Koira tuli myöhemmin ja nuoruuteni alipaino on vaihtunut vasta viime vuosina normaalipainoksi.

Vanhatalon konsepti toisesta elämästä juontaa juurensa Simone de Beauvoirin ajatukseen siitä, että hän 40-vuotiaana loi uuden suhteen maailmaan, alkoi toinen elämä. Itselläni on tunne, että olen jättänyt taakseni jo monta elämää (johtuuko tämä siitä, että olen jo teinitytöstä lähtien menettänyt läheisiä ihmisiä, Vanhatalon isovanhemmatkin elävät vielä?) ja olen viime aikoina rakastanut Leif G.W. Perssonin en annan tid, ett annat liv -muotoilua (myös 2003 ilmestyneen dekkarin nimi). Miellän lapsuuteni ja nuoruuteni ennen opiskeluaikoja Saksassa yhdeksi elämäksi, toinen oli jatko-opiskeluvaihe, kolmas sen jälkeen ennen äidin kuolemaa jne. Jos joku kysyy minulta jostain henkilöstä, että tunnenko hänet, saatan vastata, että hän on mies tai nainen menneisyydestä, ensimmäisestä, toisesta tai kolmannesta elämästäni ja lisätä perään: men det var en annan tid och ett annat liv. En ole myöskään menettänyt toivoa siitä, että lähimenneisyyteni ja edelleen monella tavalla jatkuvat vaikeat ajat päättyvät ja koittaa vielä (ainakin) yksi uusi elämä. Samalla pelkään hieman tuota uutta elämää, joka itse asiassa väistämättä saapuu, kun lapset oikeasti aikuistuvat ja muuttavat pois kotoaan. Niin monta muuttuvaa tekijää, joihin itse en aina pysty vaikuttamaan.

Suurimman samaistumisen kokemuksen koen Vanhatalon kuvatessa kouluaikaansa. Itse en ollut kympin tyttö, mutten elänyt nuoruutta samalla tavalla kuin muut, tein paljon poikkeavia juttuja ja toiseuden tunne oli usein paras ystäväni. Ja sitten:

Opiskeleminen ja kirjailijan ammatti kuljettivat minua yhä etäämmälle lähtökohdistani, toivat eteeni tilanteita ja ympäristöjä joista kenelläkään suvussani ei ole omaa kokemusta. Kun kävin pohjoisessa, minua surettivat ajoittain vierauden ja ulkopuolisuuden tunteet, joista en päässyt eroon kiintymyksestäni huolimatta (s. 87).

Jos kirjailijan ammatin vaihtaa tutkijan ammatiksi ja jos pohjoisen vaihtaa pääkaupunkiseutuun, voisivat nuo lauseet kuvata minua sen jälkeen kun olin aloittanut opintoni Saksassa. Isäni olisi ymmärtänyt, ainakin osin, mutta hän kuoli jo ennen "sitä elämääni". Ja tänään minulla on oma "sivuelämä", tutkimusmatkojeni maailma, johon oma ydinperheeni ei osallistu. Esimerkiksi Syyrian kriisi kiilasi väliin juuri silloin kun olisimme todennäköisesti kerrankin kaikki yhdessä matkustaneet Damaskokseen ja Aleppoon, ja puolisoni ja poikani olisivat tavanneet ystäväni siellä ja nähneet kaikki ne paikat, joita kovasti rakastan.

Arvostan ja ihailen Vanhatalon autobiografista otetta. Usein omaelämäkerralliset teokset käsittelevät mennyttä aikaa, peilaavat sitä, mikä on jo takana. Vanhatalo kirjoittaa liki reaaliaikaista tilannetta ja paljastaa erittäin paljon myös parisuhteensa kipukohtia. Tämä tapahtuu eittämättä puolison suostumuksella, silti sen pohjalla täytyy olla valtava määrä luottamusta siihen, että elämän peruskivet eivät tule lähiaikoina muuttumaan. Kun luin Toista elämää Pitkäperjantaina, kysyin heti mielessäni: mitä Yrsa Stenius (1945- ) ajattelisi Vanhatalon autobiografioista? Kirjassaan Orden i min makt/Sanojen valtias (Teos/Förlaget 2016), jonka olen niinikään vasta vähän aikaa sitten lukenut, Stenius pohtii omaelämäkerrallisten teosten, tosin enemmän autofiktion eettisiä ongelmia, mihin asemaan tekstit asettavat kirjailijan lähimmäiset (Orden i min makt, s. 117-118) ja edelleen sitä, miten nuo lähimmäiset ovat kokeneet samat tapahtumat usein aivan eri tavalla. Autobiografioiden eettisyyttä on pohdittu enemmän kuin tähän yhteen postaukseen saan mahtumaan (Karl-Ove Knausgård tällä hetkellä varmasti näkyvin ja keskustelluin esimerkki). Yhtäkaikki, Vanhatalo on rohkea oman elämänsä biografisti. Nolouksia ja häpeällisiäkin juttuja käsitellään usein myös huumorin pilke silmäkulmassa. Ja molemmissa kirjoissa on eräänlainen onnellinen loppu -- Vanhatalo toipuu masennuksestaan ja Toinen elämä "päättyy" vanhan talon remontin valmistumiseen.

Yhdessä asiassa Vanhatalo on kuitenkin väärässä: Minä olen tavallinen ja teen tavallista, mikä tarkoittaa ettei se ole kiinnostavaa (s. 11).  Kirjailijan ammatti ei ole tavallinen. Kympin tyttö ei ole tavallinen eikä vanhan talon remontoimista kuitenkaan harrasta ihan joka perhe. Se, että Vanhatalon elämä saattaa ulkoisten raamiensa osalta vaikuttaa tylsältä, ei merkitse sitä, etteikö se voisi olla täynnä pinnanalaista draamaa. Vanhatalo antaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa ja löytää ne arjessa ja mielessä piilevät tarinat -- ne mitä meillä kaikilla on, tavallisista epätavallisiin. Jos pienten lasten äidit kirjoittivat Keskivaikean vuoden jälkeen Vanhatalolle vaikeuksistaan selvitä uupumuksessaan ja pikkulapsikaaoksessaan niin veikkaan, että Toinen elämä synnyttää toisen palauteaallon parisuhdeongelmissa vellovista keski-ikäisistä. Sellaisista, jotka pohtivat nukkumisjärjestystä, omaa aikaa, yhteistä aikaa, parisuhteen hoitoa ja sitä riittääkö rakkaus. 

Lopuksi laitan tähän vielä: autobiografian tai autofiktion kirjoittaminen on terapiaa, sen Vanhatalokin Keskivaikeassa vuodessa toteaa. Vuoden alussa aloitin tämän oman prosessini, yritän selvittää suhdettani esineisiin ja pohdin samalla niiden vaikutusta elämääni. Kirjoitan autofiktiivistä tekstiä, mutten välttämättä julkaisuksi asti. Ja nyt kun kiinnitän huomiotani juuri esineisiin, kiinnitän myös huomioni esineisiin muiden teksteissä. Vanhatalon autobiografiassa esineillä ei ole pääroolia, tämän olen noteerannut. Tuo Eeva-lehden jutussa näkyvä sohva on kuitenkin nahkainen ja se kertoo omistajastaan hyvin paljon.

