Mene ennen kuin on liian myöhäistä

Eilisaamuna HSn kulttuuritoimittaja Aino Frilander huvitti assyriologia lauantaiesseellä kulttuuriturismista. Frilander tunnustaa sortuneensa taideteosbongailuun ja kuluttavansa maapallon luonnonvaroja lentämällä kaupungista ja museosta toiseen vain sen takia, että voisi muutaman minuutin ajan "ihailla" esim. Michelangelon David -patsasta ja ottaa sen kanssa selfien. Mutta eivätkö japanilaismatkailijat lainkaan mieti aiheuttamaansa hiilijalanjälkeä! Lentää nyt noin kaukaa jonnekin Eurooppaan! Jutun hyvä pointti oli se, että meidän kaikkien tulisi miettiä matkustamisiamme ekologisista ja eettisistä näkökulmista. Huoli luonnon tuhoutumisesta tuntuu olevan kuitenkin Frilanderille toissijainen. Hän ennemminkin osoittaa ylimielisesti sormellaan ihmisiä, jotka viitsivät tuntikausia jonotella davidien ja monalisojen äärelle ja sitten käyvät vain näpsimässä kamerallaan kuvia todistusaineistoksi siitä, että tulipahan käytyä. Kun kaiken voi Frilanderin mukaan käydä nykyään netissä vilkaisemassa. Mielestäni taiteennälkäinen kansa, japanilaiset mukaanlukien, ei ansaitse tällaista syyllistämistä.

Lukiessani juttua mieleeni nousi välittömästi filosofi Georg Henrik von Wrightin (1916-2003) aikoinaan paljon kohua aiheuttanut essee Viimeisistä ajoista. Ajatusleikki (julkaistu mm. kokoomateoksessa Ihminen kulttuurin murroksessa, Otava 1995, 322-352). Siinä von Wright tuomitsee sekä yksityisautoilun että massaturismin vitsauksiksi. Aurinkokylvyt etelässä tai hiihtolomat alppiympäristössä eivät ole mitään, mitä ihminen tarvitsee -- vaikka ne ehkä ovat jotakin, josta monen on vaikea luopua (s. 329). Monen elitistiseksikin haukkuma filosofi siis olisi kieltänyt rantalomat ja laskettelun, mutta kulttuurimatkailu oli hänelle asia erikseen: esimerkiksi nuorena miehenä hän kiersi (tosin laivalla ja junalla, niinkuin Frilanderkin suosittelee) yhdessä ystävänsä Göran Schildtin (1917-2009) kanssa Italiaa ja nautti taiteesta vastaanottokyvyn rajoille saakka. Mitäköhän von Wright olisi tuuminut heistä, jotka asettavat museoselfiet aurinkorantojen edelle? Tai heistä, jotka harrastavat molempia ja kenties pelaavat vielä golfia päälle?

Humanistisia aloja opiskelleiden ja etenkin tutkijoiden on erittäin helppo tehdä se virhe, että ajattelee omien henkisten tarpeidensa tai elämystensä olevan parempia tai hienompia kuin massaturistien, jotka kulkevat oppaan perässä kuuntelematta opastusta ja ovat kiinnostuneempia museoiden krääsäkaupoista kuin itse nähtävyyksistä. Voiko olla mitään ärsyttävämpää kuin suuri ryhmä ihmisiä, jotka tukkivat näkyvyyden sinulta, joka "ymmärtää" teoksesta jotain? Itse en tosiaan voi kuvitella juuri mitään ärsyttävämpää, mutta tästä syystä kuljenkin pääsääntöisesti paikoissa, joissa ei ole niin paljon turisteja tai kellonaikoina, jolloin suuret ryhmät on paremmin vältettävissä. Kaikilla on mielestäni oikeus "nauttia", oppia ja avartua matkustamisesta ja yhteisestä kulttuuriperinnöstämme sillä tavalla kuin itse haluaa. En tuomitse heitäkään, jotka tahtovat uimarannalle rentoutumaan, jokainen tekee omat valintansa. En kuitenkaan lentäisi kaukoaurinkokohteisiin, mutta kuten sanottu -- me kaikki joudumme elämään omien valintojemme kanssa. 

