Penkkarit ja miksi ne ovat tärkeät muillekin kuin abeille

Assyriologi olisi tänään mieluummin viimeistellyt postauksensa Pirkko Soinisen viehkeästä romaanista Ellen (WSOY 2018), mutta tämä aihe kiilaa nyt lyhyen kommentin verran juuri tänä päivänä. Eilen olin myöhään iltapäivällä Werner&Jarlissa Monarkian muruset -kirja julkkareissa (siitäkin postaan kunhan kerkeän) ja kun ennen seitsemään ehdin kotiin saakka, perheemme kuopus, kasiluokkalainen, oli aika masentuneessa tilassa. Isoveljeällä penkkarit seuraavana päivänä ja yläkoulun uusi rehtori oli kieltänyt seiskoilta ja kaseilta pääsyn nk abigaalaan, jossa abit penkkariaamuna hyvästelevät koulun oppilaat ja opettajat. Kyseinen yläkoulu oli viime syksyyn saakka hallinnolisesti saman "vanhan" rehtorin alaisuudessa. Tämä kyseinen "vanha" rehtori, joka yhä jatkaa lukion rehtorina, on luonut "molemmista" kouluistaan erinomaisen yhteen hiileen puhaltavan oppimisyhteisön ja voi näin vanhempana, lainkaan omia lapsiaan liikaa kehumatta, sanoa, että koulu on yksi Suomen parhaista. Pisatutkimustulosten loistoaikoina koulu toimi näyteikkunana ulkomaailmaan -- harvase viikko kävi eri delegaatioita mm. USAsta ja Itä-Aasiasta ottamassa neuvoa menestystarinasta. Koulu ei ole ollut hyvä ainoastaan oppimistulostensa, vaan juuri yhteishenkensä vuoksi -- tai sitten juuri yhteishenkensä vuoksi erityisen menestyksellinen? Tässä koulussa on ollut tapana, että kaikki oppilaat ovat päässeet seuraamaan abigaalaa ja rehtori on penkkaripäivänä lisäksi kuuluttanut keskusradiosta milloin lähdetään yhdellä joukolla läheiselle tielle katsomaan penkkarirekkojen ohiajoa. Tänä vuonna oppilaiden vanhemmat joutuivat laittamaan kirjallisen Wilma -poissaolohakemuksen luokanvalvojille (koska turvallisuus & vastuu -- täällä Espoossa päiväkotiryhmätkin viedään usein tien laitaan katsomaan penkkariajoja, ja yläkoululaiset varmaan osaavat olla hyppimättä rekkojen alle...) . Tällainen ilonpilaaja-autoratiitiven hallitsijaote tuntui ihan käsittämättömältä.

Vanhemmille lähetetyssä tiedotteessaan rehtori perustelee seiskojen ja kasien kieltoa abigaalaan osallistumisesta sillä, että pyrimme välttämään sitä, että asioita tehdään vain sen takia, että aina on tehty näin. Hm... Lauseesta paistaa räikeästi läpi se, ettei rehtori ymmärrä miten suuri merkitys yhteisillä kokemuksilla ja kollektiivisella muistilla on erilaisille yhteisöille. Kun oppilaat ovat jo kasvaneet siihen, että penkkaripäivänä päästään abigaalaan katsomaan abien lähtöä koulusta ja samalla voi ihailla näitä kohta ylioppilaaksi kirjoittavia kollegoita, luo se aivan toisen yhteenkuuluvuuden tunteen kuin se, että "vain ysit pääsee" ja sitten tietysti jos selvität tiesi lukioon. Juuri seiskoille kokemus olisi/on erittäin tärkeä -- se tuo visioita "nyt olen yläkoulussa ja minun on opiskeltava ahkerasti peruskoulu loppuun jotta pääsen tähän samaan lukioon, johon ei ihan alhaisella keskiarvolla olekaan mitään asiaa"-tyyliin. On totta, että tämän koulun tapauksessa yläkoulu ja lukio eroavat fyysisesti toisistaan ja silloin yläkoululaisilla ei ole enää näin hyvää mahdollisuutta päästä osallistumaan abigaalaan. Mutta juuri tämän vuoksi näin hyväksi koettua traditiota olisi voinut jatkaa niin kauan kuin se on mahdollista. 

Samaisessa tiedotteessaan rehtori kertoo, että itsenäistyttyään lukiosta koulu on nyt aloittanut uudenlaisena kouluna ja rakentaa omaa polkuaan ja identiteettiään perinteitä kunnioittaen. Mitään uutta, uutta polkua tai uutta identiteettiä ei ole elokuusta tänne helmikuulle vielä kuitenkaan kuulunut. Jään tietysti jännityksellä odottamaan mihin tämä koulun uusi polku oppilaat vie ja miten sen uusi identiteetti näkyy oppilaiden oppimistuloksissa -- ne oppimistuloksethan on koulun tärkein asia eikä rehtorin itseääntoteuttava agenda. Ymmärtäisin tällaiset oman tien kulkijat ja uhoajat jos koulu olisi ollut ennen tämän uuden rehtorin remmiin astumista yhteisöltään tulehtunut ja tasoltaan surkea. Näin ei kuitenkaan ole, niin kuin yllä kirjoittamastani näkyy. Totta kai myös hyvän oppimisyhteisön tulee uusiutua, mutta sillon tulee tarkkaan miettiä mitkä elementit ovat olleet menestyksen peruskallio ja mitkä sellaisia vieriviä kiviä, jotka voi hyvällä omallatunnolla vaihtaa uusiin. 