Kööpenhamina, muistoja kätkevät esineet ja perintöjärjestelmä

Assyriologi oli viime viikon Kööpenhaminassa. Jo ennen matkaa oli mielessä monenlaista mistä olisin halunnut ehdottomasti postata, etenkin eräästä populaarista tiedekirjajutusta. Kirjoitin postausta jo todella pitkälle, mutta sitten aloin epäillä tekstin mielekkyyttä. Seuraavana päivänä edessä oli matka ja minulle käy aina niin, että matkalla näen ja koen niin paljon mielenkiintoista etten sitten kotiin päästyäni tiedä mistä pitäisi vaikuteähkyä alkaa purkamaan. 

Matkan ensimmäiset kolme päivää kuluivat pääasiassa syyrialaisen ystäväkollegani seurassa, joka kutsuttiin täältä Helsingistä paikallisen kulttuuri-instituutin Homs-iltaan esitelmöimään. Viivyin Kööpenhaminassa muutaman päivän senkin jälkeen, koska minulle on elintärkeää saada kuljeskella museoissa myös aivan itsekseni. Olen pitkään odottanut kohtaamista Syyrian Hamasta löydetyn myöhäisheettiläisen kivileijonan kanssa. Haman leijonat saavat minut palaamaan kaupunkiin todennäköisesti aika piankin. Matka sujui erinomaisesti lukuunottamatta tulopäivän pikku hässäkkää: Rosenborgin linnassa olin niin syventynyt esineiden ja peilien kuvaamiseen, että pitkäkyntinen varas kähvelsi lompakkoni. Varkaalle kelpasi vain käteinen, itse kukkaro oli sitten heitetty linnan puistikkoon. Alkujärkytyksestä ja luottokorttien sulkemisesta seurasi tietysti lievää epämukavuutta, mutta sain kokea sen miten etuoikeutetussa asemassa oleva henkilö, jolla on myös edes yksi ystävä vieraassa kaupungissa selviytyy tällaisesta minimaalisin vahingoin. 

Erityisen sykähdyttävä paikka Kööpenhaminassa on kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844)  töitä, antiikkikokoleman ja kirjoja esittelevä museo. Siellä minunkaltaiseni patsasentusiasti, kauniiden kattojen ja vanhojen kirjojen rakastaja pakahtuu kaikesta kauniista. Se joka pitää Roomasta ja klassisismin aikakaudesta ei voi olla ihastumatta tähän museoon. Sinne minun on nyt sitten aina Kööpenhaminassa käydessäni päästävä.

Nähtävyyksien katseleminen syyrialaisen pakolaisen kanssa tällaisessa historiallisessa kaupungissa, jossa on erittäin hyvin säilynyt vanha rakennuskanta ja taloista on pidetty ainakin keskustan alueella erittäin hyvää huolta, nosti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia pintaan. Olin aistivinani, että ystäväkollegaani Kööpenhaminan vauraus vaikutti sekä kohottavasti että masentavasti. Mieleen tulivat muistot kaikesta siitä, mitä oli pitänyt taaksensa jättää -- oma talo, puutarha ja kaikki tavarat. Hän itse sanoi, että potee huonoa omaatuntoa surustaan, koska hänen henkensä on sentään säästynyt ja niin moni, myös sukulainen, on menettänyt henkensä. Omassa mielessäni ystäväni tunnot ja reaktiot yhdistyivät jo vuosia sitten kirjoittamaani postaukseen Virpi Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012). Siinä pohdin sitä miten

"köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

 Voin vain aavistaa kuinka kipeää on kun koko elämä on jäänyt taakse, siitä huolimatta että esimerkiksi valokuvia on säilössä sähköisillä laitteillasi. Valokuva ei ole sama kuin taloosi jäänyt astiasto, taulut, huonekalut, matot... Marie Kondo on KonMari-kirjassaan sitä mieltä, että todella kallisarvoiset muistot eivät katoa, vaikka luopuisit niihin liittyvästä esineestä (Siivouksen elämänmullistava taika s. 125). Ongelmana tässä Kondon teesissä on se, että esineisiin voi olla kiinnittyneinä sellaisia elämäsi asioita, joita et kenties sillä hetkellä "muista" kun heität tavaran pois, mutta jotka saattavat olennaisella tavalla auttaa sinua muistamaan jotain jollain toisella hetkellä -- juuri silloin kun työstät erityistä elämäntilannetta, sellaista johon et ikinä aikaisemmin olettanut päätyväsi. Itse en läheskään aina "muista" lapsuudenkodissani ollutta esinettä tai siihen liittyvää tapahtumaa. Jos näen valokuvan esineestä, tai pitelen kädessä kyseistä esinettä, laukaisee se mielessäni monia tapahtumia juuri tuosta talosta ja siinä asuneista ihmisistä. Esimerkkinä tästä voin antaa kaksi pientä "koristeapinaa", joita en enää muistanut olevan olemassa, mutta jotka viime tammikuussa kaivoin esille eräästä kassista "arkistohuoneestamme". Muistin vasta apinat nähtyäni ja niitä kädessä pidellessäni varhaislapsuuteni ympäristön esteettisen niukkuuden. Apinat olivat tyttöjen makuuhuoneen hyllyllä koristeina, ja nämä sekä muut huoneessa olleet esineet sekä vaaleankeltaisiksi maalatut seinät ja haalistuneet ruutusamettipäiväpeitot jne., aiheuttivat minussa jo varhaisteininä totaalisen henkisen täyskäännöksen kohti "kauniimpia" esineitä. Jos olisin tuolloin tai myöhemmin vain heittänyt nämä apinat ilotarkistuksen seurauksena roskiin, koska ne minun mielestäni ovat äärettömän rumat, en tänään täydelleen ymmärtäisi kuka olen, mistä olen tullut ja mistä esteettinen makuni kumpuaa. Toisinaan on tärkeää muistaa myös epämiellyttäviä asioita (joskaan niitä ei kannata alati kantaa taakkana sydämessään).  Esineiden merkitystä kaikenlaisessa muistamisessa on tutkittu paljonkin ja esineistä nimenomaan mnemoteknisinä apuvälineinä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Jätän tämän tällä kertaa tähän ihan henkilökohtaiseen kokemukseen. Pelastunut ihmishenki on tärkeä, mutta ilman menneisyyden esineitä elämän jatkaminen voi olla vaikeaa. Ja todella kallisarvoisetkin muistot voivat kadota jos heität tavaraa menemään. 

Muissa järjestelyoppaissa ja selfhelp-kirjoissa esineiden ja muistin välinen yhteys tunnistetaan paremmin. Paikka kaikelle Ilana Aalto myöntää sen, että muisto on kiinni fyysisessä esineessä ja kirjassaan hän siteeraa ystäväänsä Pia Ingströmiä, jolle esineet ovat muistivarastoja, jotka luovat yhteyden omistajiensa menneisyyteen (s. 328). Aalto kritisoi edelleen Marie Kondon neuvoa valita itselleen diktaattorimaisesti menneisyys, jonka tahtoo itselleen säilyttää (s. 329). Ei tarvitse sitten ihmetellä, jos myöhemmässä vaiheessa on itsensä kanssa hukassa. Myös Mitä jälkeen jää -- taito tehdä kuolinsiivous -kirjan (Tammi 2018) kirjoittaneen Margareta Magnussonin suhtautuminen on hyvin antikonmarimainen. Hän kertoo säilyttäneensä muutamia tavaroita ainoastaan itseään varten. Sellaisia ovat esimerkiksi vanhat rakkauskirjeet, ohjelmalehtiset ja matkamuistot. Ne auttavat monia muistamaan asioita, jotka muuten saattaisivat unohtua (s. 173).