Frilander siteeraa lisäksi Kilroy-matkatoimiston mainosta mene ennen kuin on liian myöhäistä ja liittää tämän uhkaan öljyn ja lentoturismin loppumisesta. Paljon akuutimpi ja jo ammoisista ajoista konkretisoitunut vaara sille, ettet elämäsi aikana pääse näkemään kaikkia toivomiasi taideaarteita ja maailmanperintökohteita kokemaan ovat sotilaalliset konfiktit ja terroristijärjestöt. Syksyllä 2010 en ajatellut etten seuraavana keväänä voisikaan palata Syyriaan jatkamaan tutkimuksiani. Nämä silloin Palmyrassa opastamani Suomen Ateenan Instituutin kurssilaiset eivät myöskään aavistaneet olevansa kenties niitä viimeisiä etuoikeutettuja, jotka pääsivät näkemään ja nauttimaan keidaskaupungista aavikon keskellä. Isis on viime päivinä edennyt pelottavan lähelle raunioita ja me pidätämme hengitystämme. Olisi myös sinisilmäistä ajatella, että mitkään kulttuurikohteet olisivat täysin turvassa. Siis mene ennen kuin on liian myöhäistä.

Palmyra vaarassa

Internetin ulkomaalaiset sivustot ovat eilisestä lähtien täyttyneet UNESCOn maailmanperintökohdetta Palmyran muinaiskaupunkia koskevista uutisista. Terroristijärjestö ISIS on lähestymässä raunioita ja saa jo pelkällä lähestymisellään länsimaiset tahot varpailleen. Irina Bokovalta on jälleen kerran saatu ponteva lausunto: "Meidän täytyy pelastaa Palmyra". Pontevuuden takana piilee kuitenkin todennäköisesti sama voimattomuus ja toivottomuus mitä itse parhaillaan tunnen. Jos Isis saa valloitettua raunioalueen he tulevat todennäköisesti, ihan vaikka vain Bokovan kiusaksi, tuhoamaan ainakin osan siitä, eikä rouva Bokova eikä kukaan muukaan mahda sille mitään. Bokova ei lähde Palmyran temppeleitä ja pylväskatua pelastamaan, ei sinne kukaan mene.

Miksi sitten Palmyra ylittää uutiskynnyksen ja miksi juuri nyt? Palmyran ainutlaatuiset rauniot ovat vaurioituneet taisteluissa jo aikaisemmin viime vuosien aikana ja näyttää siltä, että molemmat osapuolet ovat ryöstäneet kaupungin rikasta kuvanveistoa kuten mm. tässä artikkelissa kerrotaan. Koko Syyrian kulttuuriaarteet ovat olleet koko sisällissodan ajan suuressa vaarassa ja tämä dokumentti näyttää pienen palan siitä, miten esineet kulkeutuvat rajojen yli länsimaisille markkinoille. Huomio kohdistuu nyt Palmyraan siksi, että ISIS toimii osittain eri tavalla eli käyttää muinaismuistojen tuhoamista propagandatarkoituksiin. Vain ISIS näkee vaivaa asettaakseen suuria määriä räjähteitä niin huolellisesti, että saa esimerkiksi koko Assurnasirpal IIn palatsin Nimrudissa räjähtämään tomupilvenä taivaalle, kuten tapahtui huhtikuussa. Tässä kohdin on korostettava sitä, että koko Nimrudia ei räjäytetty ilmaan kuten suurin osa mediasta uutisoi, vaan maan tasalle jysäytettiin ainoastaan tuo assyrialaiskuningas Assurnasirpal IIn palatsi, mitä ei sinänsä ole lainkaan väheksyminen. Palmyrassa voisi ajatella, että Baalin temppelin cella ladataan räjähteillä. Nimrudilaisen palatsin rauniot olivat suurimmaksi osaksi savitiiltä, 2000 vuotta ajan hammasta uhmanneet kivilohkareet ovat luonnollisesti vaikeampi tehtävä.