Kaikkein erikoisin elementti rehtorin tiedotteessa oli se, että hän kertoi neuvotelleensa oppilasneuvoston kanssa abigaalasta ja päässeensä oppilaiden kanssa tyydyttävään kompromissiin (= ysit pääsivät katsomaan). Samalla oppilaat pääsivät harjoittamaan asiallista ja argumentoivaa neuvottelutapaa. Minusta rehtorin alkuperäisessä abigaala-kiellossa kaikilta yläkoululaisilta ei ollut mitään asiallista, eikä sitä voinut varmaankaan millään kunnon argumenteilla puolustaa. Kaksi oppilasneuvoston jäsentä oli onnistunut pääsemään rehtorin mielestä "tyydyttävään kompromissiin" neuvottelemalla ylivoimaisen rehtorinsa kanssa asiallisesti ja argumentoivasti. Tällaista harjoitusta olisi parempi käydä ihan muista asioista ja rehtorin olisi syytä myös miettiä, mihin asemaan oppilasneuvoston jäsenet joutuvat, jotka yrittivät saada rehtorin ottamaan järki käteen. Onko hänen mielestään "tyydyttävä kompromissi" kenties täydellinen epäonnistuminen muiden oppilaiden silmissä? Ja oliko "neuvotteluissa" paikalla ketään, joka olisi oikeasti voinut tasapuolisesti väittää rehtorille vastaan? On myös erittäin lyhytnäköistä tehdä tällaisia vetoja, joita ei asiallisesti ja argumentein kykene oppilaille perustelemaan. Jos yläkoululaisia kohdellaan kuin alakoululaisia ja "saavutettuja etuja" kielletään vain siksi, että hän on uusi rehtori ja haluaa muuttaa koulun perinteitä, ei voi kohta syyttää kuin itseään jos menettää oppilaidensa arvostuksen ja kunnioituksen. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan tämä yläkoulu on nyt menossa.

Tosiaan -- rehtori vakuuttaa tiedotteessaan, että luomme koko ajan myös uusia xxx:n koulun perinteitä. Toivon hänen tutkivan sanan "perinne" merkitystä ja huomaavan kuinka typerältä tämä lause kuulostaa. Perinteet eivät synny hallitsijan mahtikäskyillä eikä edes tahtotilalla "luoda perinteitä" vaan vuosien, vuosikymmenien ja vuosisatojen jatkumolla, jossa jokin hyväksi koettu asia toistuu jonkin yhteisön toimesta, ja usein kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten, koska ne on hyviksi koettu. Asiassa pitää olla jokin taika, että siitä muodostuu perinne, muuten homma ei toimi. Perinteiksi muodostuneet seremoniat ja riitit yhdistävät meidät menneiden sukupolvien kanssa ja kannattelevat juuri tuota kollektiivista muistiamme. Olemme jonkin yhteisön jäseniä, koska siellä tehtiin niin tai näin -- kuten nyt esimerkiksi tässä koulussa yläkoululaiset olivat tervetulleita jakamaan abigaalan kokemus muiden kanssa. Perinteet eivät synny pakottamalla, eivätkä ne synny kieltämällä jo olemassaolevia perinteitä. Perinteet myös elävät jonkin verran, mutta aina sen mukaan mikä yhteisössä koetaan mielekkääksi. 

Tämän postauksen kuvitukseksi etsin penkkarikuvia. Omista penkkareistani vuodelta 1985 minulla on vain pari kuvaa, jossain arkistojen kätköissä, muiden ottamia. En löytänyt niitä tähän hätään. Minulla oli neon-oranssi pipo, jossa veljeltä saamani Solidarnosc -badge ja oli kulunut vain pari viikkoa hänen kuolemastaan. Kaikkien sisarusteni penkkarit, jotka sain myötäelää, ovat jääneet lämpiminä mieleeni -- perheen nuorimpana aina ajattelin, että haluan myös lukioon, ja wanhaksi ja abiksi. Mustavalkoiset kuvat ovat vuodelta 1945 ja 1952, isäni ja äitini penkkareista. Helmikuussa 1945 Lapualla on yhä suuri osa naisia tähtäämässä ylioppilaskirjoituksiin: isäni oli sotavuosina loikkinut luokkia yli ja kirjoitti kokeensa 16 -vuotiaana. Monet nuoret miehen olivat kaatuneet tai heidän ei tarvinnut kirjoittaa kokeita päästäkseen ylioppilaiksi. Äitini juhli penkkareita Ylivieskassa, useiden asuinpaikkojen ja koulujen jälkeen -- tyypillinen evakkotarina. Molemmat vanhempani olivat sukujensa ensimmäiset ylioppilaat. He aloittivat meidän perheessämme ylioppilaaksi kirjoittamisen perinteen, tietämättään.