maanantai 19. elokuuta 2013

Tampereella osa 2: terrakottasotilaat Vapriikissa

Eräässä aikaisemmassa postauksessani tunnustin sen, ettei assyriologinkaan kiinnostus jaksa kantaa ihan joka puolille maailmaa. Mentaalinen karttani on itse asiassa aika vääristynyt -- Lähi-itä, Turkki ja Eurooppa ovat siinä suhteettoman suuria kun taas monet muut maanosat, etenkin Australia, ovat surkastuneet minikokoisiksi... Mutta vetääkö Kiina kuitenkin puoleensa?
Lapsena en koskaan päässyt maistamaan sellaisia eksoottisia makuja kuin kiinalainen ruoka (japanilaisesta puhumattakaan), mutta viimeisenä kouluvuonnani aloin kiinnostua arkeologiasta ja silloin haaveilin voivani opiskella Kiinan arkeologiaa ja päästä sinne kaivamaan. Mitään varsinaisia kosketuspisteitä minulla ei edelleenkään ollut Kiinaan mutta jostain olin kuullut tai lukenut, että Kiinan muinaismuistoja ei ollut tutkittu vielä juuri lainkaan eli työsarkaa siellä riittäisi.
Niinpä matkalla jouluksi Zürichiin 1984 halusin ehdottomasti mennä katsomaan terrakottasotureita Tukholman Östasiatiska Museetiin. Olin niistä kovin vaikuttunut, mutta koska Kiina oli kaukainen ja olin myös kuullut, että kiinalaiset eivät myöntäneet juurikaan kaivauslupia ulkomaalaisille tutkijoille, aloitin seuraavana vuonna klassillisen filologian opinnot Helsingin Yliopistossa -- tieni assyriologiaan oli mutkainen ja yllätyksiä täynnä (ja siitä voi lukea lyhyehkön version tästä kirjasta).
Kiina on ympäröinyt minua monella eri tapaa kaikkien näiden vuosien ajan vaikka fyysisesti en ole vielä niin pitkälle päässytkään. Aina olen halunnut Kiinassa käydä ja oppia sen muinaisesta ja nykykulttuurista enemmän. Koskaan ei ole tuntunut olevan aikaa Kiinalle. Siksi ei ollut ihme, että ehdottomasti halusin käymään Tampereen kaupungin taidemuseo Vapriikissa katsomassa näyttelyn terrakottasotureista. Vapriikissa olivat ystävällisiä ja lähettivät minulle pyynnöstä näyttelyn kirjan Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet (2013) etukäteen -- yritin siis jo hieman perehtyä aiheeseen ennen vierailua. Näyttelyssä oli mahdollisuus valokuvata ilman salamavaloa. 
Terrakottasotureista on kirjoitettu ja puhuttu paljon, mutta mitä ne oikeastaan ovat?
Soturit ovat ilmeisesti osa valtavaa hautakompleksia ja asetettiin vartioimaan Kiinan nk. ensimmäisen keisarin Qin Shihuangdin viimeistä sijaa 200-luvulla eaa. Ensimmäiset löydöt tehtiin 1974 ja sen jälkeen sotureita on kaivettu esiin maltillisella vauhdilla -- niiden kokonaismäärän on arvioitu olevan n. 8000-9000 kappaletta (s. 95). Seisovien patsaiden koko on keskimäärin 180cm eli ne oli tehty silloisia ihmisiä hiukan suuremmiksi. Saviset soturit ovat toisaalla massatuotantoa mutta hämmästyttävää on se, että kasvot ja hiukset ja muut yksityiskohdat ovat kaikki tehty hieman erilaisiksi. 
Näyttelyn esineet on valittu huolella ja luovat erinomaisen yleissilmäyksen muinaisen Kiinan materiaaliseen kulttuuriin ja hallitsijahuoneiden loistokkuuteen. Esillepanossa on käytetty hyvin perinteistä konseptia eikä näyttelytiloissa ollut ainoatakaan näyttöpäätettä tai muuta sähköistä vempainta, joita etenkin lapset ja nuoret pitävät jo lähes itsestäänselvyytenä erilaisisten näyttelyiden oheisvarustuksina. Teini-ikäinen poikani kuunteli iPhonellaan ääniopastuksia mobiilioppaasta ja se toimi kuulemma loistavasti. Carol Michaelsonin toimittama kirja toimii erinomaisena johdantona aihepiiriin. Tekstit on selkeästi kirjoitettuja ja kuvat ovat korkealaatuisia -- itse asiatietojen paikkansapitävyydestä en luonnollisesti osaa sanoa mitään.