Perintönä sukupolvilta toisille kulkeutuvista esineistä saa oivan aasinsillan viime sunnuntain Helsingin Sanomissa olleeseen mielipidekirjoitukseen, jonka kirjoittaja Roy Sandberg on sitä mieltä, että koko tällä hetkellä vallitseva perintöjärjestelmä tulisi kokonaan lakkauttaa. Sandbergin mielestä perintönä kulkeutuva omaisuus on aidon tasa-arvon este yhteiskunnassamme. Yhtäläisistä mahdollisuuksista koulutukseen ja lukio-opintojen kalleudesta on ollut tänä vuonna hyvin paljon keskustelua. Nykysysteemi ei toimi, koska nuoret keskeyttävät lukion sen vuoksi, ettei oppikirjoihin ole varaa ja tähän on ehdottomasti saatava muutos eli Suomeen on luotava sellainen mekanismi, että vaatimattomistakin oloista ponnistavilla on mahdollisuus päästä ylioppilaiksi ja siitä eteenpäin. Ajattelen tässä omaa isääni, jonka lapsuudenkoti oli suoraan sanottuna todella köyhä, mutta jonka kouluttamaton äiti siitä huolimatta ymmärsi poikansa lahjakkuuden ja teki kaikkensa, jotta oppikoulun käynti onnistui. Monet ystävät auttoivat tavalla taikka toisella ja oppikoulussa isäni opiskeli vapaaoppilaana. Tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat siis tärkeät, mutta tarvitaanko siihen perintöjärjestelmän poistaminen? Ajatus on järjetön.

Jos perintöjärjestelmä poistettaisiin, eivät varakkaat jättäisi perinnöksi mitään vaan lahjoittaisivat omaisuutensa ennen kuolemaa joko lapsilleen tai muihin kohteisiin. Kansalaisten tasapäistäminen tällä tavalla ei onnistuisi mitenkään. Sandberg ei myöskään ajattele sitä, kuinka tärkeitä perintönä suvuissa kulkevat talot ja loma-asunnot voivat olla ihmisen identiteetin kannalta. Puhumattakaan esineistä, etenkin sellaisista joilla ei ole juurikaan rahallista arvoa. Pitäisikö nekin sitten ihmisen kuoleman jälkeen realisoida? Sandberg ei ajattele sitä, että sukutaloja tai -mökkejä omistavat myös vähemmän varakkaat ihmiset. Ne kaikki kantavat perheiden muistoja, historiaa ja antavat niissä varttuneille ihmisille tunteen yhteenkuuluvuudesta. Pahimman ajatusvirheen Sandberg kuitenkin tekee tuijottaessaan ainoastaan ihmisen materiaalisiin kehyksiin ja rahan tuomiin mahdollisuuksiin. Raha voi tasapäistää ihmisiä jonkin verran, mutta tasa-arvoisia se ei meistä kuitenkaan tee. Ihmisen menestykselle elämässä paljon rahaa olennaisempaa on yksilön omat resurssit. Emme synny yhtä älykkäiksi ja meillä kaikilla on erilaiset taipumukset ja lahjakkuudet pärjätä, siitäkin huolimatta että lahjakkuuden on väitetty muodostavan vain vähäisen osan esimerkiksi urheilijan menestyksestä. Harjoitus tekee kuulemma sen mestarin tälläkin saralla. Lisäksi materiaalista perintöä tärkeämpi on se henkinen perintö, jonka lapsi saa vanhemmiltaan ja muulta suvultaan. Materiaalinen ja henkinen rikkaus eivät aina kulje käsi kädessä. Geenit ja henkinen perintö tulevat aina tekemään ihmisistä hyvin epätasa-arvoisia, tahdoimme tai emme.

Saako (vai pitääkö jopa) taidetta viedä päivähoitoon?

Assyriologi oli kuluneen viikon Berliinissä. Vaikka matkan syy olikin pääasiassa tutkimuksellinen ja samalla kaivattu hengähdystauko arkirutiineista, tarkoituksenani oli samalla käydä katsastamassa yksi seinä, joka voisi toimia vastikään hankkimani taideteoksen väliaikaisena ripustuspaikkana. Ja sitten torstain ja perjantain välisenä yönä, kun en täysikuun möllöttäessä suoraan hotellihuoneeseeni saanut unta ja erehdyin surffaamaan netissä, luen Helsingin Sanomista Aino Frilanderin jutun Seppo Fräntin taidekokoelmasta ja hänen lahjoituksestaan Kiasmaan. 

Fräntin asunto on kuulemma niin täynnä taidetta, että vapaana on enää kapeita polkuja huoneesta toiseen. Kokoelman lahjoittaminen museolle tuntuu kuitenkin keräilijästä pahalta. "Se on vähän kuin veisi lapsen päivähoitoon", Seppo Fränti sanoo.  No heh, ajattelen yösydännä -- olisiko kyseinen juttu voinut ilmestyä sattuvampaan ajankohtaan! Taiteella ja taiteen keräämisellä on omassa elämässäni iso eikä aivan ongelmaton rooli. Mutta saako taidetta viedä päivähoitoon? Vai onko niin, että taidetta on ehdottomasti vietävä päivähoitoon!

Elämässäni tapahtui suuri mullistus noin kuukausi sitten, kun olin tarpeeksi rohkea hankkiakseni taideteoksen, joka on niin suuri, ettei sille ole nykyisessä kodissamme kunnollista paikkaa. Yli neljännesvuosisadan olen asunut puolison kanssa yhdessä ja kuten olen jo aikaisemminkin eri postauksissa kertonut, olemme saaneet niin paljon taidetta lahjaksi, että se on paljolti estänyt minua tekemästä niitä "omia ostoja". Onko oikein hankkia lisää taidetta kun suurin osa kodissani olevista maalauksista eivät ole edes esillä? Körttitaustani tappeli jonkun aikaa vastaan. Mutta vihdoin ymmärsin sen, että tärkeää on nimenomaan ympäröidä itsensä taiteella josta pitää. Marianna Uutisen työ on tuonut niin paljon positiivista energiaa viime viikkoina, että aluksi sulaksi hulluudeksi nimittämäni teko on muuttunut yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Nyt minulla on voimaa työstää suhdettani myös muuhun tavaraan. Työstäminen tapahtuu kirjoittamalla, muun muassa näitä postauksia joissa tavara ja kerääminen ovat keskiössä.

Olen koko aikuisen elämäni ajatellut, että taiteen tulisi olla esillä. Taiteen tulisi myös olla esillä siten, että teoksella on hyvä paikka, ei mikä tahansa nurkka tai seinä. Monet taidetta keräävät kuitenkin ostavat taidetta vain varastoidakseen isoa osaa kokoelmaansa jossain näkymättömissä. Äärimmäisin muoto tästä on mielestäni huippumestarien työt, jotka lymyävät vapaasatamien pankkiholveissa koska ne on ostettu vain investointitarkoituksiin. Monet suurkokoelmien omistajat ovat kuitenkin viime aikoina avanneet yksityisiä museoita, joita hallinnoidaan niitä varten perustettujen säätiöiden kautta. 