Palmyra ON tärkeä ja ainutlaatuinen kohde. R. Woodin ja J. Dawkinsin The Ruins of Palmyra (1753) piirrokset vaikuttivat 1700-1800 -lukujen eurooppalaiseen arkkitehtuuriin. Brooke Allen toteaa matkakirjassaan Satumainen Syyria, että Euroopassa ei ole mitään siihen (= Palmyra) verrattavaa (s. 90). Palmyraa, raunioromantikkojen paratiisia, on kuvattu lukemattomissa kirjoissa ja myös romaaneissa, joita ei valitettavasti toistaiseksi ole yhtään sattunut eteeni. Näitä kuvauksia, etenkin lempitutkimusmatkailijani Gertrude Bellin, säästän tulevaan postaukseen.

Minulla on henkilökohtainen suhde Palmyraan, olen ollut siellä useamman kerran, yöpynytkin arkeologien yömajassa Baalin temppelin temenoksen nurkassa. Muistoni vievät minut aikaan ennen digikameroita ja tänään kaivoinkin esille osan noista oudoilta tuntuvista dioista...

Vaikka ensikohtaamisesta on vasta 15 vuotta, suuri nostalgia ja haikeus nousee mieleen. Myös kiitollisuus siitä, että on ollut mahdollisuus siellä käydä. Toivottavasti Palmyra säästyy siinä kunnossa missä se on nyt. Jäämme odottamaan tapahtumien kehittymistä ja uusia uutisia.

Äitienpäivänä mm. Persepolissa

Äitienpäivänä assyriologi on usein ollut työmatkalla ja perhe kotona. Kuten kymmenen vuotta sitten, Iranissa. Itse äitienpäivänä taisimme vierailla Persepolissa, siellä oli oma äitini Iranin valtakunnan 2500-vuotisjuhlissa vuonna 1971.

YLEn Arkistojen salat -sarjassa on Areenassa katsottavissa mielenkiintoinen lyhyt dokumentti noista juhlallisuuksista. Persepolissa muistelin kovasti äitiäni ja hänen kertomuksiaan matkasta, lähisukua tuhannen ja yhden yön tarinoille. Äitini juhlissa kantamista puvuista olenkin postannut aikaisemmin.

Kuninkaallisia ja muita arvovieraita varten rakennettu telttakylä oli aikoinaan tässä, missä nyt kasvaa hentoa puuta. Vähemmän arvokkaat vieraat, kuten muinaistutkijat, saivat asua mukavammin Shirazissa ja sijoitettiin myös paraatin ajaksi varjon puolelle. Siellä ei ollut niin tukalaa kuten isännällä, emännällä ja arvovierailla, joiden naamaan yhä lokakuussa polttava aurinko porotti. Katsokaa dokumentti ja huomatkaa silinterihattuun sonnustautunut Tasavallan Presidentti Kekkonen, jota ei erikseen mainita, koska dokumentti on ranskalaista tekoa.

Perheemme äitienpäiväperinteisiin ei kuulu useinkaan kakkua, sillä en juurikaan välitä täytekakuista. Tänä vuonna sain mm. näin hienon kortin sekä lahjan.

Kohta lähdemme katsomaan esikoisen futismatsia Espoonlahden urheilupuistoon, siellä olimme myös viikko sitten kannustamassa EPSin joukkuetta. Pelin päätyttyä menemme syömään yhteen lempikiinalaisravintoloistamme. Siitä alkaa jo muodostua jonkinlainen perinne.

Poikani ovat elämäni suurin saavutus, äidin työ ei lopu koskaan (vai miten se menikään jossain Richard Scarryn kirjassa?). Myös kuningas Mesilimin adoptioäitinä koen työn merkittäväksi. Tässä karvaisessa pojassa on ehkä ollut eniten kasvatettavaa :). Varsinainen mammone Mesilim on.

Aamun paras lehtijuttu oli HSsä ja Anna-Stinä Nykäsen kynästä. Assyriologi-äiti lukee aina. Tai melkein aina, eikä vain silloin kun leffateatteriin tulee Tuulen viemää. Lapseni olen kuitenkin pyrkinyt ruokkimaan asiallisesti, lukemisen ja työmatkojen välissä :).

