Kööpenhamina, muistoja kätkevät esineet ja perintöjärjestelmä

Assyriologi oli viime viikon Kööpenhaminassa. Jo ennen matkaa oli mielessä monenlaista mistä olisin halunnut ehdottomasti postata, etenkin eräästä populaarista tiedekirjajutusta. Kirjoitin postausta jo todella pitkälle, mutta sitten aloin epäillä tekstin mielekkyyttä. Seuraavana päivänä edessä oli matka ja minulle käy aina niin, että matkalla näen ja koen niin paljon mielenkiintoista etten sitten kotiin päästyäni tiedä mistä pitäisi vaikuteähkyä alkaa purkamaan. 

Matkan ensimmäiset kolme päivää kuluivat pääasiassa syyrialaisen ystäväkollegani seurassa, joka kutsuttiin täältä Helsingistä paikallisen kulttuuri-instituutin Homs-iltaan esitelmöimään. Viivyin Kööpenhaminassa muutaman päivän senkin jälkeen, koska minulle on elintärkeää saada kuljeskella museoissa myös aivan itsekseni. Olen pitkään odottanut kohtaamista Syyrian Hamasta löydetyn myöhäisheettiläisen kivileijonan kanssa. Haman leijonat saavat minut palaamaan kaupunkiin todennäköisesti aika piankin. Matka sujui erinomaisesti lukuunottamatta tulopäivän pikku hässäkkää: Rosenborgin linnassa olin niin syventynyt esineiden ja peilien kuvaamiseen, että pitkäkyntinen varas kähvelsi lompakkoni. Varkaalle kelpasi vain käteinen, itse kukkaro oli sitten heitetty linnan puistikkoon. Alkujärkytyksestä ja luottokorttien sulkemisesta seurasi tietysti lievää epämukavuutta, mutta sain kokea sen miten etuoikeutetussa asemassa oleva henkilö, jolla on myös edes yksi ystävä vieraassa kaupungissa selviytyy tällaisesta minimaalisin vahingoin. 

Erityisen sykähdyttävä paikka Kööpenhaminassa on kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844)  töitä, antiikkikokoleman ja kirjoja esittelevä museo. Siellä minunkaltaiseni patsasentusiasti, kauniiden kattojen ja vanhojen kirjojen rakastaja pakahtuu kaikesta kauniista. Se joka pitää Roomasta ja klassisismin aikakaudesta ei voi olla ihastumatta tähän museoon. Sinne minun on nyt sitten aina Kööpenhaminassa käydessäni päästävä.

Nähtävyyksien katseleminen syyrialaisen pakolaisen kanssa tällaisessa historiallisessa kaupungissa, jossa on erittäin hyvin säilynyt vanha rakennuskanta ja taloista on pidetty ainakin keskustan alueella erittäin hyvää huolta, nosti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia pintaan. Olin aistivinani, että ystäväkollegaani Kööpenhaminan vauraus vaikutti sekä kohottavasti että masentavasti. Mieleen tulivat muistot kaikesta siitä, mitä oli pitänyt taaksensa jättää -- oma talo, puutarha ja kaikki tavarat. Hän itse sanoi, että potee huonoa omaatuntoa surustaan, koska hänen henkensä on sentään säästynyt ja niin moni, myös sukulainen, on menettänyt henkensä. Omassa mielessäni ystäväni tunnot ja reaktiot yhdistyivät jo vuosia sitten kirjoittamaani postaukseen Virpi Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012). Siinä pohdin sitä miten

"köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

 Voin vain aavistaa kuinka kipeää on kun koko elämä on jäänyt taakse, siitä huolimatta että esimerkiksi valokuvia on säilössä sähköisillä laitteillasi. Valokuva ei ole sama kuin taloosi jäänyt astiasto, taulut, huonekalut, matot... Marie Kondo on KonMari-kirjassaan sitä mieltä, että todella kallisarvoiset muistot eivät katoa, vaikka luopuisit niihin liittyvästä esineestä (Siivouksen elämänmullistava taika s. 125). Ongelmana tässä Kondon teesissä on se, että esineisiin voi olla kiinnittyneinä sellaisia elämäsi asioita, joita et kenties sillä hetkellä "muista" kun heität tavaran pois, mutta jotka saattavat olennaisella tavalla auttaa sinua muistamaan jotain jollain toisella hetkellä -- juuri silloin kun työstät erityistä elämäntilannetta, sellaista johon et ikinä aikaisemmin olettanut päätyväsi. Itse en läheskään aina "muista" lapsuudenkodissani ollutta esinettä tai siihen liittyvää tapahtumaa. Jos näen valokuvan esineestä, tai pitelen kädessä kyseistä esinettä, laukaisee se mielessäni monia tapahtumia juuri tuosta talosta ja siinä asuneista ihmisistä. Esimerkkinä tästä voin antaa kaksi pientä "koristeapinaa", joita en enää muistanut olevan olemassa, mutta jotka viime tammikuussa kaivoin esille eräästä kassista "arkistohuoneestamme". Muistin vasta apinat nähtyäni ja niitä kädessä pidellessäni varhaislapsuuteni ympäristön esteettisen niukkuuden. Apinat olivat tyttöjen makuuhuoneen hyllyllä koristeina, ja nämä sekä muut huoneessa olleet esineet sekä vaaleankeltaisiksi maalatut seinät ja haalistuneet ruutusamettipäiväpeitot jne., aiheuttivat minussa jo varhaisteininä totaalisen henkisen täyskäännöksen kohti "kauniimpia" esineitä. Jos olisin tuolloin tai myöhemmin vain heittänyt nämä apinat ilotarkistuksen seurauksena roskiin, koska ne minun mielestäni ovat äärettömän rumat, en tänään täydelleen ymmärtäisi kuka olen, mistä olen tullut ja mistä esteettinen makuni kumpuaa. Toisinaan on tärkeää muistaa myös epämiellyttäviä asioita (joskaan niitä ei kannata alati kantaa taakkana sydämessään).  Esineiden merkitystä kaikenlaisessa muistamisessa on tutkittu paljonkin ja esineistä nimenomaan mnemoteknisinä apuvälineinä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Jätän tämän tällä kertaa tähän ihan henkilökohtaiseen kokemukseen. Pelastunut ihmishenki on tärkeä, mutta ilman menneisyyden esineitä elämän jatkaminen voi olla vaikeaa. Ja todella kallisarvoisetkin muistot voivat kadota jos heität tavaraa menemään. 

Muissa järjestelyoppaissa ja selfhelp-kirjoissa esineiden ja muistin välinen yhteys tunnistetaan paremmin. Paikka kaikelle Ilana Aalto myöntää sen, että muisto on kiinni fyysisessä esineessä ja kirjassaan hän siteeraa ystäväänsä Pia Ingströmiä, jolle esineet ovat muistivarastoja, jotka luovat yhteyden omistajiensa menneisyyteen (s. 328). Aalto kritisoi edelleen Marie Kondon neuvoa valita itselleen diktaattorimaisesti menneisyys, jonka tahtoo itselleen säilyttää (s. 329). Ei tarvitse sitten ihmetellä, jos myöhemmässä vaiheessa on itsensä kanssa hukassa. Myös Mitä jälkeen jää -- taito tehdä kuolinsiivous -kirjan (Tammi 2018) kirjoittaneen Margareta Magnussonin suhtautuminen on hyvin antikonmarimainen. Hän kertoo säilyttäneensä muutamia tavaroita ainoastaan itseään varten. Sellaisia ovat esimerkiksi vanhat rakkauskirjeet, ohjelmalehtiset ja matkamuistot. Ne auttavat monia muistamaan asioita, jotka muuten saattaisivat unohtua (s. 173).

Perintönä sukupolvilta toisille kulkeutuvista esineistä saa oivan aasinsillan viime sunnuntain Helsingin Sanomissa olleeseen mielipidekirjoitukseen, jonka kirjoittaja Roy Sandberg on sitä mieltä, että koko tällä hetkellä vallitseva perintöjärjestelmä tulisi kokonaan lakkauttaa. Sandbergin mielestä perintönä kulkeutuva omaisuus on aidon tasa-arvon este yhteiskunnassamme. Yhtäläisistä mahdollisuuksista koulutukseen ja lukio-opintojen kalleudesta on ollut tänä vuonna hyvin paljon keskustelua. Nykysysteemi ei toimi, koska nuoret keskeyttävät lukion sen vuoksi, ettei oppikirjoihin ole varaa ja tähän on ehdottomasti saatava muutos eli Suomeen on luotava sellainen mekanismi, että vaatimattomistakin oloista ponnistavilla on mahdollisuus päästä ylioppilaiksi ja siitä eteenpäin. Ajattelen tässä omaa isääni, jonka lapsuudenkoti oli suoraan sanottuna todella köyhä, mutta jonka kouluttamaton äiti siitä huolimatta ymmärsi poikansa lahjakkuuden ja teki kaikkensa, jotta oppikoulun käynti onnistui. Monet ystävät auttoivat tavalla taikka toisella ja oppikoulussa isäni opiskeli vapaaoppilaana. Tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat siis tärkeät, mutta tarvitaanko siihen perintöjärjestelmän poistaminen? Ajatus on järjetön.

Jos perintöjärjestelmä poistettaisiin, eivät varakkaat jättäisi perinnöksi mitään vaan lahjoittaisivat omaisuutensa ennen kuolemaa joko lapsilleen tai muihin kohteisiin. Kansalaisten tasapäistäminen tällä tavalla ei onnistuisi mitenkään. Sandberg ei myöskään ajattele sitä, kuinka tärkeitä perintönä suvuissa kulkevat talot ja loma-asunnot voivat olla ihmisen identiteetin kannalta. Puhumattakaan esineistä, etenkin sellaisista joilla ei ole juurikaan rahallista arvoa. Pitäisikö nekin sitten ihmisen kuoleman jälkeen realisoida? Sandberg ei ajattele sitä, että sukutaloja tai -mökkejä omistavat myös vähemmän varakkaat ihmiset. Ne kaikki kantavat perheiden muistoja, historiaa ja antavat niissä varttuneille ihmisille tunteen yhteenkuuluvuudesta. Pahimman ajatusvirheen Sandberg kuitenkin tekee tuijottaessaan ainoastaan ihmisen materiaalisiin kehyksiin ja rahan tuomiin mahdollisuuksiin. Raha voi tasapäistää ihmisiä jonkin verran, mutta tasa-arvoisia se ei meistä kuitenkaan tee. Ihmisen menestykselle elämässä paljon rahaa olennaisempaa on yksilön omat resurssit. Emme synny yhtä älykkäiksi ja meillä kaikilla on erilaiset taipumukset ja lahjakkuudet pärjätä, siitäkin huolimatta että lahjakkuuden on väitetty muodostavan vain vähäisen osan esimerkiksi urheilijan menestyksestä. Harjoitus tekee kuulemma sen mestarin tälläkin saralla. Lisäksi materiaalista perintöä tärkeämpi on se henkinen perintö, jonka lapsi saa vanhemmiltaan ja muulta suvultaan. Materiaalinen ja henkinen rikkaus eivät aina kulje käsi kädessä. Geenit ja henkinen perintö tulevat aina tekemään ihmisistä hyvin epätasa-arvoisia, tahdoimme tai emme.