Kirje Mialle, joka ajattelee naisia öisin

[KIRJE KUUMAILMAPALLOPAPERILLE]

Rakas Mia,

eilen luin kirjasi loppuun. Siinä on opus, jota en tule milloinkaan laittamaan kierrätykseen ja lainaan sitä vain harvoille ja valituille luottoystäville tai rakkaille sisarille tai kälyille, vain naisista parhaille.

Muutama vuosi sitten postasin ensimmäisestä kirjastasi, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava 2013) täällä. Ihastuin kirjaasi, joskaan en varauksetta ja jäit mieleeni kiehtovana persoonallisuutena. Keväällä 2016 sattuma yhytti meidät, kuten ehkä muistatkin, Berliinin Hauptbahnhofilla. Halusin vierailla Berliinin jälkeen puolison serkun luona "Taikavuorella" ja sinä olit palaamassa isosta kaupungista kirjoitusretriittiisi. Juttelimme matkailijanaisista junassa. Teit minuun vaikutuksen ihan livenäkin. Minusta aiheesi oli herkullinen, ja jäin odottamaan tätä herkullista kirjaa innostuneesti. Vuosi sitten vuokrasin pienen kotisi kuukaudeksi, työhuoneeksi & koemielessä (onnistui hyvin, sain melkein päätökseen yhden artikkelin, jota ediittorit odottivat ehkä liiankin kärsivällisesti...) Pari viikkoa sitten olin tämän kirjasi Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) julkkareissa -- tulin sinne erityisen mielelläni sillä tutustuin uusiin ihmisiin ja samalla sain ostettua myös itse kirjan. Kiitos siis vielä kutsusta! Tämä postaus ei ole kirja-arvio, sillä ystävän kirjoja ei tietysti voi arvioida. Kerron kuitenkin jotain siitä, mitä kirjasi minussa herätti.

Kerrot naisista joita ajattelet öisin. Ketään heistä en tuntenut aikaisemmin paitsi Karen Blixenin (1885-1962), häneen ja Afrikkaan keskityt ensimmäisen ja pisimmän luvun verran. Sinulla on hillittömästi aineistoa, moni muu kirjoittaja olisi kirjoittanut materiaalista useammankin monografian. Turhaan ajattelet, että olet näissä tutkimushommissa pelkkä harrastelija: sekoittamalla faktaa (matkailija- & taiteilijanaisten biografisista tiedoista), omaelämäkerrallista matkakertomusta ja fiktiota (uskommeko kaiken mitä kirjoitat itsestäsi ja tunnoistasi?), olet luonut verrattoman konseptin joka saattaa kantaa sinua vielä seuraavissakin kirjoissa. Otteesi on vahva ja erityinen ja ihailen suuresti kykyäsi kirjoittaa itsestäsi humoristiseen sävyyn. Jos totta puhutaan, hieman kadehdin tuota taitoasi, koska osaan kyllä nauraa itselleni mutten kirjoittaa itsestäni humoristisesti... Todellinen taitolaji.

Veit minut kirjasi ja naistesi avulla moneen sellaiseen maailmankolkkaan, jossa en ole vielä käynyt enkä ole edes halunnut käydä. Kiitos siitä! Elän omassa lähi-itäläisessä ja välimerellisessä kuplassani, minua ei hirveästi kiinnosta niitä ympäröivät maailmat, mutta ennakkoluuloni sulivat usean paikan kohdalla. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että voittaisin pelkoni ja matkustaisin oikeasti jonnekin Afrikkaan. Onhan Afrikka ihan eri juttu kuin Syyrian autiomaa tai Taurus-vuoristo. 

Sinulle näyttää Afrikassa muodostuneen erityinen suhde leijoniin. Tämä yhdistää meitä -- tosin minä rakastan erityisesti kivisiä myöhäisheettiläisiä ja assyrialaisia leijonia, ajan ja ihmisten mutiloimia. Minulla on niistä oma listani & omat leijonasafarini Anatoliassa. Muistan kuitenkin lapsena katsoneeni dokumentteja Elsa-leijonasta ja kävin kirjasi kunniaksi kaivamassa kirjavarastostamme puolison Elsa-kirjoja, sinä kun kerrot kirjassasi tapaamisestasi henkilön kanssa, joka tunsi Adamsonit. Pippa-gepardin olin aivan unohtanut, mutta kirjan avulla muistot myös tästä savannien kaunottaresta nousivat pintaan. Tällaisia hetkiä varten kirjoja on hyvä säilyttää lähes käden ulottuvilla. 

Minäkin olen reissunainen. Tosin olen ollut naimisissa jo neljännesvuosisadan ajan, minulla on lapsia ja olen tehnyt työmatkoja myös heidän kanssaan. Naiset, joita ajattelet öisin ovat suureksi osaksi naimattomia, lapsettomia tai ainakin varattomia ja ihailet heidän rohkeuttaan ottaa elämä omiin käsiinsä -- lähteä maailmanympärimatkalle tai länsiafrikkalaiseen viidakkoon sairauksia ja kuolemaa uhmaten. Minäkin ihailen kaikkia, jotka uskaltautuvat mukavuusalueensa ulkopuolelle, itse teen sitä aivan liian harvoin. Ihailen sisartani, joka asui kolme vuotta Sambiassa ja tätiäni, joka oli ainoa suvustamme, joka kävi tapaamassa sisartani siellä. (Tädistäni ja hänen matkoistaan voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan). Reissunainen on reissunainen, huolimatta siviilisäädystä tai varallisuudesta ja siksi pystyin samaistumaan heihin ja sinuunkin. Myös tohtorintutkinnon suorittanut perheenäiti voi potea päänsärkyä, mielialojen heilahtelua ja matkakuumetta (ja vanhemmalla iällä menopaussi aiheuttaa monenlaista henkistä ja fyysistä vaivaa...). Monia harharetkiä (sekä tieteellisiä että ihmisuhderisteilyjä) kokeneena voin sanoa, että yhteen identiteettiin ei todellakaan pidä takertua, koska jonain kauniina päivänä unelmiesi prinssi voi seistä edessäsi ja muuttaa elämäsi täydellisesti.

