Kun lähden suomalaiselle maaseudulle kiertämään, en odota liikoja: suomalaiset maisemat ovat kyllä kauniita, mutta assyriologina, "henkisellä tasolla" löydän harvoin mitään mielenkiintoista ja/tai inspiroivaa. Saan hiljalleen virtaavasta Eufratjoesta huomattavan paljon enemmän kiksejä kuin minkään suomalaisen joen tai järven näkemisestä.
Eufrat Karkamisista hieman pohjoiseen elokuussa 2012. Lisää kuvaan intensiivinen mintun tuoksu. |
Sastamalassa koin monta positiivista yllätystä, joihin kuului Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi.
Siellä esiteltiin suomalaisen kirjan tarinaa inkunaabelista sähkökirjaan ja kirjahistoria tuli siellä siten tutuksi.
En ole koskaan opiskellut museologiaa, olen kuitenkin assyriologina tietysti yksi museoiden erilaisten palveluiden suurkuluttaja. Sekä Suomessa että maailmalla huomaa miten uudet että uusitut museot ovat kiitettävästi alkaneet käyttää uudenlaisia konsepteja. Yritetään päästä vierailijan kanssa vuorovaikutukseen ja luoda erilaisia elämyksiä. Museokäynnillä lähtee myös tietoa mukaan -- didaktisuus on kuitenkin usein piilotettu niin taitavasti kaikenlaisen aktiviteetin taakse ettei kävijä välttämättä huomaa oppineensa mitään.
Uusissa näytteillepanoissa on päästy eroon sellaisista vanhoista (ja osittain hyvistäkin) säännöistä ettei esineisiin saa koskea tai että mitään ei saa valokuvata. Vaurioituvat esineet on toki yhä laitettu vitriineihin -- myös Pukstaavissa arvokkaat kirjat olivat lasin alla ulottumattomissa -- muutoin kaikkeen ja hyllyihin asetettuihin kirjoihin sai koskea.
Pukstaavissa oli myös katselunurkkaus, jossa oli lyhyitä kirjailija- ja kirjaesittelyitä, mm. Helvi Hämäläinen.Sesongin näyttely kertoo Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki -kirjoista. Pukstaavin talon puolella oli esillä hyvin perinteisesti kirjoja ja eri kuvittajien alkuperäispiirroksia.
Rudolf Koivun piirros vuodelta 1940 |
Pukstaavin puutarhaan ja erityisesti tuohon edellisessä postauksessani esiteltyyn puiseen tornirakennukseen (joka löytyy kaikkien Mauri Kunnaksen Tassulan tarinoiden esilehtien "kartasta") oli sitten ronskiin kiljusmaiseen tyyliiin aseteltu pahvisia hahmoja -- kissat roikkuivat puista ja maukuivat onnettoman oloisina. Tornissa oli kaikkea lapsille ja lapsenmielisille aikuisille hauskaa kapinahenkistä juttua: seiniä, joihin sai piirtää ja kirjoittaa, pallomeri ja luokkahuone, missä ei ilmeisesti oltu juuri opiskeltu vaan härnätty opettajaa...
Nyt alkaa itsellenikin tulla jo kuvaähky... Suosittelen lämpimästi sekä Sastamalaa että Pukstaavia että vielä tätä Kiljuset-näyttelyä, kaikki kokemisen ja koskettelemisen arvoisia. Näyttelystä saa myös sanomalehden mukaan.
Joskus iloisuus on hyvin raskasta... Ei kuitenkaan tällä kertaa. Oletko Sinä lukenut yhtään Kiljus-kirjaa? Entä oletko käynyt sykähdyttävässä museossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti