Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys"

Assyriologi saa nyt vihdoin (liki kolmen viikon Turkin matkan jälkeen) aikaiseksi postata aiheesta, josta on tuntenut suurta tarvetta purkautua jo pidemmän aikaa: siitä miten Marie Kondo suhtautuu kirjoihin ja miten hänen vanavedessään myös toinen järjestelytaidosta kirjoittava sortuu humanistin korvissa sivistymättömiltä kuulostaviin lausuntoihin tästä esineluokasta. Tai siitä mitä hän kirjoittaa keräilystä. Tämä postaus kumpuaa suoraan bibliofiilin sydämestä ja saattaa paikoin vaikuttaa ilkeältä tai epäkunnoittavalta niistä lukijoista, jotka suhtautuvat konmaritukseen suurella herätysliikettä muistuttavalla palvonnalla. Tarkoitukseni ei ole arvostella henkilöitä, kommentoin ainoastaan heidän ajatuksiaan kirjoista ja niiden säilyttämisestä tai keräilystä ylipäätään. Järjestelyoppaat ovat oman aikakautemme ilmiö, jossa on monia hyviä puolia, mutta itse näen ohuen pinnan kääntöpuolella rappion räikeät värit. Järjestelyoppaita kirjoittavat monet, jotka eivät ymmärrä ihmisen ja esineiden erityistä suhdetta (olen postannut aiheesta esim. täällä ). 

Aloitan siis Konmari -kirjoista, joita olen käsitellyt jo muissa yhteyksissä esimerkiksi täällä ja täällä. Marie Kondo ei ole täysin "kirjavihamielinen" henkilö, hän ymmärtää sen, että kirjat tuottavat ihmiselle iloa ja saavat ihmisen hyvälle mielelle. Periaatteessa hän itsekin pitää kirjoista. Peruslähtökohtana on kuitenkin, että kirjat ovat turhakkeita, esineitä jotka pääsääntöisesti pitää heittää pois.

Teoksessa Siivouksen elämänmullistava taika (Bazar 2017, käännös Päivi Rekiaro) Marie Kondo kirjoittaa kohtuullisen pitkään kirjoista.  Kaikilla esineillä, myös kirjoilla, on Kondon mielestä "henki" ja tämä on tärkeä seikka silloin kun luemme hänen tekstejään: japanilaisessa kulttuuripiirissä on niin paljon sellaisia aineksia, joita ei voi suoraan ottaa ja omaksua esimerkiksi suomalaiseen kulttuuriin. Kondo kirjoittaakin, että kirjojen nimien ja kansien väliin painettujen sanojen energia on hyvin vahvaa ja että japanilaisille sanat tekevät todellisuuden (Iloa säkenoivä järjestys s. 141). Kondolle kirjat ovat tästä henkisyydestään huolimatta puhtaasti käyttöesineitä, hän ei itse näytä omistavan yhtään perittyä kirjaa, joka olisi kuulunut jollekin toiselle ihmiselle ennen häntä ja etenkin hänen kirjastostaan tuntuu puuttuvan uskonnollisia "perusteoksia" kuten Raamattu tai Koraani. Jos ei itse ole kasvanut siihen, että tietyt kirjat kulkevat perheissä sukupolvilta toisille (kuten esim. Raamattu on ainakin tähän asti monissa suomalaisissa kodeissa kulkenut), niin ei osaa niistä myöskään tällaisessa järjestelytaidon oppaassa kirjoittaa.

Lukemattomien lukemattomien pinot. Lukiessani ensimmäistä kertaa Konmari -kirjoja, protestoin välittömästi sitä Kondon mielipidettä, että ihmisen tulisi heittää kaikki sellaiset kirjat pois, jotka hän on ostanut, muttei vielä lukenut. Hän jopa otsikoi: "Joskus" tarkoittaa "ei koskaan" (Siivouksen elämänmullistava taika s. 100). Tätä Kondo tarkastelee vain omansa ja asiakkaittensa kokemuspohjan   perspektiivistä. Itse ostan jatkuvasti estoitta kirjoja, jotka jostain syystä vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta joihin tartun vasta myöhemmin. Tällä hetkellä minulla on lukemattomien lukemattomien pinoissa (ts. tällä hetkellä keväällä yo-juhlien vuoksi tehdyssä siistimisessä arkistohuoneen vapautuneisiin hyllyihin sijoitettuna) ehkä noin 250 kirjaa. Saatan ostaa jonkun kirjan vain sen vuoksi, että kirjassa on yksi tai kaksi kuvaa, jotka koen kauniiksi, kiinnostaviksi tai joista arvioin JOSKUS olevan jotain konkreettista hyötyä. Ostan kirjan joko uutena (usein alennushintaisena) tai käytettynä. Jos kirja on kovin kallis, mielestäni, saatan miettiä voinko saada saman kirjan jostain kirjastosta lainaan.  Etenkin vanhojen kirjojen kohdalla teen hankinnan useimmiten heti, koska jos jätän sen kauppaan, saattaa olla etten enää saa sitä mistään tai sitten joudun käyttämään huomattavasti aikaa ja vaivaa sen uudelleen löytämiseen. Kirjojen avulla varastoin ideoita, etenkin potentiaalisia, koska jos minulla on kerran ollut jokin kirja kädessäni ja/tai olen katsellut siinä olevaa kuvaa, jäävät ne lukemattominakin vaikuttamaan alitajuntaani. Kun tutkin, luen ja kirjoitan, mieleni yhdistää jonkin asian toiseen, sellaiseen josta tiedän lukeneeni hiukan tai nähneeni kuvan. Sitten ei tarvitse kuin kävellä omalle kirjahyllylleen tai kaivella sitä lukemattomien pinoa ja ottaa nimenomainen kirja tai kirjat esille. Jos siinä vaiheessa lähtisin etsimään samaa kirjaa jostain muualta, olisin ajankäytöllisesti täysin hukassa. Olen soveltanut tätä metodiani jo aika kauan, paljon ennen kuin luin Umberto Econ "antikirjastosta" -- Econ ja Nassim Talibin kirjan mukaan kirjastomme tärkeimmät kirjat ovat ne, joita emme ole vielä lukeneet. Ne tekevät meidät nöyriksi sen tietomäärän edessä, jota emme vielä hallitse ja haastavat meidät kehittymään.

Täysin kestämätön (myös ympäristöllisesti) on Kondon ohje että jos kaipaat pois heittämäänsi kirjaa niin kovasti, että olet valmis ostamaan uuden, sen kun ostat sen -- ja muista tällä kertaa myös lukea se (Siivouksen elämänmullistava taika, s. 103). Voi apua, tämä on kirjojen kerskakulutusta (vaikka kustantajien kannalta ehkä toivottavaa)! Eikä tällainen ohje tosiaan ota huomioon sitä, että jos heität vanhan kirjan menemään, ei sitä ehkä noin vain löydykään uudestaan.