Puhtaan subjektiivisesti arvioituna näyttely oli aidon antoisa. Monen monta kysymystä ja huomiota heräsi vierailun aikana, osa niistä tulee varmasti askarruttamaan ja inspiroimaan mieltäni vielä pitkään. Eniten taisi hämmästyttää se, miten ensimmäinen keisari oli tyhjästä nyhjäissyt monumentaalisen hautaustradition ilman selkeitä esikuvia.
Kuvalähde: C. Michelson (toim.), Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet (2013) s. 106.
Egypti on tietysti kuuluisa faaraoiden valtavista ja rikkaista haudoista mutta Mesopotamiasta meillä ei ole tiedossa vastaavaa -- johtuen osaksi siitä, että kuninkaiden hautoja on tähän mennessä löytynyt vain vähän ja niiden sisältökin on suurimmaksi osaksi ryöstetty jo muinaisuudessa. Jopa assyrialaiskuninkaiden palatsit (tosin 400 vuotta varhaisempia) olivat aika vaatimattomia ensimmäisen keisarin hauta-alueen kokoon verrattuna.
Toinen suuri hämmästyksen aihe oli se, että näin mahtava hallitsija ei tiettävästi ole jättänyt jälkeensä yhtään häntä itseään esittänyttä patsasta ellei sitten yhä tutkimaton (ja koskematon?) hautakumpu sitten kätke sisäänsä itsensä keisarin muotokuvaa. Tässä poiketaan aika tavalla muinaisen Lähi-idän ja Euroopan käytännöistä, joissa hallitsija useimmiten jättää itsestään "muotokuvia". Ennen terrakotta-armeijan löytöä elettiin myös siinä käsityksessä, että Kiinan varhainen taide ei kuvannut ihmishahmoja lainkaan. Mistä he saivat idean ja innoituksen? Kirjassa esitetään sama kysymys: olisiko keisari kuullut nykyisen Iranin ja Välimeren alueen kuninkaiden patsaista? (s. 107) Ongelma on juuri tämä -- jos hän olisi kuullut, olisi hän teettänyt itsestään tuon patsaan eikä määrännyt valmistettavaksi tuhansia terrakottaisia sotilaita, joille ei ainakaan tähän mennessä ole löytynyt esikuvia Lähi-idästä tai lännempää.
Ensimmäisen keisarin kansainvälisistä yhteyksistä ei tunnuta tietävän mitään eikä tavaroiden, ihmisten tai ideoiden liikkuvuutta Kiinan ja lännen välillä ole tutkittu juuri lainkaan. Gore Vidalin historiallinen romaani Creation (1981) kuvaa persialaisdiplomaatin matkoja 400-luvun eaa maailmassa -- Cyrus Spitama on Zarathustran pojanpoika ja tapaa elämänsä aikana mm. Sokrateen, Buddhan ja  Kongfuzin.
Two years after Xerxes's accession to the throne, I was accredited ambassador to all the kingdoms, duchies, states which comprise that far-off land we call Cathay (= Kiina), a world that no Persian had ever seen. (s. 419). Vidalin romaani on älykäs ja ironinenkin ja ehdottoman suositeltava mutta lukiessa täytyy muistaa sen olevan täyttä fiktiota.
Muutamat näyttelyn esineistä lähettivät muistiini visuaalisia paralleelisignaaleja: muinaiset kulttuurit eroavat toisistaan usein suuresti ja kiinalainen muotokieli on täysin toisenlaista kuin muinaisessa Lähi-idässä,  mutta siitä huolimatta löysin jotain tuttuakin. Kiinalaiset hautakummut tuovat ulkoisesti mieleen anatolialaiset tumulushaudat ja Lähi-idän rauniokummut.
Kiinan keisari Jingdin (157-141 eaa) tumulus Han Yangling-mausoleumialueella. Kuva näyttelyn seinältä.
Lyydialaisia tumulushautoja nykyisessä läntisessä Turkissa, 600-500 eaa.
Kuvalähde: H. Dedeoglu, The Lydians and Sardis (2003) s. 54
Hevoskärryjen hevoset toivat puolestaan mieleen assyrialaiset serkkunsa...
Reliefi Hadattu/Arslan-Tash, n. 700 eaa, Istanbulin arkeologinen museo, Inv. 1947.
Näyttelystä jäi erittäin hyvä mieli. Käykää kaikki innoittumassa Vapriikissa, tällaista herkkua ei ole Suomessa tarjolla joka vuosi. Näyttelyn suo mieluusti rikkovan kaikki kävijäennätykset -- tietäen jotain siitä, kuinka suuri ja pitkäjänteinen työ piilee jokaisen näyttelyn takana, voi terrakottasoturien esillepanoa Tampereella pitää suurenmoisena kulttuuritekona. Pikkujouluun asti on aikaa!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti