Mitä luin tänään: Pirkko Soininen, Ellen

Assyriologi sai viime viikolla postissa kustantajalta Pirkko Soinisen ensimmäisen yksin kirjoitetun romaanin Ellen (WSOY 2018). Kun viime syksynä haltioituneena luin Hanna-Reetta Schreckin upean biografian taitelija Ellen Thesleffistä (1869-1954) ja postasin siitä täällä, jostain ymmärsin, että Soinisen Ellen olisi jo silloin tullut ulos. Pyysin siitä arvostelukappaletta ja petyin tietenkin kun kertoivat, että joutuisin vielä odottamaan tätä lukunautintoa useamman kuukauden ajan. Mutta onneksi eivät olleet unohtaneet pyyntöäni, siitä kaunis kiitos WSOYlle! Soinisen "tunnen" hänen bloginsa kautta ja sitten pari vuotta sitten hankin ja postasin hänen ja Eppu Nuotion yhdessä kirjoittamastaan "taidedekkarista" täällä. Soinisen runoihin en ole vielä tutustunut.

Kun joulun jälkeen kuvailin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017) herkkupalaksi niin Ellen sujahti kepeästi tähän samaan kategoriaan. Romaaniksi tämäkin on lyhykäinen, mutta novellilukutaidottomuuteni ei tämänkään tekstin kohdalla tuottanut ongelmia. Tosin olisin viihtynyt taiteilijan päiväkirjojen kanssa pidempäänkin, sunnuntai-iltana puolet romaanista vain hujahti hurjaa vauhtia, jättäen puolinälkäisen mielen. Toisaalta näin on varmasti parempi kuin että lukija toivoisi tekstiä tiivistetyn ennen painoon menoa.

Ellen on taiteilija Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja. Soininen kertoo romaaninsa päätteeksi, että hän on saanut innoituksensa Thesleffin omista kirjeistä ja päiväkirjoista, siis samasta aineistosta, josta Schreck kirjoitti yksityiskohtaisen tietokirjan. Makrotason kehys noudattaa Ellenin elämää eli hänen 1894-1939 viettämiään oleskeluja Firenzessä, mutta päiväkirjat ovat täysin Soinisen omaa kaunokirjallista tuotantoa. Päiväkirja-muotoon kirjoitettu teksti on viime aikoina ollut aika suosittu suomalaisessa kaunokirjallisuudessa. Kävin kaivamassa arkistohuoneeni uumenista pari sellaista, jotka heti muistuivat mieleeni. Kristina Carlsonin väkevä William N. päiväkirja (Otava 2011) kertoo niinikään historiallisen henkilön William Nylanderin (1822-1899) elämän viimeisistä vuosista Pariisissa ja aluksi Pariisiin sijoittuu myös Joel Haahtelan Tähtikirjas, lumivalkea (Otava 2013), josta olen myös postannut lyhyesti täällä. Ja sitten tietysti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016), josta olen myös postannut täällä, mutta jota en kuitenkaan tähän hätään onnistunut lokalisoimaan kodissani (olisinko antanut se jonnekin lainaan?). Pidän päiväkirjamuotoon kirjoitetuista romaaneista ja nämä kaikki, Ellen mukaanluettuna, ovat vahvasti minuun vaikuttavia tekstejä. Kun ihminen, olkoonkin sitten fiktiivinen persoona, avautuu sisimmästään tyhjän muistikirjan sivuille, vuodattaa hän riveille usein kaikkein yksityisimmät tuntonsa. Kun Ellen kirjoittaa: Tiedän vain maalaamalla, olen varma vain maalaamalla, olen täydesti ja ehyesti onnellinen vain maalatessani, olen epätoivoisimmillani maalatessani. Repivää, riipivää, kaiken nielevää, ja sitten joku vielä kadehtii taiteilijoita. Typerykset! Eivätkö ne tajua, että tässä on hulluutta, ei järjen hiventäkään tässä touhussa (s. 82) -- niin siinä naisen ja taiteilijan mieli tulee lukijaa liki (ja tutkija voisi melkein sanoa itsestään ihan saman :) ). Päiväkirjateksti on lähes aina hyvin intiimiä ja se tekee lukijasta jonkinnäköisen tirkistelijän. Olemme uteliaita ja tahdomme nähdä toisen pään sisään ja tietysti sydämeen. Soinisen teksti toimii hyvin tässä genressä.

Soinisen kieli on runoilijan, tämän uskallan sanoa, vaikka en hänen runojaan oikein tunnekaan. Ellenissä on jonkin verran samoja piirteitä kuin Soinisen blogipostauksissa. Proosarunoa vai runoproosaa? Yhtäkaikki kieli on soljuvaa ja usein oivaltavaa, Soininen pukee taitavasti sanoiksi naisen tuntoja sekä hänen suhdettaan taiteeseen ja maalaamiseen. Koska teksti on rakenteeltaan päiväkirjaa, ei Ellenissä ole varsinaista "juonta" tai suurempaa jännitettä, vaikka Soininen tekeekin parhaansa luodakseen kehityskertomusta nuoresta aina 70-vuotiaaseen taiteilijaan saakka. Jos Thesleffistä ei entuudestaan tiedä mitään, innostaa tämä romaani varmasti tutustumaan hänen teoksiinsa, elämäänsä sekä myös hänen elämässään vaikuttaneisiin muihin ihmisiin. 

On luonnollista, että taide ja sen tekeminen on vahvasti tekstissä mukana, matkan varrelta voi poimia monta Thesleffin oikeasti maalaamaa taulua ja myös puugrafiikkaa. Hopeinen Arno (1914) ja La Rossa (1915) vilahtavat, samoin Thesleffin peilin kautta ottama shelfie. Itselleni on tullut miltei pakkomielle ottaa omakuvia peilin kautta... Lisäksi huvitun kun huomaan, että Soininen mainitsee Ellenissään samaisen nuorena kuolleen renessanssimaalari Masaccion (1401-1428), joka esiintyy myös Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarissa (Atena 2017). Suomalainen kirjallisuus on tällä hetkellä taidetta täynnä ja on kiehtovaa miten pienet elementit yhdistävät tarinoita toisiina. 

Vaikka Ellen ei koskaan mennyt naimisiin, oli hänen elämässään silti miehiä. Soininen tekee oman tulkintansa Thesleffin suhteesta sekä taiteilijakollega Magnus Enckellin (1870-1925) että brittiläisen teatterihahmon Edward Gordon Craigin (1870-1966) kanssa. 

Kultainen Magnus. Saatoimme viettää Louvren assyrialaisen taiteen saleissa kokonaisia päiviä, kun sade pesi Pariisin katukiviä, ropisi peltikattoihin ja kasteli rouvien silkkikengät. Istuimme vierekkäin ja luonnostelimme,  joskus kyynel vieri Magnuksen poskea pitkin ja pyyhin sen hellävaraisesti pois (s. 22).

Kummassakaan suhteessa Thesleff ei saa miestä sitoutumaan, mutta toisaalla itsenäisyys ja riippumattomuus on varmaankin ollut hänelle tärkeämpää, mikään konventionaalinen avioliitto ei olisi ollut hänelle hyväksi. Mitalin toisella puolella on yksinäisyys, joka luonnollisesti tiivistyy naisen vanhetessa. Matkan varrella on mustasukkaisuuden tunteita, etenkin kun Thesleff huomaa, että Enckell ja sydänystävä taiteilijakollega Beda Stjernschantz (1867-1910) rakastuvat toisiinsa. 

He syövät illalista melkein joka päivä yhdessä Bedan kattoterassilla. Tietysti tämä kuutamo tekee hulluksi, tietysti.

Olen todellakin vieroittanut itseni Magnuksesta ja Bedasta, he viihtyvät vallan kahdestaan. (s. 44)

Tämä suhde ei kuitenkaan riko Thesleffin ystävyyttä Stjernschantzin kanssa Ellen pohtii ystävättärensä kohtaloa useinkin.

Portista tuli mieleen Bedan maalaus Ristikkoportti, jonka hän maalasi Pariisissa 13 vuotta sitten. Silloin tuntui, että portit olivat meille kummallekin avoinna, mutta nyt vaikuttaa siltä, että vain minä saan kulkea porteista -- kuten eilenkin. (s. 60) 

Thesleffiä kalvaa huono omatunto -- miksi hän on menestynyt taitelijana ja ystävätär ei, tai ainakin hän menestyi paremmin kuin toinen. Päiväkirjaan kirjataan ystävättären itsemurha: 

En saattanut käsittää sitä silloin, enkä käsitä sitä edelleenkään. Beda ei ollut entisensä palattuaan Yhdysvalloista, jotain oli särkynyt. Miksi en huomannut mitään? Tapasimme Helsingissä vain viikkoa ennen kuin se tapahtui. Beda oli alakuloinen, mutta niinhän hän usein oli. Syleilimme pitkään, ehkä se oli merkki, liian pitkä syleily, josta Beda ei ensinkään halunnut irrottautua, vaikka yleensä se oli hän, joka vetäytyi. (s. 98)

Oliko Ellenissä jotain mistä en pitänyt? Ei varsinaisesti, mutta lukiessani ihan mitä tahansa tekstiä, kiinnitän huomiotani yksityiskohtiin. Jos detaljit eivät täsmää, tuovat ne hienosia säröjä lukukokemukseen. Soininen ei osaa italiaa -- sen huomaa siitä, että runsas sata vuotta sitten naimatonta naista ei ehkä kuitenkaan olisi puhuteltu rouvaksi (it. signora vs. signorina) ja kaikilla adjektiiveilla on maskuliini- ja feminiinimuotonsa -- siksi kukaan ei ole huutanut Thesleffille Firenzessä Inferno! Pazzo! (s. 111). Italiaksi voit ehkä huutaa "vai al inferno" (= "painu helvettiin"), mutta epäilen että inferno-sanaa käytetään yksinään haukkumaterminä. Ja nainen voi toki olla pazza, mutta ei koskaan pazzo... Ja sitten olisi voinut hyvä ajatella, että 1900-luvun alun ruokamaailma ei ollut aivan yhtä globalisoitunutta kuin se on tänään. Espanjalainen manchego-juusto (s. 157) tuskin oli kauppatavaraa tuolloin Firenzessä. Myös tiramisu jälkiruokana on aikalailla anakronistinen juttu -- jos tällaista makeaa herkkua oli tuolloin ravintolan listalla, sen nimi ei ollut tiramisu (s. 67). Mutta Soininen rakastaa myös blogissaan ruokakuvauksia ja kaiken tämän hän tekee taitavasti näitä muutamia kömmähdyksiä lukuunottamatta.

Ja silti nautin, koska niin moni asia loksahtaa tässä romaanissa kohdalleen ja löydän sieltä hippusia itsestäni. En voi olla mukava kaikille ihmisille ja kaiken aikaa -- ei se vaan käy. Jos suostun tyhjänpäiväiseen rupatteluun, se on kaikki pois työajastani. (s. 156) Kuinka totta tämä on! Itse yritän löytää tasapainoa tutkimuksen ja sosiaalisten velvollisuuksien välillä. Ja aikaa lukemiselle, nimenomaan kaunokirjallisuuden. Olkaa ihmiset välillä hieman itsekkäitä, varastakaan aikaa Ellenin kaltaisille voimaannuttaville kirjoille! Neljä vuotta sitten olin Firenzessä, hullaannuin yhtä lailla Uffizin taidegalleriaan kuin moneen muuhunkin asiaan tuossa kaupungissa. Jonain päivänä palaan Firenzeenkin, vaikka rakastankin Roomaa (ja sen "hulinaa") enemmän.