Kirja, jota rakastin 30 vuotta sitten (enkä ole avannut sen jälkeen). Kondo kehottaa ihmisiä säästämään ne kirjat, jotka saavat sinut hyvälle mielelle ( Siivouksen elämänmullistava taika s. 101). Silti hän on sitä mieltä, että kirjoja luetaan niiden tuottaman elämyksen ja niiden sisältämän tiedon tähden. Kirjalla esineenä ei ole Kondolle mitään merkitystä ja siksi ne voi vain heittää pois. Minulle kirja on tärkeä myös fyysisenä esineenä -- oli se sitten painotuotteena kaunis tai ruma. Kirja on osa omaa identiteettiäni ja henkilöhistoriaani jos olen lukenut sen ja se on tehnyt minuun tavalla taikka toisella vaikutuksen. Tämän vuoksi monet säästävät esimerkiksi aapisensa, koska se on kirja, jonka avulla he oppivat lukemaan, nimenomaan se nidottu paperinippu on tärkeä. Samaa teemaa käsittelee myös Umberto Econ romaani Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (WSOY 2005, suomennos Helinä Kangas), jota luin aikoinaan englanninkielisenä versiona ja jossa muistinsa menettänyt mies yrittää uudestaan löytää minuutensa lapsuutensa kirjoista ja sarjakuvista. Vaikka kaikista kirjoista jää jokin muistijälki, kantavat fyysiset kirjat mukanaan paljon sellaista, jota mieli ei jaksa raahata mielessään. Toisinaan niistä fyysisistä kirjoista (ja myös muista esineistä) on konkreettista hyötyä ihmisille, jotka ovat kokeneet esimerkiksi jotain traumaattista tai muuten on hyödyllistä yrittää palata entisiin aikoihin omien mielenliikkeittensä ymmärtämiseksi.

Makulointi on pahasta. Kyseenalaista Kondon kirjoja käsittelevässä kappaleessa on se, miten hän kuvaa omia kokeilujaan "säilyttää kirjan tieto" mutta heittää kirja silti pois. Tajusin, että en niinkään halunnut säilyttää koko kirjaa vaan tietyt sen sisältämät tiedot tai sanat. Niin tulin siihen tulokseen, että jos säilyttäisin kirjasta vain tärkeät kohdat, voisin heittää loput menemään (Siivouksen elämänmullistava voima s. 104). Hm. Ensin Kondo yritti kopioida häntä inspiroivat kohdat muistivihkoon. Menetelmä on mielestäni oiva -- olenhan soveltanut sitä tutkimuskirjallisuuteen silloin kun 1990-luvulla tein väitöskirjaa kirjastoissa, joissa kirjoja ei saanut valokopioida. Kondolle menetelmä oli kuitenkin liian työläs, hän hylkäsi sen. Valokopioiminen ja kopioiden leikkaaminen ja liimaaminen oli vieläkin työläämpää, joten lopulta päätin repäistä kirjoista haluamani sivut (Siivouksen elämänmullistava voima s. 105). Eli Kondo tuhoaa ja makuloi kirjojaan, jotain mitä itse en ole pystynyt tekemään kuin vanhoille puhelinluetteloille (kannet irti ennen paperinkeräyslaatikkoa). Kirjojen poisheittämisestä voidaan olla montaa mieltä, ja monet alan ammattilaisetkin myöntävät tänään, että paperisista kirjoista on tullut ongelmajätettä. Kustantajat makuloivat kirjavarastojaan koska varastointi on erittäin kallista. Tästä huolimatta, bibliofiilinä, pyrkisin ensin kierrättämään kirjan kuin kirjan. Etsin hyviä koteja vanhempieni ja appivanhempieni kirjoille, joita on kodissani omien kirjojen lisäksi huomattava määrä. Laitan paljon pokkariromaaneja kiertoon, sukulaisille ja ystäville. Vien kirjoja myös kirjastojen kierrätyshyllyille (ja usein sieltä tarttuu joku kirja myös mukaan...). Kirjojen hävittämistä roskiin heittämällä tai makuloimalla ei voi tietysti suoraan verrata kaikenlaisten ideologisten ääriliikkeiden järjestämiin kirjarovioihin menneisyydessä ja nykyisyydessäkin, mutta tätä aihetta tulisi tutkia ja siitä tulisi kirjoittaa enemmän. 

Kodin pikadieetti -- ihan viho viimeinen juttu.

