vakoilua, rauniokumpuja ja vähän Arabian Lawrencesta

Assyriologi on viime päivät kamppaillut kaikenlaisten tutkimuksellisten ja arkisten trivialiteettien kanssa: muutama käsikirja-artikkeli, saksaksi laadittuna, tulisi saada lähtemään (tylsiä tapauksia kun ei niihin ei voi liittää mitään kuvia), läheisen sukulaisen leikkaus ja hänen hidas toipumisensa ovat olleet huolen aiheita, sitten hajosi vanha uskollinen Palm1-puhelimeni vuosimallia 2006 ja puhelin&liittymäkaupassa oli jono pitkä kuin nälkävuosi. Ajatukseni ovat alkaneet myös harhailla Turkin suuntaan kun nyt voisi/pitäisi alkaa suunnittelemaan syyskuista matkaa -- jos saisin siis valita, niin nyt vain tekisin virtuaalimatkoja Google Earthin avulla, muistelisin vanhoja vaelluksiani ja miettisin siis myös uusia kohteita. Olen koulussa Google Earthin käyttöön...

Sateliittikuva: Google Earth

Minun on jo pitkään pitänyt postata assyriologeista vakoilijoina -- sivusin aihetta kesäkuussa kun arvioin Vera Valan dekkaria Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) ja viittasin siihen, että niin erikoiselta kuin se saattaa tuntuakin, assyriologit ovat erityisesti menneisyydessä usein tavalla taikka toisella toimineet maidensa tiedustelupalveluille. Aihe on erittäin laaja, näistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, eli aloitan tässä yhdestä henkilöstä ja kirjoitan lisää toisista. Kun muinaistutkimuksen alat alkoivat kehittyä 1800-luvun puolivälissä, ei edes arkeologin ja/tai assyriologin ammatteja tai tutkintoja ollut: alaa "harrastivat" usein diplomaatit ja sotilasupseerit, joiden toimenkuvaan tiedustelutiedon kerääminen kuului.

1900-luvun alkupuolella etenkin Lähi-idässä paljon oleskelleet arkeologit olivat erityisen sopivia tiedonkeruuseen koska heillä oli runsaasti kielitaitoa ja paikallistuntemusta. Saattaakin olla, että joitain tiedusteluoperaatioita peitettiin arkeologisen tutkimuksen viattomalta vaikuttavien tarkoitusperien alle. Oli myös luonnollista, että heillä oli läheiset välit oman maansa edustustoihin ja muihin tärkeisiin toimijoihin. Jos haluat saada tietää millaista Lähi-idän arkeologisilla kaivauksilla oli 1900-luvun alkupuolella niin lue Agatha Christien Murha Mesopotamiassa (1936) ja He tulivat Bagdadiin (1951), tai omaelämäkerrallisessa Come, Tell How You Live (1946). Dekkareista tietysti paistaa hyvin sen aikaiset käsitykset siitä, että kaivausryhmässä oli aina joku, joka ei ollutkaan "ammattilainen" vaan ujuttautunut arkeologisille kaivauksille jostain aivan muusta syystä...

Agatha Christie osallistui usein assyriologikongresseihin arkeologimiehensä Max Mallowanin seurassa.
Kuva isäni albumista, Pariisi 1955.

Konfliktitilanteissa, etenkin 1900-luvun maailmansotien aikana, tieteellinen tutkimus pysähtyi suurimmaksi osaksi. Silloin sekä arkeologit että assyriologit palvelivat isänmaataan erilaisissa tehtävissä. Monet kielimiehet ja kirjoitussysteemiekspertit laativat (omia) ja ratkaisivat (vihollisen) salakielikoodeja. Sodan jälkeen palattiin taas nuolenpäiden pariin.

Karkamis elokuussa 2013

Maailmalla yksi nimi Lähi-idän arkeologien parissa on legenda isolla ällällä -- Arabian Lawrence eli T.E. Lawrence (1888-1935). Koska nuori Lawrence työskenteli juuri ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista yhdessä mielenkiintoisimmista rauniokummussa Pohjois-Syyrian ja koko Lähi-idän alueella, nimittäin Karkamisissa, on hän minusta se kaikkein salaperäisin ja kiehtovin. Karkamis sijaitsee strategisella kohtaa Eufratvirran länsirannalla ja brittien kaivausten aikaan saksalaiset rakensivat Bagdadiin johtanutta rautatietä. 

Yhtään Lawrencesta kirjoitettua biografiaa (niitä on runsas määrä) ei tietääkseni ole, joissa ei viitattaisi siihen, että sekä Lawrence että hänen "esimiehensä" Leonard Woolley (1880-1960) olisivat ainakin puolivirallisesti tarkkailleet saksalaisten hankkeen etenemistä ja raportoineet siitä imperiuminsa virkamiehille. Saksalaisten leivissä toimi puolestaan ihan oikea ammattidiplomaatti Max Freiherr von Oppenheim (1860-1946), joka löysi ja kaivoi yhtälailla suurenmoista Tell Halafin rauniokumpua. Brittien ja saksalaisparonin välistä epäluuloa ja konfliktia kärjistetään eräässä saksalaisessa tv-dokumentissa (suosittelen silti lämpimästi!). Von Oppenheimin elämästä postaan joskus toiste, nyt yritetään pysyä Lawrencessa: oikeastaan kukaan ei varmasti tiedä kuinka paljon hän vakoili, vakoilusta kun ei ole jäänyt jäljelle mitään konkreettisia todisteita. 

Hänen äidilleen Karkamisista kotiin kirjoittamat kirjeensä The Home Letters of T.E. Lawrence and His Brothers (1954) kertovat kaivauselämän tapahtumista, usein suuresta innosta arkeologiaan = Digging is tremendous fun, & most exciting & interesting (31.3. 1911) tai lievästä turhautumisesta assyriologi-kollegaan = Thompson as a cuneiformist has no case for buildings or pottery, or sculptures. He wants tablets in cuneiform; and we have found none (23.5. 1911). 

Lawrence yritti rekonstruoida paikanpäällä lukuisia patsasfragmentteja -- monumentteja, jotka assyrialaiset olivat pirstoneet rikki valloittaessaan kaupunkin 717 eaa. Sitä oliko niitä palasia tosiaan 800 niinkuin Lawrence eräässä kirjeessään antaa ymmärtää on vaikeaa todentaa koska suurin osa niistä katosi tai jäi paikan päälle sodan päätyttyä. Sen jälkeen turkkilaiset miinoittivat alueen (joka sijaitsee Turkin ja Syyrian välisellä rajalla jakaen rauniokummun kahteen valtioon) ja vasta viime vuosina paikalla on rajoitetusti voitu suorittaa arkeologisia kaivauksia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana sekä Woolley että Lawrence työskentelivät tietysti tahoillaan brittiarmeijassa. Lawrence johti arabikapinalliset Damaskokseen ja Woolley joutui kahdeksi vuodeksi turkkilaisten sotavangiksi. Vain Woolleyn arkeologinen ura jatkui Urin henkeäsalpaavien kuningashautalöytöjen merkeissä. Lawrence ei palannut Syyriaan eikä muinaistutkimukseen vaan kuoli moottoripyöräonnettomuudessa 1935.

En saa millään mahtumaan tähän kaikkea syvän inhimillistä tai traagistakin mikä etenkin Lawrenceen ja hänen työhönsä arkeologina liittyy. Hänestä on kuitenkin kirjoitettu myös jännityskertomus, jonka löysin kesän alussa sattumalta pilkkahintaan erään kirjakaupan outletin tyhjennysmyynnistä.

En yleensä tartu tämäntapaisiin kirjoihin lainkaan -- otinkin Robert Ryanin Empire of Sandin (2008) mukaan lähinnä vitsinä enkä ollut varma lukisinko sitä edes loppuun. Yllätyin jälleen positiivisesti. Tarina on fiktiota mutta sisältää paljon historiallisia tapahtumia ja yksityiskohtia. Esimerkiksi saksalainen vakooja "Woss Moss" oli oikeasti Iranissa vaikuttanut Wilhelm Waßmuß. Tästä tarinasta ei puutu vakolijoita ja vakoiltavia eikä myöskään yllättäviä juonenkäänteitä.

Lawrence kuvataan lähes yhtä salaperäiseksi ja erikoisesti puoleensavetäväksi persoonaksi kuin hän oli todellisessa elämässään. Lawrence julkaisi 1922 kohuteoksensa Seven Pillars of Wisdom. Tähän ei mahdu enää kertomusta siitä, mitä kirjan ensimmäiselle käsikirjoitukselle tapahtui. Enkä edes löytänyt tähän hätään sitä Lawrencen elämäkertaa, jossa tapauksesta kerrotaan. Jatkan etsimistä ja kerron sitten mitä sillä on tekemistä Readingin rautatieaseman kanssa.