Kesä on aiheuttanut assyriologille täysin tahattoman pitkä tauon blogipostaamisessa. En ole kuitenkaan ainoastaan ihaillut ja seurannut pionien kukintaa kukkapenkissäni vaan lukenut ja kirjoittanut ja valitettavasti myös hieman sairastellut. Ja sitten on toisinaan se valitsemisen vaikeus: olen viime aikoina esimerkiksi lukenut niin paljon ajatuksia herättäviä ja koskettaviakin kirjoja, etten oikein tiedä mitä lukukokemuksia olisin halunnut jakaa. Toisinaan tusinoittain pieniä asioita pyörii päässä ja tekstit yhdistyvät mielenkiintoisiin kuviin. Sitten taas jokin toinen juttu vyöryy päälle ja peittää ajatukset ja etenkin aikeet.
Olen myös viime viikolla miettinyt paljon kirjoihin, niiden lukemiseen ja niiden omistamiseen liittyviä asenteita. Viikolla sattui silmääni Tommi Melenderin erinomainen blogiteksti Imagessa: Kirjasto vaatii rinnalleen antikirjaston. No näin minäkin sen olen lähes koko aikuisikäni mieltänyt. Lukemattomissa lukemattomissa kirjoissa ei ole mitään hävettävää, päinvastoin. Tässä on tämänhetkinen kasani kirjoista, jotka odottavat lukuvuoroaan. Eikä siihen mahtunut edes kaikkia. Romahdusvaaran vuoksi jonkin verran jäi pois. Ja olohuoneessa on kahvipöydällä tietysti taidekirjoja ynnä muuta...
Hankin kirjoja silloin kun ne "sattuvat" eteeni ja kirjaa pidellessäni minulle tulee tunne, että se saattaa sisältää jotain mikä tuottaa minulle iloa tai uusia ideoita. En siis koskaan hanki kirjoja sen vuoksi, ettei minulla olisi mitään luettavaa. Haahuilen kirjakaupoissa ja divareissa, yleensä ilman mitään tiettyä kirjaa mielessä. Teen löytöjä, löytämisen ilo on aina yhtä suuri. Ja jos löydän, ostan saman tien mukaani, koska koskaan ei tiedä sattuuko sama kirja enää koskaan eteeni. Suurin osa hankinnoistani on maksanut alle kymmenen euroa. Näissä pinoissa on pääasiassa pokkareita ja muuta kuin kaunokirjallisuutta, koska romaanit pääsevät lukuvuoroon jostain syystä muita nopeammin. Kielivalikoima on vääristynyt, koska luen koko ajan myös paljon saksalaista kirjallisuutta, sekä ammatillisia kirjoja että romaaneja. Uskallan väittää, että myös lukemattomat kirjat jättävät aivoihini muistijälkiä, joita myöhemmin käytän hyväkseni erilaisissa yhteyksissä. Eli töitä tehdessäni nousen pöydän äärestä ja lähden etsimään jotain kirjaa, jossa oli jokin kuva tai kerrottiin jostain henkilöstä tai aikakaudesta. Löydän useimmiten etsimäni, sillä "autistiseen" muistiini jää mielikuva kirjasta, sen painovuodesta ja etenkin kannen väristä.
Tässä pinossa on puolestaan kirjoja, jotka olen lukenut ja joihin olen tykästynyt, mutta joista en, ainakaan vielä, ole postannut. Osa on myös sellaisia, joihin en olisi tarttunut ilman kirjablogistien suosituksia. Tästä näen, että kirjablogien kanssa käyty vuorovaikutus on monipuolistanut lukemistoani, vaikka en useinkaan lue niitä heti ilmestymisen jälkeen enkä varsinkaan intoudu kaikista postaamaan. Hilary Mantelin Wolf Hall, suomeksi Susipalatsi on yhä hieman kesken, koska koen ylipitkät luvut hieman raskaiksi lukea (romaanien aika on minulla useimmiten vasta illalla, sängyssä, enkä silloin jaksa lukea kovin montaa kymmentä sivua kerralla). Romaanissa minua kuitenkin koukuttaa etenkin maalari Hans Holbeinin (1497-1543) ja hänen maalaustensa, taiteen sekä kirjojen esiintyminen tekstissä. Jatko-osa odottaa lukemattomien pinossa vuoroaan. Kjell Westön Hägring 38 yllätti minut. En ole varauksetta ihastunut Westön aikaisempiin romaaneihin, mutta kenties ongelma on ollut kielessä. Ensimmäinen ruotsiksi luettu Westö oli silkkaa nautintoa, alusta loppuun. Edmund de Waalin The Hare with Amber Eyes, suomeksi Jänis jolla on meripihkan väriset silmät herätti niin paljon ajatuksia, että siitä tulen aivan varmasti postaamaan vielä kesän aikana, etenkin kun vietän taas pian Oulussa aikaa appivanhempien erilaisten kokoelmien äärellä. Tästä kirjasta ovat postanneet mm. Sara, Leena Lumi ja Ulla, joiden kirjoitusten perusteella kiinnostuin, mutta tämä on kirja jonka näytän kokeneen täysin eri lailla. Ulla pohtii kirjan genreä: Suomessa se on luokiteltu fiktioon, vaikka minä luin sitä koko ajan biografiana, siis faktana -- onhan se saanut myös Costa-palkinnon nimenomaan elämäkerta-luokassa. Mutta de Waalin kirjasta siis enemmän vielä tämän kesän aikana.