Minulle Fräntin tapa kasata töitä lattioille useaan riviin pitkin seiniä tuntuu käsittämättömältä -- voiko taiteesta nauttia, pääsevätkö yksittäiset työt oikeuksiinsa tällä tavalla? Meitä on moneen lähtöön, kukin tekee tietysti taideostoillaan mitä haluaa. Joku toinen voisi ajatella, että varastoidessani kirjoja kotini alimman kerroksen arkisto- ja varastohuoneissa hyllyissä kahdessa rivissä, teen kirjoille saman mitä Fränti on tehnyt taiteelle. Oma lähtökohtani on siis tosiaan se, että omistajana minulla on vastuu taideteoksista ja monille kirjoillekin olen pyrkinyt etsimään hyviä koteja eli en vain kasaa mitä tahansa kirjoja vain siksi että kirjat ovat intohimoni. Jos joku kirja tuottaa toiselle enemmän iloa kuin minulle, lahjoitan sen pois. Näin myös perheemme renessanssiaarre päätyi vuosi sitten keväällä lahjoituksena Kansalliskirjastoon. 

Saksalaisilla on termi Rabenmutter sellaisille äideille, jotka käyvät päivätöissä tai muutoin antavat lapsensa muiden hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Berliinissä ajattelinkin huvittuneena, että minusta tulee varsinainen korppiemo Uutisen maalaukselle jos se päätyy väliaikaiseen päivähoitoon sille seinälle, jota kävin katsomassa. Ajatuksena siis on, että kun uusi koti löytyy, tulee työ takaisin Suomeen. Minua viehättää myös se ajatus, että työ olisi jonkin aikaa Berliinissä, se muuttaisi teoksen esinebiografiaa huomattavasti. Uutinen itse työskentelee kaupungissa suurimman osan aikaansa ja oma toiveeni on tehdä siellä töitä muutaman lyhyemmän rupeaman ajan lähitulevaisuudessa. 

Taide vaikuttaa siellä missä se on esillä. Siksi taiteen tulisi ehdottomasti päästä päivähoitoon, jos vain mahdollista, sellaisiin paikkoihin, missä se on edukseen. Tästä syystä kannankin huonoa omaatuntoa kaikista niistä töistä, jotka on kodissani varastoitu näkymättömiin. Kuplamuovin alla ei varmasti ole hyvä olla. Näillekin maalauksille tulee löytää jokin tyydyttävämpi ratkaisu, vaikka iso osa onkin sellaisia töitä, joista en henkilökohtaisesti hirveästi pidä. Fränti teki siis täysin oikean ratkaisun lahjoittaessaan kokoelmansa Kiasmalle. Vaikka ne eivät kaikki pääsekään esille edes väliaikaisesti, on taidemuseossa niille varmasti paremmat säilytysmahdollisuudet ja lisäksi ne varmaankin ovat tutkijoiden käytettävissä (näin ainakin toivon). Ihailen hänen päätöstään ja toivon, ettei kokoelmasta eroaminen tuota liikaa tuskaa.

Ilana Aallon Paikka kaikelle -Facebookryhmässä on viime aikoina käyty keskustelua eri termeistä kuten kerääminen, pakkokerääminen ja hamstraus -- siitä miten ne määritetään ja voiko näiden ilmiöiden välille vetää selkeitä eroja. Itse olen oman kokemusmaailmani perusteella ajatellut, että "oikean" keräilijän erottaa hamstraajasta se, että keräilijällä on tietyt kohteet joita kerätään ja että yleensä keräilijä pitää kokoelmastaan hyvää huolta kun taas hamstraus on sairaus, jossa myös roska alkaa akkumuloitua siksi, että mitään ei voi heittää pois. Mutta onko olemassa harmaa alue, jossa nämä roolit sotkeutuvat toisiinsa? Taidekauppias Hildebrand Gurlittin poika Cornelius Gurlitt eli elämänsä eristäytyneenä suuren taidekokoelman kanssa ja kun viranomaiset takavarikoivat työt tutkintaa varten, oli se henkisesti liikaa vanhalle miehelle. Salzburgin asunnossa hän ei kuitenkaan pitänyt taideteoksista hyvää huolta ja iso osa oli pahoin vahingoittunut. Hänen kohtalossaan on jotain niin kiehtovaa, että olen jo jonkin aikaa lukenut kaiken mitä tapauksesta olen käsiini saanut. Postauskin on suunnitteilla, toivottavasti aika pian. Nyt on aika miettiä osaanko itse luopua taidehankinnastani ja laittaa sen päivähoitoon. Ennen kuin se saapui olohuoneeseeni, aikeeni oli vakava ja vahva, nyt en ole enää ihan sataprosenttisen varma hennonko tehdä niin.

Mitä luin tänään: Pirkko Soininen, Ellen

Assyriologi sai viime viikolla postissa kustantajalta Pirkko Soinisen ensimmäisen yksin kirjoitetun romaanin Ellen (WSOY 2018). Kun viime syksynä haltioituneena luin Hanna-Reetta Schreckin upean biografian taitelija Ellen Thesleffistä (1869-1954) ja postasin siitä täällä, jostain ymmärsin, että Soinisen Ellen olisi jo silloin tullut ulos. Pyysin siitä arvostelukappaletta ja petyin tietenkin kun kertoivat, että joutuisin vielä odottamaan tätä lukunautintoa useamman kuukauden ajan. Mutta onneksi eivät olleet unohtaneet pyyntöäni, siitä kaunis kiitos WSOYlle! Soinisen "tunnen" hänen bloginsa kautta ja sitten pari vuotta sitten hankin ja postasin hänen ja Eppu Nuotion yhdessä kirjoittamastaan "taidedekkarista" täällä. Soinisen runoihin en ole vielä tutustunut.

Kun joulun jälkeen kuvailin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017) herkkupalaksi niin Ellen sujahti kepeästi tähän samaan kategoriaan. Romaaniksi tämäkin on lyhykäinen, mutta novellilukutaidottomuuteni ei tämänkään tekstin kohdalla tuottanut ongelmia. Tosin olisin viihtynyt taiteilijan päiväkirjojen kanssa pidempäänkin, sunnuntai-iltana puolet romaanista vain hujahti hurjaa vauhtia, jättäen puolinälkäisen mielen. Toisaalta näin on varmasti parempi kuin että lukija toivoisi tekstiä tiivistetyn ennen painoon menoa.

Ellen on taiteilija Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Soininen kertoo romaaninsa päätteeksi, että hän on saanut innoituksensa Thesleffin omista kirjeistä ja päiväkirjoista, siis samasta aineistosta, josta Schreck kirjoitti yksityiskohtaisen tietokirjan. Makrotason kehys noudattaa Ellenin elämää eli hänen 1894-1939 viettämiään oleskeluja Firenzessä, mutta päiväkirjat ovat täysin Soinisen omaa kaunokirjallista tuotantoa. Päiväkirja-muotoon kirjoitettu teksti on viime aikoina ollut aika suosittu suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Kävin kaivamassa arkistohuoneeni uumenista pari sellaista, jotka heti muistuivat mieleeni. Kristina Carlsonin väkevä William N. päiväkirja (Otava 2011) kertoo niinikään historiallisen henkilön William Nylanderin (1822-1899) elämän viimeisistä vuosista Pariisissa ja aluksi Pariisiin sijoittuu myös Joel Haahtelan Tähtikirjas, lumivalkea (Otava 2013), josta olen myös postannut lyhyesti täällä. Ja sitten tietysti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016), josta olen myös postannut täällä, mutta jota en kuitenkaan tähän hätään onnistunut lokalisoimaan kodissani (olisinko antanut se jonnekin lainaan?). Pidän päiväkirjamuotoon kirjoitetuista romaaneista ja nämä kaikki, Ellen mukaanluettuna, ovat vahvasti minuun vaikuttavia tekstejä. Kun ihminen, olkoonkin sitten fiktiivinen persoona, avautuu sisimmästään tyhjän muistikirjan sivuille, vuodattaa hän riveille usein kaikkein yksityisimmät tuntonsa. Kun Ellen kirjoittaa: Tiedän vain maalaamalla, olen varma vain maalaamalla, olen täydesti ja ehyesti onnellinen vain maalatessani, olen epätoivoisimmillani maalatessani. Repivää, riipivää, kaiken nielevää, ja sitten joku vielä kadehtii taiteilijoita. Typerykset! Eivätkö ne tajua, että tässä on hulluutta, ei järjen hiventäkään tässä touhussa (s. 82) -- niin siinä naisen ja taiteilijan mieli tulee lukijaa liki (ja tutkija voisi melkein sanoa itsestään ihan saman :) ). Päiväkirjateksti on lähes aina hyvin intiimiä ja se tekee lukijasta jonkinnäköisen tirkistelijän. Olemme uteliaita ja tahdomme nähdä toisen pään sisään ja tietysti sydämeen. Soinisen teksti toimii hyvin tässä genressä.

