Vahvaa autobiografiaa Pauliina Vanhatalolta

Kevät on assyriologille vaikeaa aikaa. Kun T.S. Eliot aloittaa runonsa The Waste Land sanoilla April is the cruellest month, maaliskuun viikot ovat minulle ne julmimmat. Nyt kun huhtikuu on koittanut, alan pikku hiljaa selviytyä ja kykenen myös peilaamaan omia tuntojani kirjailija Pauliina Vanhatalon (1979- ) kahdesta autobiografisesta teoksesta Keskivaikea vuosi (Schildts & Söderströms 2015) ja Toinen elämä (Schildts & Söderströms 2018). Keskivaikean vuoden hankin pokkarina jo runsas vuosi sitten ja Toisen elämän nyt kiirastorstaina. Molemmat olivat ylen vahvoja lukukokemuksia -- Vanhatalon tekstit tunkeutuvat minulla ihon alle ja syvemmällekin. Molempien kohdalla mietin alun jälkeen, että minunlaiselleni ei ehkä sittenkään ole terveellistä lukea niitä, ei ainakaan alkuvuoden kuukausina. Teokset kuitenkin kiehtovat minua niin suuresti, etten yksinkertaisesti voi jättää niitä kesken.

Keskivaikea vuosi käsittelee masennusta. Siihen Vanhatalo tekstin alussa sairastuu ja kohtalaisen päiväkirjamaisesti hän raportoi elämästään masennuksen kanssa, tilittää tuntoja lääkityksestä sekä kuntoutusjaksosta Anttolanhovissa. Huolimatta siitä, että masennus on tarinan keskiössä, olin ehkä kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, miten Vanhatalo kuvaa elämäänsä introverttinä äitinä. Jonkun lehtijutun hänen introverttiydestään olin lukenut aikaisemmin ja silloin alkuperäinen kiinnostukseni myös kirjaa kohtaan heräsi.

Kärsin todennäköisesti itse jonkinasteisesta kevätmasennuksesta, sen olen tiedostanut jo pitkään. Mutta vaikka eräs arkeologinen kaivauskollegani kauan sitten Italiassa luonnehtikin minua introvertiksi, ja olen jollain tasolla tiedostanut sisäänpäinkääntyneisyytenikin jo hyvän aikaa, en ole analysoinut sitä, mitä se käytännön elämässä oikeastaan merkitsee. Vanhatalon kirjaa lukiessani aloin tahtomattakin verrata hänen kertomustaan omaani, löysin sieltä paljon yhtäläisyyksiä ja runsaasti pohdittavaa. Erityisesti se, miten äitiys on introvertille naiselle haastavaa. Kun lapseni olivat pieniä, kulutin kaiken perfektionistin energiani olemalla täydellinen äiti ja koko avioliittoni ajan kestänyt roolini perheen kantavana voimana vahvistui entisestään. Samalla tunsin huonommuutta jos työt eivät sujuneet ja lukuisat kirjoitusprojektit etenivät ja etenevät yhä tuskastuttavan hitaasti -- tarvitsisin niin paljon enemmän keskeytymätöntä rauhaa ja uppoutumisaikaa tutkimiseen ja kirjoittamiseen kuin mitä edes teinien äitinä minulla on käytettävissä (haasteellisinta on työhuoneen oven kiinni laittaminen ja toisten tarpeiden unohtaminen = nytkin tätä kirjoittaessani vilkuilen koko ajan kelloa että milloinka pitää keskeyttää postaaminen ja kokata päivällistä perheelle...). Olen kuitenkin viime vuosien aikana oivaltanut sen, että introverttidiagnoosi, vaikka ihan itse tehtynä, helpottaa elämää huomattavasti, samalla tavalla kuin vaikea PMS-diagnoosi ja vaikeiden vaihdevuosioireiden hyväksyminen. Yritän olla armollisempi itselleni enkä ota enää niin paljon paineita sosiaalisista velvoitteista: vältän juhlia ja kokkareita, joissa on paljon ihmisiä ja vietän uuden vuoden aatot kernaasti erämaamökissä vain koira seuranani.

Toinen elämä kuvaa puolestaan Vanhatalon elämää masennuskauden jälkeen -- mitä on elää varhaista keski-ikää, joka mielletään eräänlaiseksi toiseksi elämäksi nuoruuden jälkeen. Vanhatalo siis palaa autobiografiseen tekstilajiin uudestaan, vaikka olikin aikaisemmin ajatellut ettei omaelämäkerrallinen kirjoittaminen kiinnostaisi häntä lainkaan. Tässä tekstissä on paljon pohdintaa parisuhteesta ja eikä Vanhatalo introverttiys ole Toisen elämän pääteema. Silti luin tätäkin tekstiä sitä taustaa vasten, mitä hän Keskivaikeassa vuodessa kertoo itsestään ja elämästään.

Olen iältäni Vanhataloa yli vuosikymmenen vanhempi. Puolen vuosisadan riman ylittänyt nainen näkee asiat jo hieman eri perspektiivistä, varsinkin kun ei ole enää mahdollisuuttakaan pohtia sitä pitäisikö sittenkin yrittää saada vielä yksi lapsi. Vertaan omaa tilannettani runsas kymmenen vuotta sitten ja huomaan, etten silloin vielä lainkaan tuntenut eläväni toista elämää siinä mielessä, että olisin tuntenut nuoren minäni tilalle tulleen sovinnainen ja säyseä henkilö, keskiluokkainen ja ennustettava perheenäiti (s. 9). En silloin ajatellut numeroikääni oikeastaan lainkaan ja eksistentiaalinen kriisini siitä, että olin tietyssä vaiheessa elämääni tehnyt "väärän valinnan" puolison ja asuinmaan kanssa, tuli vasta runsaasti myöhemmin. Mutta kyllä: olin jo silloin monella tapaa etuoikeutettu, minulla oli ollut sama mies jo yli kymmenen vuotta, kaksi lasta. Koira tuli myöhemmin ja nuoruuteni alipaino on vaihtunut vasta viime vuosina normaalipainoksi.

Vanhatalon konsepti toisesta elämästä juontaa juurensa Simone de Beauvoirin ajatukseen siitä, että hän 40-vuotiaana loi uuden suhteen maailmaan, alkoi toinen elämä. Itselläni on tunne, että olen jättänyt taakseni jo monta elämää (johtuuko tämä siitä, että olen jo teinitytöstä lähtien menettänyt läheisiä ihmisiä, Vanhatalon isovanhemmatkin elävät vielä?) ja olen viime aikoina rakastanut Leif G.W. Perssonin en annan tid, ett annat liv -muotoilua (myös 2003 ilmestyneen dekkarin nimi). Miellän lapsuuteni ja nuoruuteni ennen opiskeluaikoja Saksassa yhdeksi elämäksi, toinen oli jatko-opiskeluvaihe, kolmas sen jälkeen ennen äidin kuolemaa jne. Jos joku kysyy minulta jostain henkilöstä, että tunnenko hänet, saatan vastata, että hän on mies tai nainen menneisyydestä, ensimmäisestä, toisesta tai kolmannesta elämästäni ja lisätä perään: men det var en annan tid och ett annat liv. En ole myöskään menettänyt toivoa siitä, että lähimenneisyyteni ja edelleen monella tavalla jatkuvat vaikeat ajat päättyvät ja koittaa vielä (ainakin) yksi uusi elämä. Samalla pelkään hieman tuota uutta elämää, joka itse asiassa väistämättä saapuu, kun lapset oikeasti aikuistuvat ja muuttavat pois kotoaan. Niin monta muuttuvaa tekijää, joihin itse en aina pysty vaikuttamaan.

Suurimman samaistumisen kokemuksen koen Vanhatalon kuvatessa kouluaikaansa. Itse en ollut kympin tyttö, mutten elänyt nuoruutta samalla tavalla kuin muut, tein paljon poikkeavia juttuja ja toiseuden tunne oli usein paras ystäväni. Ja sitten:

Opiskeleminen ja kirjailijan ammatti kuljettivat minua yhä etäämmälle lähtökohdistani, toivat eteeni tilanteita ja ympäristöjä joista kenelläkään suvussani ei ole omaa kokemusta. Kun kävin pohjoisessa, minua surettivat ajoittain vierauden ja ulkopuolisuuden tunteet, joista en päässyt eroon kiintymyksestäni huolimatta (s. 87).

Jos kirjailijan ammatin vaihtaa tutkijan ammatiksi ja jos pohjoisen vaihtaa pääkaupunkiseutuun, voisivat nuo lauseet kuvata minua sen jälkeen kun olin aloittanut opintoni Saksassa. Isäni olisi ymmärtänyt, ainakin osin, mutta hän kuoli jo ennen "sitä elämääni". Ja tänään minulla on oma "sivuelämä", tutkimusmatkojeni maailma, johon oma ydinperheeni ei osallistu. Esimerkiksi Syyrian kriisi kiilasi väliin juuri silloin kun olisimme todennäköisesti kerrankin kaikki yhdessä matkustaneet Damaskokseen ja Aleppoon, ja puolisoni ja poikani olisivat tavanneet ystäväni siellä ja nähneet kaikki ne paikat, joita kovasti rakastan.

Arvostan ja ihailen Vanhatalon autobiografista otetta. Usein omaelämäkerralliset teokset käsittelevät mennyttä aikaa, peilaavat sitä, mikä on jo takana. Vanhatalo kirjoittaa liki reaaliaikaista tilannetta ja paljastaa erittäin paljon myös parisuhteensa kipukohtia. Tämä tapahtuu eittämättä puolison suostumuksella, silti sen pohjalla täytyy olla valtava määrä luottamusta siihen, että elämän peruskivet eivät tule lähiaikoina muuttumaan. Kun luin Toista elämää Pitkäperjantaina, kysyin heti mielessäni: mitä Yrsa Stenius (1945- ) ajattelisi Vanhatalon autobiografioista? Kirjassaan Orden i min makt/Sanojen valtias (Teos/Förlaget 2016), jonka olen niinikään vasta vähän aikaa sitten lukenut, Stenius pohtii omaelämäkerrallisten teosten, tosin enemmän autofiktion eettisiä ongelmia, mihin asemaan tekstit asettavat kirjailijan lähimmäiset (Orden i min makt, s. 117-118) ja edelleen sitä, miten nuo lähimmäiset ovat kokeneet samat tapahtumat usein aivan eri tavalla. Autobiografioiden eettisyyttä on pohdittu enemmän kuin tähän yhteen postaukseen saan mahtumaan (Karl-Ove Knausgård tällä hetkellä varmasti näkyvin ja keskustelluin esimerkki). Yhtäkaikki, Vanhatalo on rohkea oman elämänsä biografisti. Nolouksia ja häpeällisiäkin juttuja käsitellään usein myös huumorin pilke silmäkulmassa. Ja molemmissa kirjoissa on eräänlainen onnellinen loppu -- Vanhatalo toipuu masennuksestaan ja Toinen elämä "päättyy" vanhan talon remontin valmistumiseen.

Yhdessä asiassa Vanhatalo on kuitenkin väärässä: Minä olen tavallinen ja teen tavallista, mikä tarkoittaa ettei se ole kiinnostavaa (s. 11).  Kirjailijan ammatti ei ole tavallinen. Kympin tyttö ei ole tavallinen eikä vanhan talon remontoimista kuitenkaan harrasta ihan joka perhe. Se, että Vanhatalon elämä saattaa ulkoisten raamiensa osalta vaikuttaa tylsältä, ei merkitse sitä, etteikö se voisi olla täynnä pinnanalaista draamaa. Vanhatalo antaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa ja löytää ne arjessa ja mielessä piilevät tarinat -- ne mitä meillä kaikilla on, tavallisista epätavallisiin. Jos pienten lasten äidit kirjoittivat Keskivaikean vuoden jälkeen Vanhatalolle vaikeuksistaan selvitä uupumuksessaan ja pikkulapsikaaoksessaan niin veikkaan, että Toinen elämä synnyttää toisen palauteaallon parisuhdeongelmissa vellovista keski-ikäisistä. Sellaisista, jotka pohtivat nukkumisjärjestystä, omaa aikaa, yhteistä aikaa, parisuhteen hoitoa ja sitä riittääkö rakkaus. 

Lopuksi laitan tähän vielä: autobiografian tai autofiktion kirjoittaminen on terapiaa, sen Vanhatalokin Keskivaikeassa vuodessa toteaa. Vuoden alussa aloitin tämän oman prosessini, yritän selvittää suhdettani esineisiin ja pohdin samalla niiden vaikutusta elämääni. Kirjoitan autofiktiivistä tekstiä, mutten välttämättä julkaisuksi asti. Ja nyt kun kiinnitän huomiotani juuri esineisiin, kiinnitän myös huomioni esineisiin muiden teksteissä. Vanhatalon autobiografiassa esineillä ei ole pääroolia, tämän olen noteerannut. Tuo Eeva-lehden jutussa näkyvä sohva on kuitenkin nahkainen ja se kertoo omistajastaan hyvin paljon.