Pian tulen postaamaan myös enemmän Mikko Huhtamiehen mainiosta kirjasta Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä (John Nurmisen säätiö 2014) -- se on niin ihana kirja, että luen sitä vain pienissä pätkissä ja ihailen sen kaunista taittoa & kuvitusta, karttoja, vain pieninä annoksina päivittäin.
Biografia ja sukuhistoria oli minunkin mielestäni de Waalin Jänis jolla on meripihkan väriset silmät, mutta sykähdyttävän kauniisti kirjoitettu - ja siis myös hienosti suomennettu.
VastaaPoistaMinusta tässä on nimenomaan hassua se, että myös HSn Suvi Ahola arvosteli kirjan romaanina. Siinä kun ei ollut mitenkään romaanin rakennetta. Ihmettelen. Sukuhistorian lisäksi kirja on myös netsukekokoelman historia, eli kuuluu arkeologian teoriassa ja metodologiassa tuttuun genreen "object biography" eli esinebiografia. Mutta siitä sitten enemmän varsinaisessa postauksessa :).
Poista:)
VastaaPoistaAlkuperäistä juttua en ole lukenut, mutta kirjahyllyssä pitää olla kaikenlaisia kirjoja. Minulla on luultavasti kolmasosa luettuja kirjoja, kolmasosa tietokirjoja ja Tintti- ym sarjakuvia ja kolmasosa lukemattomia. Ennen oli enemmän opiskelualaan liittyviä kirjoja.
Näin on Jokke, kirjahyllyssä ja kotona pitää olla kaikenlaisia kirjoja. Meillä säilytetään omien kirjojen lisäksi jäänteitä isoisäni ja vanhempieni kirjoista ja kohta meillä on varmaan myös appivanhempieni kirjoja. Minulla on erikseen tutkimuskirjat ja Yliopistojen kirjastojen lainat työhuoneessani jne...
PoistaSama tilanne ja valitsemisen vaikeus kuin sinulla. Olen lukenut paljon hyviä kirjoja, mutta kirjoittanut vain harvoista.
VastaaPoistaKuvaat hyvin ajatusta, joka liikkuu ja pyörii, ja uutta tulee päälle. Tulee mieleen Huovisen määritelmä "Ajatus on hiirihaukka".
Käväisin lukemassa Melenderin jutun. Hyvä! Teki ihan mieli lähteä kommentoimaan, mutta olkoon.
Kiitos kirjavinkeistä! Kasoista löytyy kiinnostavaa. Kävinkin jo kirjaston sivuilla varaamassa de Waalin kirjan.
Tuosta De Viganin kirjasta Sinäkin postasit, löysin sen vitosella jostain Suomalaisen Kirjakaupan löytöhyllystä ja täytyihän sekin mukaan ottaa. Minusta se kuvaa hyvin prosessia, jossa lähdetään selvittämään sukulaisen elämää ja itse asiassa tehdäänkin samalla matka omaan itseensä. Ja kun tuon tien on käynyt lävitse, on usein myös enemmän sinut oman elämänsä ja menneisyytensä kanssa. De Waalin kirjassa on sitä samaa vaikka hän ei sitä niin selkeästi toteakaan.
PoistaHyvin suurella mielenkiinnolla odotan mitä kirjoitat de Waalin kirjan pohjalta! Lukuiloa heinäkuuhun!
VastaaPoistaKiitos Bleue! Meripihkanvärisestä jäniksestä voi tulla mitä tahansa -- kun aloitan postaamisen, minulla on yleensä pari ideaa ja sitten keksin kirjoittamisprosessissa lisää...
PoistaKerrassaan vaikuttavaa. Goldsworthyä pitäisi todellakin ehtiä lukemaan tässä jossain vaiheessa. Onko lukupino vain lyhyen tähtäimen suunnitelma? Kirjahorisonttiin ilmestyvät lukemattomat kirjathan uhkaavat muodostaa alati kasvavia pinoja.
VastaaPoistaKirjojen omistamiseen liittyy tavallisesti henkistä kuormaa—riippuen paatuneisuudesta ja bibliomanian vakavuudesta. Olen edelleen kiinni ajatuksessa, että luen kaikki hyllyihin sijoitetut teokset. Toisaalta minulle on kerrottu tarinaa paljon kirjoja omistaneesta henkilöstä, jolle oli helpotus tajuta, ettei ehdi enää lukemaan kokoelmansa kaikkia kirjoja. Lukeminen ja omistaminen kytkeytyivät irti toisistaan, ja ahdistus väistyi.
Kiitos Juha, en itse koe tässä sinänsä mitään "vaikuttavuutta" -- halusin ehkä kenties enemmänkin lieventää ihmisten paniikkia noista lukemattomista kirjoista. En tee mitään suunnitelmia lukemisen suhteen, en edes työkirjallisuuden kanssa ja ainoa mistä otan paineita on se, että kun kirjoitan esim. jotain artikkelia, haluaisin mielelläni, että olisin lukenut aiheesta "kaiken" :). Ystäväkollegani sanoikin minulle jossain vaiheessa: "Mut zur Lücke!" Eli siis minulla on näitä uusien hankintojen pinoja, mutta en lue niitä missään järjestyksessä vaan esimerkiksi nyt kun lähdemme tällä viikolla autolla mökille ym., valitsen pinoista viisi minuuttia ennen lähtöä mukaani tunnelmasta riippuen useita kirjoja mukaan, dekkaria, romaania, elämäkertaa mutta myös tutkimuskirjoja ja matkan varrelta saatan hankkia lisää. Luen tai jätän lukematta, en ota tämänkään suhteen mitään paineita.
VastaaPoistaEn suostu millään ottamaan henkistä kuormaa kirjoista (fyysinen taakka on sitten toinen juttu, etenkin kun suunnittelemme muuttavamme pienempään kotiin :) ). Elias Canetti luki lapsena kaikki kirjansa vähintään kahteen kertaan, koska pelkäsi kirjojen loppuvan maailmasta. Vietin lapsuuteni sellaisen kirjamäärän ympäröimänä, ettei koskaan syntynyt sellaista harhakuvaa kaikkivoipuudesta. Siksi jätän myös kirjat surutta kesken, jos en pidä niistä: en ehdi edes kaikkia hyviä kirjoja lukemaan.
Kirjat ovat ilon, innostuksen ja inspiraation lähde.
Minusta tämä asenteesi on juuri oikea ja todellakin paniikinomaista suhtautumista lukemattomiin lukemattomiin poistava. Varmaan myös työ tutkijana vaikuttaa siihen, että tajuaa kirjat materiaalina, jota voi myös silmäillä ja käyttää monta teosta rinnakkakin. En itsekään lue hyviäkään kirjoja paljon uudestaan, vaan etsin vain parhaita kohtia ja sellaista, mikä viittaa johonkin muuhun tärkeään teokseen "rihmastossa" (Melenderin viittaus erääseen maailmankirjallisuuden määrittelyyn).
PoistaKävin muuten sittenkin kommentoimassa minäkin siellä antikirjasto-jutussa. Viehättävä termi, antikirjasto.
Aivan oikein Marjatta -- tutkimuskirjoja harvemmin luetaan perinteisesti kannesta kanteen, monia vain konsultoidaan, monet ovat luetteloita, kielioppeja, sanakirjoja, "kuvakirjoja", karttakirjoja... Usein ostan kirjan vain yhden kuvan vuoksi, etenkin jos hinta sattuu kohdalleen.
PoistaEnnen keittokirjat olivat keittokirjoja, eli niitä konsultoitiin kun valmistettiin jotain tiettyä ruokaa. Nykyään ne ovat ruokakirjoja, joita myös lukemalla luetaan eikä ainoastaan konsultoida.
Ahdistumistaan ei pääse aina valitsemaan. Kirjahankinnat tapahtuvat puuskissa, jolloin keräilyn raadollisuus ja kestämätön luonne saattavat hetkeksi paljastua. Asunnon vaihtaminen ja omaisuuden rivittäminen tapaavat muuttaa fyysisen kärsimyksen henkiseksi ahdistukseksi.
PoistaSaatan ylidramatisoida kirjoituksen terävöittämiseksi. Useammin kuin yhdeksänä päivänä kymmenestä viihdyn kotona hyllyjen keskellä. Toisaalta en varmaankaan ole sinut alhaisen materialismini kanssa (Baudrillard on pessyt kulttuuriselta tai sivistykselliseltä keräilyltä sen suojakertoimet). Olen viime aikoina viitannut kirjoihini hiilinieluna.
Melender kirjoittaa Meren käyttämästä kotikirjaston noin 2000 nimikkeen rajasta. Minusta se vaikuttaa kohtuulliselta, mutta siihen pääsemiseen ei desimointi riitä. Vaaditaan berijamaisia otteita: valmistellaan puhdistuksia, laaditaan listoja, luokitellaan, etäännytään henkisesti. Kun toteutuksen aika tulee, toimitaan nopeasti, tunteilematta ja mahdollisista virheistä välittämättä.
Se on totta Juha, ahdistuksia ei kykene välttämään ja elän itse tällä hetkellä pitkäkestoista ahdistuksen tilaa sen tosiasian äärellä, että appivanhempani olivat intohimoisia keräilijöitä ja nyt pitäisi pikkuhiljaa alkaa toimia heidän kokoelmiensa suhteen -- ennenkuin heidän kotinsa julistetaan museoksi :).
PoistaOlen viimeiset yli kymmenen vuotta elänyt asunnossa, jossa on liikaa tilaa eli kirjamäärät ovat uponneet huomaamattomasti alimman kerroksen "arkistohuoneeseen". Olen myös kaikkien näiden vuosien aikana hallinnoinut näitä "ei omia kirjoja", antanut niitä eteenpäin "hyviin koteihin" eikä kertaakaan ole vielä tullut tunne, että kaduttaisi jonkin opuksen kohdalla. Mutta nyt on haaveissa muutto pienempään ja puhdistus on täälläkin väistämättä edessä. Saa nähdä miten minun sitten käy...
Minä en ole koskaan kerännyt kirjoja, muutamia säilytän, kun olen saanut lahjaksi, ja lapsuudesta on muutama aarre. Aku Ankan taskukirja tosin olen kerännyt, niitä on jossain laatikkokaupalla. Mutta nykyinen puolisoni on kerännyt kirjoja ja filmejä hyllykaupalla. Ja kaikkia muutakin. Asumme hänen suvullaan 3 sukupolvea olleessa talossa ja koko suku on ollut hamstraajia. Tämä varmasti julistetaan museoksi, jos joku joskus huomaa vaikkapa kaikki minuakin vanhemmat moottorikelkat ja autot ja hevosvaunut tallin vintillä.
VastaaPoistaKuulostaa puolisoni perheeltä. Onneksi tällä hetkellä ei ole kuin tämä yksi kaupunkiasunto tyhjennyksen tarpeessa. Vanhassa sukutorpassa tavaran kerrostuminen jatkuu :).
PoistaMeillä kirjoja ei varsinaisesti kerätä, niitä kertyy, kaikkien perheenjäsenten toimesta. Niistä kun on iloa ja hyötyä.
Voivoi, minullakin on juuri tuollainen antikirjasto hyllyssäni ja olen siitä kovin iloinen. Usein käy niin, että etsin sopivan kirjan vain omasta kirjahyllystäni, kun edellinen loppuu. Ostelen kirjoja kuten sinäkin, hetken mielijohteesta divareista. Jotkut kirjat haluan omistaa ja sillon ostan niitä myös uusina, mutta aika vähän.
VastaaPoistaPirkko -- juuri niin: kun on antikirjasto kotona, mielenkiintoisten kirjojen saatavuus ei lopu koskaan kun voi aina sieltä valitan seuraavan, mielentilan mukaan. Olisi kauheaa jos pitäisi aina silloin vasta lähteä etsimään luettavaa :). Divareissa haahuileminen on tärkeää, monesti löydöt inspiroivat, niistä saa energiaa.
PoistaÄidin lokikirja on kirja jota itse katselen aina kuin varuilta kirpputoreilta ja alekoreista eipä ole vielä osunut kohdalleni.Sinulla on ihana tapa kertoa ja kirjoittaa nautin niin kun piipahdan täällä!Kaikkea hyvää kesän jatkoon sinulle lämpimästi,
VastaaPoistaMaria
Voi kiitos Maria! Äidin lokikirjan löysin musitaakseni joulun jälkeen Oulun Akateemisen alennusmyynnistä, maksoi seitsemän euroa... Toiset pitävät Villan päiväkirjoja liian neuroottisensa, liikaa huolehtimista, jahkailua jne, mutta minulle niissä on jotain ihan omaa, maagista. Ja jaksan aina kertoa, että juttelin hänen kanssaan yli kymmenen vuotta sitten eräillä synttäreillä, enkä silloin tiennyt kuka hän oli, en tiennyt lokikirjoista. Hän teki minuun silloin suuren vaikutuksen, etenkin se tapa, miten hän suhtaitui silloin neljä kuukautta vanhaan kuopukseeni.
Poista