Heinäkuun loppupuolella käteeni osui marketin alelaarissa Mira Ahjoniemen teos Loistava järjestys (Otava 2017). Kirja sujahti ostoskärryille ja kassan kautta kotiin, koska se maksoi enää muutaman euron ja sitä hetken aikaa selattuani totesin, että tässä on juuri niin omien asenteitteni vastainen kirja, että siitä pitää ihan postata täällä blogissa. Ahjoniemi kertoo alussa miten Marie Kondon kirjat ovat innoittaneet häntä valtavasti, mutta kokonaisuudessaan tämä opus ei tarjoa mitään uutta ja mullistavaa konmarittamiseen tai muihinkaan lukemiini järjestysoppaisiin verrattuna. Ahjoniemi kuvaa kirjaansa myös pikadieetiksi, joka toimii ja jonka tulokset pysyvät (s. 11). Se on aika paljon luvattu, ja olisin erittäin kiinnostunut saamaan kommentteja siihen, onko kukaan kirjan lukenut ja sen mukaan kotiaan järjestänyt onnistunut tämän pikadieetin avulla? Konmari sentään painottaa, että järjesteleminen on yleensä hyvin pitkä (vuosien) prosessi, joka vaatiin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Yleisenä huomiona mainittakoon se, että kirja noudattaa aika orjallisesti Konmari -kirjojen rakennetta, mutta oikoo mutkia suoriksi ja jättää sellaisen ikävän jälkimaun, että tässä on ratsastettu konmaritushuuman aallonharjalla ja yritetty rahastaan suomalaista lukijakuntaa. Jos kirja ei ole myynyt hyvin, voi kustantaja vain syyttää itseään.

No mitä Ahjoniemi sanoo kirjoista? Jostain syystä hän yhdistää yhden kappaleen alle sekä keräilyn että kirjat. Kulmakarvani nousivat jo lukiessani ensimmäisen lauseen: On täysin ok luopua keräilystä, jos se ei enää sytytä (s. 55). Henkilökohtaisesti en tunne yhtään ihmistä, joka keräisi yhtään mitään, vaikka hänellä ei olisi keräilijän sielua tai joka jatkaisi kokoelmansa kartuttamista jos se ei enää innosta -- keräilykohde vaihtuu useinkin, mutta keräilijä harvoin lopettaa keräilyä kokonaan. Koska keräily tuottaa niin paljon iloa -- turhaan ei ole sanottu, että keräilijät ovat hyvin onnellisia ihmisiä. Samoina päivinä kun ostin Ahjoniemen kirjan oli Helsingin sanomissa Pankinjohtaja Kari Rahialan (1936-2018) kuolinilmoitus ja nekrologi. Kuolinilmoituksessa omaiset antoivat Rahialalle kolme "titteliä": Rakkaamme, onnellinen keräilijä ja Kamarineuvos. Tämä sykähdytti, samoin nekrologin otsikko: Pankinjohtaja keräili kaikkea. Vaikka keräilyssä esineet ovatkin usein tärkeässä osassa, kaikki eivät keräile tavaraa "nurkkiinsa". Jo nuorena opiskelijana kerroin ystävälle kerääväni kokemuksia. En tunne minkäänlaista himoa astioihin, huonekaluihin tai koruihin. Tänään kerään patsaita virtuaalisesti katalogiiin tietokoneelle, minun ei tarvitse fyysisesti omistaa kaikkea keräämääni, mutta olen vakuuttunut siitä, että keräilijät ovat poikkeuksellisen onnellisia ihmisiä. Siksi Ahjoniemen lausahdus on omasta vinkkelistäni katsottuna absurdi, eikä se taida muillekaan juuri antaa järkevää ohjetta.

