Assyriologi oli viisivuotias pikkutyttö kun hänen isänsä Jussi Aro (1928-1983) kävi Aleppossa murteita tutkimassa ja äänittämässä.
Siitä lähtien, eli käytännössä koko muistavan ja tiedostavan elämäni ajan olen tiennyt, että maailmassa on sellainen paikka kuin Aleppo. Lapsena Aleppo tuoksui mielessäni seikkailulta (maailman parhaasta oliivisaippuasta sain kuulla vasta paljon myöhemmin) -- isälleni kävi siellä heti toisena päivänä "hassusti", hänet ryöstettiin. Ryöstöstä ei kuitenkaan kotona kerrottu negatiiviseen sävyyn, vaan nimenomaan seikkailuna, matkoilla voi sattua ja tapahtua, sen opin jo pikkutyttönä. Vasta paljon myöhemmin, lukiessani sekä isän kuvausta kirjasta Pyhissä maissa ja pahoissa (Kirjapaja 1975) ja vielä myöhemmin matkapäiväkirjaa, ymmärsin, että tapahtuma oli itseasiassa ollut kohtalaisen traumaattinen eikä vähiten niiden moraalisten omantunnontuskien vuoksi, mitä näiden säälittävien kisällipoikien kiinninappaaminen ja vankilaan joutuminen loppujen lopuksi aiheutti. Rikospoliisin päällikönkin päällimmäinen huoli oli: Ettehän te nyt vain saa kovin huonoa käsitystä meidän maastamme? Tässä korostettakoon sitä, ettei Jussi Aro koskaan muistellut Aleppoa tai aleppolaisia pahalla.
Kun ensimmäisen kerran saavuin Aleppoon keväällä 2004, iltapäivän raju ukonilma leijui kaupungin yllä. Aleppon muinainen ja mahtava "säänjumala" luonnollisesti tervehti minua ja opiskelijaryhmää. Hotellihuoneeni ikkunasta minulla oli tämä näköala linnavuorelle ja koko päivä on jäänyt jotenkin maagisena sydämeeni. Ennen illallista lähdin itsekseni kulkemaan katuja valmistautuakseni seuraavaa päivää varten. Karttaa ei ollut, mutta löysin eksymättä tieni joka paikkaan minne halusin. Tästä muodostui tapa: en ole koskaan käyttänyt karttaa Aleppossa enkä ole koskaan eksynyt siellä. Leikkimielisesti ajattelen asuneeni siellä joskus edellisessä elämässäni, paikka ei ole ainoastaan lähellä sydäntäni vaan kirjaimellisesti sydämessäni.
Aleppossa minua kiehtoo moni asia, mutta kaksi kohottautuu ylitse muiden: kaupungin muinaisuus ja sen äärettömän ystävälliset ihmiset. Muinaisuuden suhteen on paljon ainutlaatuista, kuten tämä hieroglyfi-luuvinkielinen piirtokirjoitus 1100-luvulta peräisin olevan al-Qiqan -moskeijan seinässä. Minulla ei ole tällä hetkellä tietoa onko moskeijan seinä, johon piirtokirjoitus on upotettu, vielä pystyssä. Tieto rakennuksen tämänhetkisestä tilasta olisi tärkeä.
Olen Aleppossa kokenut myös erityistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, tosin koko Syyrian alueella minuun on aina suhtauduttu ystävällisesti ja vieraanvaraisesti. Minun on vaikeaa uskoa, että isäni koskaan tuli ryöstetyksi siellä -- niinkuin sanottu, olen kulkenut Aleppossa kuin kotonani, ilman pelkoa ja epävarmuutta.
Tätä taustaa vasten seuraan sydän syrjälläni aleppolaisten kärsimyksiä sisällissodan keskellä. Suomensyyrialainen, aleppolaissyntyinen Rami Adham pyörittää SUOMI-SYYRIA YHTEISÖ ry:tä, joka vie humanitaarista apua Aleppossa eri taisteluryhmien puristuksissa sinnitteleville ihmisille. Rami on tällä hetkelläkin Aleppossa, jakamassa Ramadanin aikana ilmaisia aterioita tuhansille nälkäisille. Syvä kunnioitukseni ja ihailuni Ramille -- hänen kauttaan avustukset menevät suoraan ja lyhentämättöminä, tinkimättömällä asenteella perille.
Palaan Aleppoon kesän aikana ainankin parin postauksen verran. Olen hulluna kaikkiin anekdootteihin, kirjeisiin ja matkapäiväkirjoihin, jotka koskevat tätä kaupunkia ja koska en pääse Aleppoon nyt itse, matkaan paikalle virtuaalisesti, omien ja muiden muistojen kautta sekä Ramin raporttien mukana. Hotelli Emarissa en ole koskaan asunut (Emar on muinaiskaupunki Eufratin varrella), mutta sekä yllä että alla oleva kuva on otettu tarunhohtoisesta hotelli Baronista, aamulla herättyäni seurasin edustan kadun vilkasta liikennettä.
Tolkuttoman surullista lukea tästä ikiaikaisesta ystävällisestä kaupungista tietäen sen nyt kohtaamat kauheudet ja tuhon. Mukavia nuo muistosi kuitenkin. Tulee mieleen äitini ja isäni matkat Beirutiin. He kävivät siellä joskus 70-luvulla ja olivat ylen ihastuneita tuohon Lähi-idän Pariisiin. Isälläni oli siellä joku libanonilainen tuttukin, jonka kanssa kävi kirjeenvaihtoa. He olivat sitten kauhuissaan kun Beirutia pommitettiin myöhemmin. Kaupungissa käyneille ja sitä rakastaneille asukkaiden tilanne on tietenkin toisella tavalla tuntuva kuin meille uutiskuvia katsoville. Ja kun niihin niin kammottavalla sitten turtuukin...
VastaaPoistaKyllä Leena, Beirut ja ylipäätään Libanon kuuluivat isäni ehdottomiin suosikkeihin, taisipa hän joskus sanoakin, että vietti siellä elämänsä onnellisimmat ajat. Ja kun Libanonin sisällissota alkoi, oli isäni aivan yhtä suruissaan ja ahdistunut kuin minä nyt eli omat lapseni tulevat muistamaan tämän ajan varmaankin samankaltaisena kuin minä muistan 1970-luvun loppupuolen.
PoistaJa kyllä, kaikkeen tähän karmaisevaan uutistulvaan turtuu. Aleppolaiset ovat pitkälti unohdettu eikä nykyisessä mediamaailmassa oikein ole mahdollisuuksia pitää tietoisuutta yllä. Koko ajan jossain päin sattuu ja tapahtuu. Siitä huolimatta tahdon aina silloin tällöin tuoda näitä positiivisia asioita esiin, sen kokemani kauneuden ja ystävällisyyden.
Tämä blogisi kuvitus on herkullista - erityisesti nuo huolettomasti kootut kaikenkieliset opukset. :-)
VastaaPoistaVanhoissa arkeologiaa, historiaa ja arkkitehtuuria käsittelevissä kirjoissa käsin piirretty kuvitus on usein mielenkiintoisempaa kuin uudempien kirjojen värivalokuvat - ehkä muutamin poikkeuksin. Uudet "graafikoiden suunnittelemat" kartat (ks. esim. Castrén, Uusi antiikin historia, 2011) häviävät näille vanhoille käsinpiirretyille kartoille 6-0. Raunioiden sijaan joskus piirtäjät uskaltautuvat rekonstruoimaan temppeleitä tai kaupunkeja (sinullakin oli niistä joitain esimerkkejä aiemmin). Jos saisin päättää, niin erityisesti arkkitehtuurin historiaa esitettäisiin piirroksin.
Kiitos Juha -- kollasikuvistani voi lukea kaikenlaista, ihan niin huolettomasti niitä ei ole koottu. Eräs kollega oli myös huolissaan siitä, kun en saa kuviani pysymään raameissa, antoi kovasti neuvoja :). Yritin rauhoitella häntä, koska ylikokoiset kuvat ovat tarkkaan harkittu tehostekeino, vähän kuin tavaramerkki niinkuin nämä kollaasikuvat.
PoistaJa kyllä, sekä vanhat mustavalkoiset kuvat että piirrokset ovat lähes aina mielenkiintoisempia ja toisaalla huonosti ja tökerösti toteutettu piirroskuvitus ja kartat voivat antaa kirjalle jopa luotaantyöntävän vaikutelman.
Ja sitten on kaikkea sellaista ihanaa kuten Piranesia ja Heemskerckiä...
Niin hienoa saada lukea tästä kaupungista muutakin kuin sitä yhtä ja samaa selontekoa tuhoista.
VastaaPoistaOlen juuri lukenut Henning Mankellin kirjan Juoksuhiekkaa. Siitä jäi sellainen lohdullinen olo, että paikoilla on usein kukoistuksensa ja pohjansa, kuten koko sivilisaatiollammekin.
Aleppo tulee vielä nousemaan, vähän erilaisena kuin ennen, mutta silti yhä täynnä muistoja ja tarinoita.
Kiitos Marjatta, lisää on tulossa. Koen nimenomaan tärkeäksi sen, että kurjuuden aikoina tuodaan niitä hyviä asioita esille. Ja olet oikeassa, Aleppo nousee vielä. Ystäväni Rami sanoikin: Aleppo ei kuole koskaan. Onhan se yksi maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti asutuista kaupungeista (ellei SE vanhin).
Poista