Hyvää äitienpäivää kaikille, jotka sitä viettävät ja kokevat sen tärkeäksi. Kenellekkään ei pitäisi asettaa paineita, kukin omalla tyylillään. Nauttikaa äitien seurasta ja kukkivista kirsikoista!

Kevät, Stoner ja Freya Stark uudemman kerran

Kevät, kukkaset ja joutsenet -- kaikki ovat saapuneet viimeisten parin viikon aikana... Assyriologi on muistellut vuosi sitten kuollutta anoppiaan, valkovuokot puhkesivat silloin kukkaan aivan samaan aikaan. Ilmassa on taas tuoksua, valo häikäisee ja saa sydämen pamppailemaan kiihkeämmin, samalla haikeus pakahduttaa.

Ristiniemessä pesivä joutsenpari on palannut.

Talvella ja kevään aikana olen lukenut paljon kirjoja, joista en ole postannut enkä suuresta osasta ajatellutkaan postata. Parhaimpia kaunokirjallisia lukuelämyksiä on ollut John Williamsin Stoner (1965), joka tänä keväänä ilmestyi suomeksikin (Bazar, suomennos Ilkka Rekiaro) ja kirjabloggareiden postauksista sain vinkin sen hankkimiseen. Yliopistomaailman raadollisuus nousee Stonerissa vahvasti esille -- myös se, kuinka vaikeaa yksinäisen ihmisen on tehdä luokkaretki akateemiseen maailmaan. Opettaja-oppilassuhteet ovat myöskin arkipäivää.

Vuosi sitten kevättalvella postasin matkakirjailijasta nimeltä Freya Stark (1893-1993). Löysin Akateemisesta Kirjakaupasta jokin aika sitten uuden, suppeamman biografian, tällä kertaa Caroline Mooreheadin kynästä.

Mielenkiintoista Mooreheadin versiossa Starkin elämästä oli se, että Geniessen Freyaa ei oikeastaan juurikaan tunnistanut Mooreheadin Freyasta. Miten voi samasta lähdemateriaalista saada kaksi niin erilaista kuvausta yhdestä ja samasta henkilöstä? Yksi syy on varmaankin laajuus: Mooreheadin kirjassa on tekstiä ehkä noin kolmannes Geniessen teoksesta eli Geniesse paneutuu ja perehtyy taustoihin ja tapahtumiin paljon suuremmalla yksityiskohtaisuudella. Mutta suppeampaankin versioon olisi kyllä voinut sisällyttää enemmän sekä substanssia että tulkintaa. Mooreheadin Freya jää pakostakin ohueksi eikä tuo mitään olennaista tai uutta lisää Geniessen kuvaamaan elämäntarinaan.

Molemmissa kirjoissa on kuitenkin kuva lattialla lukevasta tytöstä, jolla olisi ollut kaikki edellytykset ja lahjakkuus myös akateemiseen uraan, mutta jolle yliopistojen ovet eivät valitettavasti auenneet.

It was fortunate that Freya had learnt the pleasure of books; they gave her a new anchor, a discipline, a longing to see and discover the world, and they opened a line of doors that would go on opening forever (Moorehead, s. 28).

Toiveikkaana toukokuuta kohti!

Vaalikampanjointia ja assyriologinen väitös Helsingissä

Assyriologin viikko on ollut kiireinen ja hieman uuvuttavakin. Vaikka asun Espoossa, olen kampanjoinut helsinkiläisen eduskuntavaaliehdokkaan Tuomas Rantasen tukiryhmässä. Olen poliittisesti sitoutumaton ja äänestän vaaleissa aina henkilöä, en puoluetta. Harmittaa nyt, kun en voi äänestää Tuomasta: tunnen hänet yli 20 vuoden takaa ja olen vakuuttunut sekä hänen substanssiosaamisestaan että sitoutuneisuudesta yhteisten asioiden hoitamisessa. Oikeastihan kansanedustajuus on aika paska homma, vastuu on suuri ja joutuu pakostakin alttiiksi kansan kritiikille, jopa loenheitolle. On hyvä, että näin fiksu tyyppi kuin Tuomas on valmis laittamaan itsensä likoon meidän hyväksemme. Vahvasti suosittelen kaikkia helsinkiläisiä äänestämään häntä, jos ette ehtineet vaikuttaa ennakkoon. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin äänestää, vain sillä tavoin voimme vaikuttaa (vaikka kuinka aina joskus tekisi mieli vain kaivautua tänne tutkijakammioon ja syventyä menneisiin aikoihin).

