Saako (vai pitääkö jopa) taidetta viedä päivähoitoon?

Assyriologi oli kuluneen viikon Berliinissä. Vaikka matkan syy olikin pääasiassa tutkimuksellinen ja samalla kaivattu hengähdystauko arkirutiineista, tarkoituksenani oli samalla käydä katsastamassa yksi seinä, joka voisi toimia vastikään hankkimani taideteoksen väliaikaisena ripustuspaikkana. Ja sitten torstain ja perjantain välisenä yönä, kun en täysikuun möllöttäessä suoraan hotellihuoneeseeni saanut unta ja erehdyin surffaamaan netissä, luen Helsingin Sanomista Aino Frilanderin jutun Seppo Fräntin taidekokoelmasta ja hänen lahjoituksestaan Kiasmaan. 

Fräntin asunto on kuulemma niin täynnä taidetta, että vapaana on enää kapeita polkuja huoneesta toiseen. Kokoelman lahjoittaminen museolle tuntuu kuitenkin keräilijästä pahalta. "Se on vähän kuin veisi lapsen päivähoitoon", Seppo Fränti sanoo.  No heh, ajattelen yösydännä -- olisiko kyseinen juttu voinut ilmestyä sattuvampaan ajankohtaan! Taiteella ja taiteen keräämisellä on omassa elämässäni iso eikä aivan ongelmaton rooli. Mutta saako taidetta viedä päivähoitoon? Vai onko niin, että taidetta on ehdottomasti vietävä päivähoitoon!

Elämässäni tapahtui suuri mullistus noin kuukausi sitten, kun olin tarpeeksi rohkea hankkiakseni taideteoksen, joka on niin suuri, ettei sille ole nykyisessä kodissamme kunnollista paikkaa. Yli neljännesvuosisadan olen asunut puolison kanssa yhdessä ja kuten olen jo aikaisemminkin eri postauksissa kertonut, olemme saaneet niin paljon taidetta lahjaksi, että se on paljolti estänyt minua tekemästä niitä "omia ostoja". Onko oikein hankkia lisää taidetta kun suurin osa kodissani olevista maalauksista eivät ole edes esillä? Körttitaustani tappeli jonkun aikaa vastaan. Mutta vihdoin ymmärsin sen, että tärkeää on nimenomaan ympäröidä itsensä taiteella josta pitää. Marianna Uutisen työ on tuonut niin paljon positiivista energiaa viime viikkoina, että aluksi sulaksi hulluudeksi nimittämäni teko on muuttunut yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Nyt minulla on voimaa työstää suhdettani myös muuhun tavaraan. Työstäminen tapahtuu kirjoittamalla, muun muassa näitä postauksia joissa tavara ja kerääminen ovat keskiössä.

Olen koko aikuisen elämäni ajatellut, että taiteen tulisi olla esillä. Taiteen tulisi myös olla esillä siten, että teoksella on hyvä paikka, ei mikä tahansa nurkka tai seinä. Monet taidetta keräävät kuitenkin ostavat taidetta vain varastoidakseen isoa osaa kokoelmaansa jossain näkymättömissä. Äärimmäisin muoto tästä on mielestäni huippumestarien työt, jotka lymyävät vapaasatamien pankkiholveissa koska ne on ostettu vain investointitarkoituksiin. Monet suurkokoelmien omistajat ovat kuitenkin viime aikoina avanneet yksityisiä museoita, joita hallinnoidaan niitä varten perustettujen säätiöiden kautta. 

Minulle Fräntin tapa kasata töitä lattioille useaan riviin pitkin seiniä tuntuu käsittämättömältä -- voiko taiteesta nauttia, pääsevätkö yksittäiset työt oikeuksiinsa tällä tavalla? Meitä on moneen lähtöön, kukin tekee tietysti taideostoillaan mitä haluaa. Joku toinen voisi ajatella, että varastoidessani kirjoja kotini alimman kerroksen arkisto- ja varastohuoneissa hyllyissä kahdessa rivissä, teen kirjoille saman mitä Fränti on tehnyt taiteelle. Oma lähtökohtani on siis tosiaan se, että omistajana minulla on vastuu taideteoksista ja monille kirjoillekin olen pyrkinyt etsimään hyviä koteja eli en vain kasaa mitä tahansa kirjoja vain siksi että kirjat ovat intohimoni. Jos joku kirja tuottaa toiselle enemmän iloa kuin minulle, lahjoitan sen pois. Näin myös perheemme renessanssiaarre päätyi vuosi sitten keväällä lahjoituksena Kansalliskirjastoon. 