En tiedä lohduttaako tämä sinua lainkaan, mutta laitan sen nyt kuitenkin tähän: minulla on pakkausneuroosi. Se kehittyi ja äityi todella pahaksi noin 15 vuotta sitten kun joudin monille työmatkoille, joilla oli tiukka aikataulu (neuvo: älä koskaan matkusta workaholic-pomon kanssa) ja pukukooditapahtumia -- neuvotteluita, lounaita ja illallisia protokollanmukaisine istumajärjestyksineen. Siksi piti aina etukäteen tarkkaan miettiä asut kaikkiin tapaamisiin. Jouduin pakkaamaan kiireessä ja printtaamaan työpapereita mukaan. Nykyään en saa koskaan pakattua ajoissa, koska koko ajatus pakkaamisesta ahdistaa. Heitän viimeiset tavarat laukkuun viisi minuuttia ennen lähtöä, paniikissa. Olen vähentänyt runsaasti tavaramäärää, jota raahaan mukanani, tosin Nellien pieni laukku ei riittäisi minullekaan.

Eniten rakastuin kirjasi kappaleisiin, joissa olet Italiassa -- onhan Italia ja erityisesti Rooma minulle niitä paikkoja, joissa voin aina erityisen hyvin. Taide on minulle välttämättömyys, humanismi elämänasenne. Kirjat jokapäiväinen leipä.

Kiitos, että kirjoitit Sofonisbasta ja hänen sisaristaan. Palasin Kansallismuseon Renessanssi -näyttelyyn katalogin avulla ja löysin Europan muotokuvan siitä. Löysin myös Artemisian Marjo T. Nurmisen kirjasta Tiedon tyttäret (WSOY 2008). Kirjasi nostaa esille monta naista, jotka maalasivat tauluja tai julkaisivat matkakirjallisuutta, mutta jotka eivät tule edes mainituiksi tiedon tyttärinä. Nämä kaksi kirjaa täydentävät hyvällä tavalla toisiaan. Niitä lukiessa syntyy halu tutustua moniin naisiin -- itse kun olen jumittunut niihin, joiden jalanjälkiä seuraan joko maantieteellisesti ja/tai tutkimuksellisesti, Agatha ja Dorothy, Gertrude ja Freya, joitakin mainitakseni. Gertrudessa on jotain samaa kuin Karenissa -- Gertrude matkusti yli aavikoiden mukanaan palvelija ja kokki, kristallit ja posliinit ja tietysti matkakirjasto ja valokuvaukseen tarvittava arsenaali, eli huomattava määrä parafernaliaa. Gertrude oli miltei koko elämänsä huomattavan varakas kun Freya taas joutuin tyytymään budjettimatkailuun. Molemmilla oli huono onni rakkaudessa, joten loppupeleissä puntit taisivat mennä tasan?

Ja sitten tunnustus: ihmiset, joita minä ajattelen useimmiten öisin... ovat miehiä. Esimerkiksi isääni, joka ei päässyt elämänsä aikana matkustamaan niin paljon kuin olisi halunnut ja siksi minusta tuntuu, että hän toisinaan seuraa mukanani sellaisiin paikkoihin, joissa olisi ollut hänelle jotain mieltä kiihottavaa katseltavaa. Silloin kysyn hänen kommenttejaan. Hän tietää, että olen nöyrän kiitollinen tästä monella lailla etuoikeutetusta asemasta, jonne olen erinäisten mutkien kautta päätynyt. Miehiä, joita ajattelen öisin on monia ja he tekevät elämästäni monimutkaista.  

Rakas Mia, uusi kirjasi on aivan loistava ja povaan sille suurta menestystä. Meillä kaikilla on sysimustat suden hetkemme ja kamppailemme elämää suurempien kysymysten kanssa. Ja sitten tulee noita päiviä, jolloin tekee museossa tai kirjastossa löydön, syö taivaallista simpukkapastaa trattoriassa, tai uudet ystävät vievät sinut Eufratin varrella olevaan puutarhaan juomaan teetä. Minttu tuoksuu nenääsi ja mielesi valtaa kevyt onni. Uskon, että yönaisillasi on voimaannuttava vaikutus moniin ja toivon, että myös miehet lukisivat sitä. Lopuksi toivotan hauskaa ja onnellista syntymäpäivää, joka on tänään. Marraskuussa minä matkaan Berliiniin ja sinä olet myös jossain, matkalla, inspiroitumassa uutta kirjaa kohti. 

Lopuksi siteeraan muutamaa runoilijaa.
Rilke (Briefe an einem jungen Dichter, 12.8.1904):
Vielleicht sind alle Drachen unseres Lebens Prinzessinnen, die nur darauf warten uns einmal schön und mutig zu sehen. Vielleicht ist alles Schreckliche im Grunde das Hilflose, das von uns Hilfe will. 

Edith Södergran kirjoittaa: (Livet) ... livet är att tro sig vara svag och icke våga

mutta Eva Dahlgren puolestaan (Vem tänder stjärnorna):

så många år som jag levt

Med den jag ville va'

så många kvinnor som jag spelat

men aldrig gjort det bra

måste våga bara vara

med minnet av det barn

som lät livet välja

och våga säga ja

lämmin halaus,
Sanna