Soinisen kieli on runoilijan, tämän uskallan sanoa, vaikka en hänen runojaan oikein tunnekaan. Ellenissä on jonkin verran samoja piirteitä kuin Soinisen blogipostauksissa. Proosarunoa vai runoproosaa? Yhtäkaikki kieli on soljuvaa ja usein oivaltavaa, Soininen pukee taitavasti sanoiksi naisen tuntoja sekä hänen suhdettaan taiteeseen ja maalaamiseen. Koska teksti on rakenteeltaan päiväkirjaa, ei Ellenissä ole varsinaista "juonta" tai suurempaa jännitettä, vaikka Soininen tekeekin parhaansa luodakseen kehityskertomusta nuoresta aina 70-vuotiaaseen taiteilijaan saakka. Jos Thesleffistä ei entuudestaan tiedä mitään, innostaa tämä romaani varmasti tutustumaan hänen teoksiinsa, elämäänsä sekä myös hänen elämässään vaikuttaneisiin muihin ihmisiin. 

On luonnollista, että taide ja sen tekeminen on vahvasti tekstissä mukana, matkan varrelta voi poimia monta Thesleffin oikeasti maalaamaa taulua ja myös puugrafiikkaa. Hopeinen Arno (1914) ja La Rossa (1915) vilahtavat, samoin Thesleffin peilin kautta ottama shelfie. Itselleni on tullut miltei pakkomielle ottaa omakuvia peilin kautta... Lisäksi huvitun kun huomaan, että Soininen mainitsee Ellenissään samaisen nuorena kuolleen renessanssimaalari Masaccion (1401-1428), joka esiintyy myös Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarissa (Atena 2017). Suomalainen kirjallisuus on tällä hetkellä taidetta täynnä ja on kiehtovaa miten pienet elementit yhdistävät tarinoita toisiina. 

Vaikka Ellen ei koskaan mennyt naimisiin, oli hänen elämässään silti miehiä. Soininen tekee oman tulkintansa Thesleffin suhteesta sekä taiteilijakollega Magnus Enckellin (1870-1925) että brittiläisen teatterihahmon Edward Gordon Craigin (1870-1966) kanssa. 

Kultainen Magnus. Saatoimme viettää Louvren assyrialaisen taiteen saleissa kokonaisia päiviä, kun sade pesi Pariisin katukiviä, ropisi peltikattoihin ja kasteli rouvien silkkikengät. Istuimme vierekkäin ja luonnostelimme,  joskus kyynel vieri Magnuksen poskea pitkin ja pyyhin sen hellävaraisesti pois (s. 22).

Kummassakaan suhteessa Thesleff ei saa miestä sitoutumaan, mutta toisaalla itsenäisyys ja riippumattomuus on varmaankin ollut hänelle tärkeämpää, mikään konventionaalinen avioliitto ei olisi ollut hänelle hyväksi. Mitalin toisella puolella on yksinäisyys, joka luonnollisesti tiivistyy naisen vanhetessa. Matkan varrella on mustasukkaisuuden tunteita, etenkin kun Thesleff huomaa, että Enckell ja sydänystävä taiteilijakollega Beda Stjernschantz (1867-1910) rakastuvat toisiinsa. 

He syövät illalista melkein joka päivä yhdessä Bedan kattoterassilla. Tietysti tämä kuutamo tekee hulluksi, tietysti.

Olen todellakin vieroittanut itseni Magnuksesta ja Bedasta, he viihtyvät vallan kahdestaan. (s. 44)

Tämä suhde ei kuitenkaan riko Thesleffin ystävyyttä Stjernschantzin kanssa Ellen pohtii ystävättärensä kohtaloa useinkin.

Portista tuli mieleen Bedan maalaus Ristikkoportti, jonka hän maalasi Pariisissa 13 vuotta sitten. Silloin tuntui, että portit olivat meille kummallekin avoinna, mutta nyt vaikuttaa siltä, että vain minä saan kulkea porteista -- kuten eilenkin. (s. 60) 

Thesleffiä kalvaa huono omatunto -- miksi hän on menestynyt taitelijana ja ystävätär ei, tai ainakin hän menestyi paremmin kuin toinen. Päiväkirjaan kirjataan ystävättären itsemurha: 

En saattanut käsittää sitä silloin, enkä käsitä sitä edelleenkään. Beda ei ollut entisensä palattuaan Yhdysvalloista, jotain oli särkynyt. Miksi en huomannut mitään? Tapasimme Helsingissä vain viikkoa ennen kuin se tapahtui. Beda oli alakuloinen, mutta niinhän hän usein oli. Syleilimme pitkään, ehkä se oli merkki, liian pitkä syleily, josta Beda ei ensinkään halunnut irrottautua, vaikka yleensä se oli hän, joka vetäytyi. (s. 98)

Oliko Ellenissä jotain mistä en pitänyt? Ei varsinaisesti, mutta lukiessani ihan mitä tahansa tekstiä, kiinnitän huomiotani yksityiskohtiin. Jos detaljit eivät täsmää, tuovat ne hienosia säröjä lukukokemukseen. Soininen ei osaa italiaa -- sen huomaa siitä, että runsas sata vuotta sitten naimatonta naista ei ehkä kuitenkaan olisi puhuteltu rouvaksi (it. signora vs. signorina) ja kaikilla adjektiiveilla on maskuliini- ja feminiinimuotonsa -- siksi kukaan ei ole huutanut Thesleffille Firenzessä Inferno! Pazzo! (s. 111). Italiaksi voit ehkä huutaa "vai al inferno" (= "painu helvettiin"), mutta epäilen että inferno-sanaa käytetään yksinään haukkumaterminä. Ja nainen voi toki olla pazza, mutta ei koskaan pazzo... Ja sitten olisi voinut hyvä ajatella, että 1900-luvun alun ruokamaailma ei ollut aivan yhtä globalisoitunutta kuin se on tänään. Espanjalainen manchego-juusto (s. 157) tuskin oli kauppatavaraa tuolloin Firenzessä. Myös tiramisu jälkiruokana on aikalailla anakronistinen juttu -- jos tällaista makeaa herkkua oli tuolloin ravintolan listalla, sen nimi ei ollut tiramisu (s. 67). Mutta Soininen rakastaa myös blogissaan ruokakuvauksia ja kaiken tämän hän tekee taitavasti näitä muutamia kömmähdyksiä lukuunottamatta.

Ja silti nautin, koska niin moni asia loksahtaa tässä romaanissa kohdalleen ja löydän sieltä hippusia itsestäni. En voi olla mukava kaikille ihmisille ja kaiken aikaa -- ei se vaan käy. Jos suostun tyhjänpäiväiseen rupatteluun, se on kaikki pois työajastani. (s. 156) Kuinka totta tämä on! Itse yritän löytää tasapainoa tutkimuksen ja sosiaalisten velvollisuuksien välillä. Ja aikaa lukemiselle, nimenomaan kaunokirjallisuuden. Olkaa ihmiset välillä hieman itsekkäitä, varastakaan aikaa Ellenin kaltaisille voimaannuttaville kirjoille! Neljä vuotta sitten olin Firenzessä, hullaannuin yhtä lailla Uffizin taidegalleriaan kuin moneen muuhunkin asiaan tuossa kaupungissa. Jonain päivänä palaan Firenzeenkin, vaikka rakastankin Roomaa (ja sen "hulinaa") enemmän.

Penkkarit ja miksi ne ovat tärkeät muillekin kuin abeille

Assyriologi olisi tänään mieluummin viimeistellyt postauksensa Pirkko Soinisen viehkeästä romaanista Ellen (WSOY 2018), mutta tämä aihe kiilaa nyt lyhyen kommentin verran juuri tänä päivänä. Eilen olin myöhään iltapäivällä Werner&Jarlissa Monarkian muruset -kirja julkkareissa (siitäkin postaan kunhan kerkeän) ja kun ennen seitsemään ehdin kotiin saakka, perheemme kuopus, kasiluokkalainen, oli aika masentuneessa tilassa. Isoveljeällä penkkarit seuraavana päivänä ja yläkoulun uusi rehtori oli kieltänyt seiskoilta ja kaseilta pääsyn nk abigaalaan, jossa abit penkkariaamuna hyvästelevät koulun oppilaat ja opettajat. Kyseinen yläkoulu oli viime syksyyn saakka hallinnolisesti saman "vanhan" rehtorin alaisuudessa. Tämä kyseinen "vanha" rehtori, joka yhä jatkaa lukion rehtorina, on luonut "molemmista" kouluistaan erinomaisen yhteen hiileen puhaltavan oppimisyhteisön ja voi näin vanhempana, lainkaan omia lapsiaan liikaa kehumatta, sanoa, että koulu on yksi Suomen parhaista. Pisatutkimustulosten loistoaikoina koulu toimi näyteikkunana ulkomaailmaan -- harvase viikko kävi eri delegaatioita mm. USAsta ja Itä-Aasiasta ottamassa neuvoa menestystarinasta. Koulu ei ole ollut hyvä ainoastaan oppimistulostensa, vaan juuri yhteishenkensä vuoksi -- tai sitten juuri yhteishenkensä vuoksi erityisen menestyksellinen? Tässä koulussa on ollut tapana, että kaikki oppilaat ovat päässeet seuraamaan abigaalaa ja rehtori on penkkaripäivänä lisäksi kuuluttanut keskusradiosta milloin lähdetään yhdellä joukolla läheiselle tielle katsomaan penkkarirekkojen ohiajoa. Tänä vuonna oppilaiden vanhemmat joutuivat laittamaan kirjallisen Wilma -poissaolohakemuksen luokanvalvojille (koska turvallisuus & vastuu -- täällä Espoossa päiväkotiryhmätkin viedään usein tien laitaan katsomaan penkkariajoja, ja yläkoululaiset varmaan osaavat olla hyppimättä rekkojen alle...) . Tällainen ilonpilaaja-autoratiitiven hallitsijaote tuntui ihan käsittämättömältä.

Vanhemmille lähetetyssä tiedotteessaan rehtori perustelee seiskojen ja kasien kieltoa abigaalaan osallistumisesta sillä, että pyrimme välttämään sitä, että asioita tehdään vain sen takia, että aina on tehty näin. Hm... Lauseesta paistaa räikeästi läpi se, ettei rehtori ymmärrä miten suuri merkitys yhteisillä kokemuksilla ja kollektiivisella muistilla on erilaisille yhteisöille. Kun oppilaat ovat jo kasvaneet siihen, että penkkaripäivänä päästään abigaalaan katsomaan abien lähtöä koulusta ja samalla voi ihailla näitä kohta ylioppilaaksi kirjoittavia kollegoita, luo se aivan toisen yhteenkuuluvuuden tunteen kuin se, että "vain ysit pääsee" ja sitten tietysti jos selvität tiesi lukioon. Juuri seiskoille kokemus olisi/on erittäin tärkeä -- se tuo visioita "nyt olen yläkoulussa ja minun on opiskeltava ahkerasti peruskoulu loppuun jotta pääsen tähän samaan lukioon, johon ei ihan alhaisella keskiarvolla olekaan mitään asiaa"-tyyliin. On totta, että tämän koulun tapauksessa yläkoulu ja lukio eroavat fyysisesti toisistaan ja silloin yläkoululaisilla ei ole enää näin hyvää mahdollisuutta päästä osallistumaan abigaalaan. Mutta juuri tämän vuoksi näin hyväksi koettua traditiota olisi voinut jatkaa niin kauan kuin se on mahdollista. 

Samaisessa tiedotteessaan rehtori kertoo, että itsenäistyttyään lukiosta koulu on nyt aloittanut uudenlaisena kouluna ja rakentaa omaa polkuaan ja identiteettiään perinteitä kunnioittaen. Mitään uutta, uutta polkua tai uutta identiteettiä ei ole elokuusta tänne helmikuulle vielä kuitenkaan kuulunut. Jään tietysti jännityksellä odottamaan mihin tämä koulun uusi polku oppilaat vie ja miten sen uusi identiteetti näkyy oppilaiden oppimistuloksissa -- ne oppimistuloksethan on koulun tärkein asia eikä rehtorin itseääntoteuttava agenda. Ymmärtäisin tällaiset oman tien kulkijat ja uhoajat jos koulu olisi ollut ennen tämän uuden rehtorin remmiin astumista yhteisöltään tulehtunut ja tasoltaan surkea. Näin ei kuitenkaan ole, niin kuin yllä kirjoittamastani näkyy. Totta kai myös hyvän oppimisyhteisön tulee uusiutua, mutta sillon tulee tarkkaan miettiä mitkä elementit ovat olleet menestyksen peruskallio ja mitkä sellaisia vieriviä kiviä, jotka voi hyvällä omallatunnolla vaihtaa uusiin. 

Kaikkein erikoisin elementti rehtorin tiedotteessa oli se, että hän kertoi neuvotelleensa oppilasneuvoston kanssa abigaalasta ja päässeensä oppilaiden kanssa tyydyttävään kompromissiin (= ysit pääsivät katsomaan). Samalla oppilaat pääsivät harjoittamaan asiallista ja argumentoivaa neuvottelutapaa. Minusta rehtorin alkuperäisessä abigaala-kiellossa kaikilta yläkoululaisilta ei ollut mitään asiallista, eikä sitä voinut varmaankaan millään kunnon argumenteilla puolustaa. Kaksi oppilasneuvoston jäsentä oli onnistunut pääsemään rehtorin mielestä "tyydyttävään kompromissiin" neuvottelemalla ylivoimaisen rehtorinsa kanssa asiallisesti ja argumentoivasti. Tällaista harjoitusta olisi parempi käydä ihan muista asioista ja rehtorin olisi syytä myös miettiä, mihin asemaan oppilasneuvoston jäsenet joutuvat, jotka yrittivät saada rehtorin ottamaan järki käteen. Onko hänen mielestään "tyydyttävä kompromissi" kenties täydellinen epäonnistuminen muiden oppilaiden silmissä? Ja oliko "neuvotteluissa" paikalla ketään, joka olisi oikeasti voinut tasapuolisesti väittää rehtorille vastaan? On myös erittäin lyhytnäköistä tehdä tällaisia vetoja, joita ei asiallisesti ja argumentein kykene oppilaille perustelemaan. Jos yläkoululaisia kohdellaan kuin alakoululaisia ja "saavutettuja etuja" kielletään vain siksi, että hän on uusi rehtori ja haluaa muuttaa koulun perinteitä, ei voi kohta syyttää kuin itseään jos menettää oppilaidensa arvostuksen ja kunnioituksen. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan tämä yläkoulu on nyt menossa.

Tosiaan -- rehtori vakuuttaa tiedotteessaan, että luomme koko ajan myös uusia xxx:n koulun perinteitä. Toivon hänen tutkivan sanan "perinne" merkitystä ja huomaavan kuinka typerältä tämä lause kuulostaa. Perinteet eivät synny hallitsijan mahtikäskyillä eikä edes tahtotilalla "luoda perinteitä" vaan vuosien, vuosikymmenien ja vuosisatojen jatkumolla, jossa jokin hyväksi koettu asia toistuu jonkin yhteisön toimesta, ja usein kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten, koska ne on hyviksi koettu. Asiassa pitää olla jokin taika, että siitä muodostuu perinne, muuten homma ei toimi. Perinteiksi muodostuneet seremoniat ja riitit yhdistävät meidät menneiden sukupolvien kanssa ja kannattelevat juuri tuota kollektiivista muistiamme. Olemme jonkin yhteisön jäseniä, koska siellä tehtiin niin tai näin -- kuten nyt esimerkiksi tässä koulussa yläkoululaiset olivat tervetulleita jakamaan abigaalan kokemus muiden kanssa. Perinteet eivät synny pakottamalla, eivätkä ne synny kieltämällä jo olemassaolevia perinteitä. Perinteet myös elävät jonkin verran, mutta aina sen mukaan mikä yhteisössä koetaan mielekkääksi. 

Tämän postauksen kuvitukseksi etsin penkkarikuvia. Omista penkkareistani vuodelta 1985 minulla on vain pari kuvaa, jossain arkistojen kätköissä, muiden ottamia. En löytänyt niitä tähän hätään. Minulla oli neon-oranssi pipo, jossa veljeltä saamani Solidarnosc -badge ja oli kulunut vain pari viikkoa hänen kuolemastaan. Kaikkien sisarusteni penkkarit, jotka sain myötäelää, ovat jääneet lämpiminä mieleeni -- perheen nuorimpana aina ajattelin, että haluan myös lukioon, ja wanhaksi ja abiksi. Mustavalkoiset kuvat ovat vuodelta 1945 ja 1952, isäni ja äitini penkkareista. Helmikuussa 1945 Lapualla on yhä suuri osa naisia tähtäämässä ylioppilaskirjoituksiin: isäni oli sotavuosina loikkinut luokkia yli ja kirjoitti kokeensa 16 -vuotiaana. Monet nuoret miehen olivat kaatuneet tai heidän ei tarvinnut kirjoittaa kokeita päästäkseen ylioppilaiksi. Äitini juhli penkkareita Ylivieskassa, useiden asuinpaikkojen ja koulujen jälkeen -- tyypillinen evakkotarina. Molemmat vanhempani olivat sukujensa ensimmäiset ylioppilaat. He aloittivat meidän perheessämme ylioppilaaksi kirjoittamisen perinteen, tietämättään. 

Esine, tavara, kama, roju... ja ihminen

Esine, tavara, kama, roju... Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Assyriologi aloitti muutama viikko sitten "terapeuttisen" kirjoitussarjan omasta suhteestaan esineisiin, ensimmäisen postauksen nimi on Elämän ilotarkistus. Olen tästä syystä lukenut joitakin self help -kirjoja liittyen tavaroiden järjestelyyn (en ole aikaisemmin avannut yhtäkään tämän genren julkaisua), ihan vain koska niiden aihepiiri on kiehtova (ja kuvaa yhteiskuntaamme sattuvasti), korostekynäviivannut niitä villisti, tehnyt sivukaupalla muistiinpanoja e-kirjoista ja huomannut usein kuinka erilainen (erityinen?) oma elämäntilanteeni tavaran kanssa on. Olen kirjoittanut ylös liudan muita samaa tematiikkaa käsitteleviä kirjoja ja artikkeleita, joita aion vielä lukea. Jo nyt olen huomannut: "muinaistieteitä" opiskelleena ja harjoittavana minulla on lähtökohtaisesti toinen perspektiivi esineisiin. Me kaikki elämme tavarapaljouden keskellä, ostamme ja kulutamme -- monet meistä myös kirjaimellisesti hukkuvat tavaraan. On edelleen paljon ihmisiä, joiden mielestä lähes kaikki esineet ovat rojua ja täysin toisarvoisia henkisiin asioihin verrattuna. Harva kuitenkin pysähtyy sen tosiasian edessä, että esineet on yksi niistä merkittävistä elementeistä, mitkä tekevät ihmisestä ihmisen. Apinat saattavat "valmistaa" ja käyttää esim. kiviä  työkaluinaan, mutta muut eläinlajit eivät valmista apuvälineitä tai muitakaan esineitä (pesiä tietysti on monillakin ja majava rakentaa patoja...). Nykyihminen on täysin riippuvainen esineistä, useimmat eivät selviytyisi päivääkään ilman kaikennäköisiä tarvikkeita. 

Ihmisellä on siis valtavan pitkä suhde esineiden valmistamiseen ja valmistamiinsa esineisiin. Tästä en ole vielä missään järjestelyoppaasta lukenut. Hankin suomalaisen ammattijärjestäjän Ilana Aallon kirjan Paikka kaikelle (Atena 2017) e-kirjana (tämä oli opus, jota en tahtonut fyysisenä esineenä kotiini). Marie Kondon jälkeen Aallon kirja oli virkistävää luettavaa. Kirjoittaja on kulttuurihistoriaan perehtynyt tohtorisnainen ja huomasin hänen suhtautuvan moneen konmarittamisen kestämättömään ajatukseen samoin tavoin kun ensimmäisessä "tavarapostauksessani" kirjoitin.  Aalto katsoo ilmiöitä enemmän suomalaisten kotitalouksien näkökulmasta -- jos japanilaiset kodit ovat kenties keskimääräistä pienempiä kuin meillä ja suomalaiset asunnot eivät ehkä niin usein ole NIIN täynnä tavaraa, että ne täyttävät myös huoneiden lattiatilan,  voidaan käsitellä meidän olosuhteisiimme nähden relevantimpia aiheita. Toisaalla Aallolta puuttuu yhtenäinen ja kattava metodi, jota noudattamalla voisi päästä tehokkaasti ja pysyvästi hyviin tuloksiin tavarakaaoksen hallinnassa. Marie Kondo lupaa elämäsi mullistusta jos noudatat tarkkaan hänen ehdottamaansa metodia ja käsittelyn järjestystä. Hän myös lupaa, että kerran vietyäsi systeemin lävitse, ei kaaos uudelleen valtaa paikkojasi. Aalto luotaa ilmiöitä hieman syvemmälle ja antaa myös esimerkkejä omasta elämästään (oli kiinnostavaa lukea esim. kuinka montaa eri astiastoa hänen kaapeistaan löytyy...). Kun Konmari herätti useassa kohdassa vahvojakin vastareaktioita, en ole varma, että Paikka kaikelle auttaa minua löytämään paikan kaikelle. Yksi isompi asia, josta olen jotakuinkin eri mieltä, on keräilyyn ja hamstraamiseen liittyvät kappaleet, mutta kommentoin niitä jossain toisessa postauksessa yksityiskohtaisesti. 

Nyt takaisin ihmisen ja esineiden pitkään symbioosiin. Evoluutiobiologi Juha Valsteen erinomaisesta kirjasta Ihmislajin synty (SKS 2012, useampia painoksia) opin, että jo  n. 400 000 vuotta sitten eläneet nk. "melkein ihmiset" valmistivat hienostuneita tarvekaluja ja että [e]rikoiskäyttöön tehtyjä tai erityisen onnistuneita työkaluja käytettiin ilmeisesti pitkään ja niiden terää muokattiin tarpeen vaatiessa uudelleen purevaksi (s. 213). Heidelberginihmisten puukeihäät olivat aikansa high-tec -esineitä, niiden kärjet olivat teroitettu neulanteräviksi ja sen jälkeen kovetettu tulessa (s. 213-214).  Vasta tämän vuoden alussa tajusin esimerkiksi sen, että Bellinon Tarja Ikävalko ei käytä mitä tahansa nipsuttimia leikatessaan hiuksiani vaan käsintehtyjä erikoissaksia, jotka lähetetään valmistajalle Japaniin teroitettavaksi. Kunnon saksilla on hiusmuotoilijan mukaan ratkaiseva merkitys.

Luulisi siis, että olemme "naimisissa" kaikkien sellaisten esineiden kanssa, joita tarvitsemme selviytyäksemme päivittäisistä askareista emmekä edes harkitsisi sellaisten esineiden heittämistä pois vain sen vuoksi, etteivät ne tuota meille "iloa". "Melkein ihmisille" ja varhaisille ihmisille tarpeelliset työkalut varmasti tuottivat myös "iloa", olihan ne huolellisesti valmistettuja ja niistä pidettiin tarpeellisuuden vuoksi myös hyvää huolta. Marie Kondo puolestaan tuntuu aika lailla omassa "ilofilosofiassaan" hukanneen käsityksen siitä, että ihminen on satoja tuhansia vuosia kehittänyt työkaluja ja apuvälineitä ja työkalut ovat aikojen saatossa erikoistuneet erikoistumistaan, mutta että tarvekalut ovat ihmisyyden ytimessä ja että niiden tuottama ilo on nimenomaan niiden käyttöarvossa.

Konmarittamisen papitar ymmärtää kyllä periaatteessa, että esineillä on jotain sellaista kuin käyttöarvo (Siivouksen elämänmullistava taika Bazar 2015, s.54), mutta siitä huolimatta toisaalla ilon tuottaminen menee hänen mielestään aina sen ajatuksen edelle, että esineelle voisi olla tulevaisuudessa käyttöä. Sille voi vielä olla käyttöä on KIELLETTY AJATUS! (Iloa säkenöivä järjestys Bazar 2016, s. 32-33). Hän on edelleen sitä mieltä, että yhdenkään karsitun esineen puuttuminen ei ole johtanut katastrofiin. Ja siitä huolimatta hän kertoo kuinka heitti pölynimurin pois, koska se oli "vanhanaikainen" ja palasi käyttämään paperipyyhkeitä ja puhdistusliinoja... No, jopa Marie Kondo ymmärsi, että siivoamiseen ilman imuria meni liian paljon aikaa ja hän joutui ostamaan uuden imurin. Marie Kondo kertoo yhtä estottomasti naulaavansa nauloja paistinpannulla ja rikkoneensa rakastetun viivottimensa, koska oli heittänyt ruuvimeisselin menemään ja yrittänyt käyttää viivotinta ruuvimeisselinä.  Katumuspilleriäkin tarjotaan: Tietenkin jos tarvitsen jotakin oikein kovasti, ostan uuden, mutta en enää osta millaista tahansa (Iloa säkenöivä järjestys s. 32). Marie Kondolla on tätä nykyä varmasti varaa ostaa uusia ja hyvälaatuisia tarvekaluja, mutta entä hänen lukijansa? Olisi mielenkiintoista jos "konmarittamisen uhrit" avautuisivat jollakin foorumilla siitä, miten he työ- ja tarvekaluja pois heitettyään ymmärsivät kuinka paljon ne olivat helpottaneet heidän elämäänsä ja jotka olivat olleet pakotettuja hankkimaan uusia tavaroita hyvien ja käyttökelpoisten tilalle. Toki Marie Kondo hetkeä myöhemmin kehottaa lukijoitaan ylistämään näitä tarvekalujaan: Kerro niille, että tarvitset niitä, vaikka ne eivät ehkä tuotakaan iloa (s. 35).

Itse olen yli neljännesvuosisadan ajan elänyt puolison kanssa, jonka perusperiaatteisiin kuuluu se, että yhtäkään työkalua ja/tai laitetta ei heitetä menemään ennen kuin se lakkaa toimimasta tai muutoin täyttämästä tehtäväänsä. Taloudessamme oli (ja taitaa olla yhä varastohuoneessa) pieni televisio, jonka korjaamisesta kodinkoneliikkeet olisivat laskuttaneet ihan liikaa (ja mieluummin myyneet uuden tilalle), mutta jota pidettiin toimintakuntoisena ystävän tietokonefirman työntekijöiden avustuksella. Itse suren tänä päivänä elektronisten laitteiden, kuten printterien lyhyttä käyttöikää. Näistä laitteista syntyy valtavat määrät jätettä, koska ne on valmistettu tietoisesti niin, ettei käyttöikä ylitä muutamaa vuotta. Esteettisestikään ne eivät ole esineitä, joita tahtoisi säilyttää nurkissaan, toisin kun vanha lankapuhelin.

Toinen asia, mikä tekee työkalujen ohessa ihmisestä ihmisen, on työkalujen koristaminen sekä myös ihmisen hyvin varhaisessa vaiheessa valmistamat esineet, joilla ei ole käyttöarvoa. Osaatteko arvata mistä lähtien ihmiset ovat valmistaneet koruja ja mitä me tiedämme niiden funktiosta: käytettiinkö niitä vain "juhlassa" vai kenties myös arjessa? Vai olivatko korut jotain, mitä kannettiin vain tuonpuoleisessa? Näistä ensi kerralla. Ja siitä, miksi assyriologin täytyy aina perustella sitä, miksi on tekstien lisäksi kiinnostunut myös materiaalisesta kulttuurista.

Ps. Elämänmullistavaa taikaa elämääni on runsaan viikon ajan tuonut suuri taideteos (ei konmarittaminen). Teos ei oikeastaan mahdu meille ollenkaan ja ajattelin, että en voi hankkia sitä, koska meillä varastoidaan puolensataa maalausta ja muuta, paketeissa... Tämä maalaus tuo iloa säkenöivää energiaa elämääni. Paras hankinta.