Saksalaisilla on termi Rabenmutter sellaisille äideille, jotka käyvät päivätöissä tai muutoin antavat lapsensa muiden hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Berliinissä ajattelinkin huvittuneena, että minusta tulee varsinainen korppiemo Uutisen maalaukselle jos se päätyy väliaikaiseen päivähoitoon sille seinälle, jota kävin katsomassa. Ajatuksena siis on, että kun uusi koti löytyy, tulee työ takaisin Suomeen. Minua viehättää myös se ajatus, että työ olisi jonkin aikaa Berliinissä, se muuttaisi teoksen esinebiografiaa huomattavasti. Uutinen itse työskentelee kaupungissa suurimman osan aikaansa ja oma toiveeni on tehdä siellä töitä muutaman lyhyemmän rupeaman ajan lähitulevaisuudessa. 

Taide vaikuttaa siellä missä se on esillä. Siksi taiteen tulisi ehdottomasti päästä päivähoitoon, jos vain mahdollista, sellaisiin paikkoihin, missä se on edukseen. Tästä syystä kannankin huonoa omaatuntoa kaikista niistä töistä, jotka on kodissani varastoitu näkymättömiin. Kuplamuovin alla ei varmasti ole hyvä olla. Näillekin maalauksille tulee löytää jokin tyydyttävämpi ratkaisu, vaikka iso osa onkin sellaisia töitä, joista en henkilökohtaisesti hirveästi pidä. Fränti teki siis täysin oikean ratkaisun lahjoittaessaan kokoelmansa Kiasmalle. Vaikka ne eivät kaikki pääsekään esille edes väliaikaisesti, on taidemuseossa niille varmasti paremmat säilytysmahdollisuudet ja lisäksi ne varmaankin ovat tutkijoiden käytettävissä (näin ainakin toivon). Ihailen hänen päätöstään ja toivon, ettei kokoelmasta eroaminen tuota liikaa tuskaa.

Ilana Aallon Paikka kaikelle -Facebookryhmässä on viime aikoina käyty keskustelua eri termeistä kuten kerääminen, pakkokerääminen ja hamstraus -- siitä miten ne määritetään ja voiko näiden ilmiöiden välille vetää selkeitä eroja. Itse olen oman kokemusmaailmani perusteella ajatellut, että "oikean" keräilijän erottaa hamstraajasta se, että keräilijällä on tietyt kohteet joita kerätään ja että yleensä keräilijä pitää kokoelmastaan hyvää huolta kun taas hamstraus on sairaus, jossa myös roska alkaa akkumuloitua siksi, että mitään ei voi heittää pois. Mutta onko olemassa harmaa alue, jossa nämä roolit sotkeutuvat toisiinsa? Taidekauppias Hildebrand Gurlittin poika Cornelius Gurlitt eli elämänsä eristäytyneenä suuren taidekokoelman kanssa ja kun viranomaiset takavarikoivat työt tutkintaa varten, oli se henkisesti liikaa vanhalle miehelle. Salzburgin asunnossa hän ei kuitenkaan pitänyt taideteoksista hyvää huolta ja iso osa oli pahoin vahingoittunut. Hänen kohtalossaan on jotain niin kiehtovaa, että olen jo jonkin aikaa lukenut kaiken mitä tapauksesta olen käsiini saanut. Postauskin on suunnitteilla, toivottavasti aika pian. Nyt on aika miettiä osaanko itse luopua taidehankinnastani ja laittaa sen päivähoitoon. Ennen kuin se saapui olohuoneeseeni, aikeeni oli vakava ja vahva, nyt en ole enää ihan sataprosenttisen varma hennonko tehdä niin.