Viikon kohokohta vaalilippujen jakelun lisäksi oli assyriologinen väitöstilaisuus Helsingin yliopistossa keskiviikkona 15. huhtikuuta. Japanilainen vahvistuksemme Sanae Ito on väitöstyössään tutkinut Assyrian valtakunnan viimeisen suuren kuninkaan Assurbanipalin (668- noin 627 eaa) kirjeenvaihtoa ja itse väitös on luettavissa ja ladattavissa täältä.

Kuten kuvasta voi huomata, myös äärikonservatiivisessa Helsingin yliopistossa alkaa yleistyä käytäntö "väitöskaavuista" frakkien ja (naisilla) pitkien mustien pukujen sijasta. Myös illalla järjestettyyn karonkkaan ilmestyi hattupöydälle yksi ainoa tohtorinhattu (omani, isältä peritty).

Karonkka oli muutoin ihastuttava sekoitus vanhoja akateemisia perinteitä ja hyvällä maulla toteutettua epäsovinnaisuutta: istumajärjestys pöydissä oli tarkkaan harkittu ja liki protokollan mukainen. Myös puheet pidettiin totunnaisen kaavan mukaan. Laulajia vierasjoukossa ei juuri ollut, mutta vanha Vasa Nationin jäsen piti siitäkin puolesta huolen.

Vielä kerran onnittelut Sanaelle!
Tänään leivon vielä ja huomenna koulun vaalihuoneistoon pitämään vaalikahvibuffaa kuopuksen leirikoulun hyväksi. 

Epätoivoinen assyriologi lasten oppikirjan äärellä 2

Nyt sunnuntaiaamuna assyriologi kuulusteli kuopustaan huomista historiankoetta varten. Kyseessä on sama Editan kustantama Matkalippu historiaan 5 -kirja, josta postasin aikaisemmin tänä vuonna. Nyt poimin vain yhden pointin: kuka keksi kolikkorahan?!

Riitta Eskelinen/Tuuli Ojanperä/Matti Troberg, Matkalippu historiaan 5 (Edita 2006) s. 105

Tässä kohtaa meni aamukahvit väärään kurkkuun. Nykyisen Libanonin ja Syyrian rannikkoalueella eri kaupunkivaltioissaan asuneet foinikialaiset ovat kyllä kuuluisia taitavina kauppiaina ja merenkävijöinä, mutta kolikkorahat kuuluvat siihen esineryhmään mitä he EIVÄT keksineet!

Lähde: Wikimedia Commons

Sekä antiikin lähteet että arkeologiset löydöt puhuvat vahvasti sen puolesta, että ensimmäiset kolikkorahat valmistettiin nykyisessä Länsi-Turkissa. Jo Herodotos tietää 400-luvun eaa. Historiateoksessaan kertoa näin:

He (lyydialaiset) ovat, mikäli me tiedämme, ensimmäiset ihmiset, jotka alkoivat lyöttää ja käyttää kulta- ja hopearahoja, ja ovat myös ensimmäiset kaupustelijat (I, 94, käännös Edvard Rein). Herodotoksen käsitystä asiasta tukee Lyydiasta ja Itä-Jooniasta löydetyt kullan ja hopean seoksesta elektrumista lyödyt rahat, joista varhaisimmat ovat 600-luvulta eaa, aiheesta voi lukea lisää vaikkapa täältä. Totuus on kuitenkin se, että foinikialaiset omaksuivat kolikkorahan verrattain myöhään, vasta n. 450-luvulla eaa, suunnilleen 150 vuotta myöhemmin kuin kreikkalaiset.

Huomista koetta varten opettaja on myös jakanut oppilaille monisteen, jossa on tärppikysymyksiä. Yksi niistä on tämä:

Sen lisäksi, että kirja EI kerro, että kreikkalaiset todennäköisimmin omaksuivat foinikialaisilta sen kaikkein tärkeimmän yksittäisen jutun, eli aakkoset, yllä olevan kysymyksen "henkilöistä" yli puolet eivät ole historiallisia hahmoja (eivätkä siis voineet tehdä mitään elämänsä aikana). Kukaan ei vielä tiettävästi ole kirjoittanut Minotauruksen tai edes Minoksen biografiaa...  Tämän ymmärsi jopa kuopukseni ja sai siitä makeat naurut. En yhtään ihmettelisi jos tärppikysymykset on repäisty kirjan opettajan oheismateriaaleista, mutta jälleen minua suuresti puistattaa tämän oppikirjan surkea taso. Kuinka vaikeaa on jakaa oikeaa tietoa lapsille?

Pahoittelen -- Bloggarin tekstiohjelma tekee temppujaan enkä saa tekstiä pysymään palstalla!

huikean hauska Muinais-Mänttä

Assyriologin pääsiäinen kului nopeasti Oulussa -- en ehtinyt edes kunnolla sulattaa tuntojani edellisen sunnuntain visiitistä Mänttään Serlachius- museoihin, etenkin Muinais-Mänttä-näyttelyn tiimoilta. Eilinen kului taasen Oulusta tuliaisina tuodun flunssan kourissa ja vasta nyt olen kotiutunut tähän kirjoja pursuavaan työhuoneeseeni.

Mistä ihmeestä on kysymys? Muinais-Mäntästä helmikuussa myös sosiaalisessa mediassa pyörineet mainostrailerit aiheuttivat etenkin museo- ja arkeologikollegoissa epäuskoista pöhinää. Miten suhtautua näyttelyyn, jota arvovaltaisen taidesäätiön museo hypettää kotisivuillaan mm. tällä tekstillä:

Sensaatio! Maailman sivilisaatio onkin Mäntästä peräisin! Gustaf-museon näyttelyssä otetaan huikea irtiotto nykyiseen historiankirjoitukseen.

Kuvissa vilahtaa kivitaulu, joka saattaa asioihin perehtymättömälle saattaa näyttää siltä, että se on kirjoitettu täyteen varhaisinta nuolenpääkirjoitusta.

Assyriologin silmissä ne ovat ennemminkin muinaiskreetalaisen lineaari-A -kirjoitussysteemin sukulaisia...

Henkilökohtaisesti minun oli helppo hyväntahtoisesti hymyillä kollegoiden paheksuviin kommentteihin -- koska olen Serlachius-museoiden johtajan Pauli Sivosen FB-kaveri, osasin jotain tämäntapaista odottaa hänen parin vuoden takaisten postaustensa perusteella. Kyseessä ei siis ole tieteellinen näyttely vaan taiteeseen rinnastettavissa oleva teos. Mäntässä käytyäni ja Muinais-Mäntän nähtyäni mieleeni palautui 1990-luvun taideilmiö, Alvar Gullichsenin Bonk Business, eli tässä suhteessa Muinais-Mänttä ei ole konseptiltaan mikään aivan uusi juttu. Akateemisen maailman on kuitenkin vaikeampaa mukautua siihen, että tieteellisestä tutkimuksesta voitaisiin vääntää taidetta.

Serlachius-museoiden oman konseptin mukaan Gustafissa kulttuuri avautuu elämysten kautta. Paljastan Muinais-Mäntästä vain tämän verran: teos ei rakennu esineiden, vaan filmin ympärille.

Muinais-Mänttä täytyy siis kokea itse. Suosittelen lämpimästi, minusta teos oli hauskasti toteutettu, kaikkia kliseitä erinomaisesti hyväksikäyttäen. Ajomatkalla kotiin mietin, että aika velikulta tuo Pauli on...

Sunnuntain aikana tuli myös todistettua se, ettei Mänttä ole liian kaukana pääkaupunkiseudulta etteikö siellä voisi pistäytyä päiväseltäänkin. Ehdittiin syödä myös lounasta Göstan erinomaisessa ravintolassa ja katsella sinne kesän jälkeen tulleet uudemmat näyttelyt.