Seuraavaksi Ahjoniemi kysyy: Keräätkö kirjoja? Miksi? Kirjat on tarkoitettu luettavaksi. Mikä on niiden tarkoitus, jos niitä ei aio enää lukea? (s. 55). Kyllä, kerään kirjoja. Koska luen niitä, mutta yllä siitä, miksi ylläpidän myös laajaa "antikirjastoa". Kodissani on myös runsaasti menneiden sukupolvien kirjoja, jotka odottavat uudelleensijoitusta, mutta niistä ei ole tarvetta päästä kertaheitolla eroon, osasta ei luultavasti milloinkaan. Joku päivä joku suvun nuoremmista saattaa löytää sieltä aarteita. Vanhat kirjat ovat paljon muutakin kuin sisustuselementtejä esimerkiksi tauluiksi aseteltuna. Kyllä, kirjat vievät paljon tilaa, kirjat keräävät pölyä, ne tukkivat seiniä ja painavat todella paljon muutossa (mutta antavat sinulle kaiken vaivan moninkertaisesti takaisin). Lukemattomista kirjoista ei kuitenkaan synny henkistä taakkaa niinkuin Ahjoniemi väittää, vaan lukemattomia uusia mahdollisuuksia ja henkistä rikkautta (vrt. yllä "antikirjasto"). Ahjoniemi suosii sähkökirjoja, koska lukulaite on kuulemma kuin karkkipussi, jonne voi ostaa luettavaa kun tekee mieli, nauttia siitä ja laittaa pois kun on luettu (kuulostaa hallitsemattomalta ahmimiselta). Sähkökirjoissa on todellakin omat hyvät puolensa, mutta itse käytän niitä ainoastaan tutkimustyöskentelyssä ja "pakon edessä" jos kirjaa ei ole saatavissa paperisena versiona. Lukulaite on kylmä ja persoonaton, rakastan hypistellä kauniisti nidottua ja taitettua kirjaa -- kirjan lukeminen on usein esteettinen kokemus myös kosketuksen kautta. Kun suurin osa ihmisistä on jo nyt täysin addiktoituneita elektronisiin laitteisiinsa niin etenkin lapsille ja nuorille tekee vain hyvää välillä laittaa kännykkä pois ja uppoutua paperisen kirjan kanssa maailmaan ilman sähköisiä ärsykkeitä. Liki kaksi vuotta sitten luin tutkimuksesta (ja postasin siitä täällä) miten kirjojen määrä kotona korreloi lasten ja etenkin poikien oppimistuloksissa matemaattisluonnontieteellisissä oppiainiessa. Piti paikkansa tai ei, pölyiset kirjakasat kasvuympäristönä on varmasti terveellisempi kuin koti ilman kirjahyllyjä. Ja ainakin tänään vielä tulisi ajatella myös sitä, että ilman fyysisiä kirjoja ei sähkökirjojakaan olisi olemassa. Jos et osta yhtään paperista kirjaa, kirjavalikoimien laajuus ja taso laskevat (kunnon laadukas ruoka versus Ahjoniemen lauantaipussi), koska kustantajat eivät elä pelkästään sähkökirjojen myynnistä.

Lopetan tähän. Rakastakaa kirjojanne, älkää tuhotko niitä. Keräily ei ole vaarallinen harrastus, se tekee ihmisen onnelliseksi.

Helteinen Kuusamo

Assyriologi vietti jälleen kerran heinäkuussa helteisiä päiviä Kuusamossa. Paikka on aina kaunis, rauhallinen ja hiljainen, mutta nyt siellä oli erityisen seesteistä ja voimaannuttavaa. Ei hyttysiä, järven vesi lämmintä ja aurinkoa riitti vielä puoleenyöhön saakka. Ukkoskuurot eivät osuneet kohdalle. 

Tunnelma oli unenomainen. Jälleen kerran paha maailma on jossain niin kaukana, että sen olemassaolon voi miltei kyseenalaistaa. On vain juuri se hetki kun valon heijastukset järven pinnalla muuttavat kuviotaan joksikin vieläkin kauniimmaksi. Kuikka huutelee jossain kauempana ja on helppo hengittää. 

Tällaisina päivinä tunnen kuitenkin myös piston sydämessä. Tiedän olevani yksi etuoikeutetuista, kaikilla ei ole mahdollisuutta erämaan rauhan ylellisyyteen, savusaunaan ja kirkasvetiseen järveen. Olenko ansainnut tämän kaiken ihanan ja kauniin?

Kaikki eivät tietysti arvosta metsää ja järvenrantaa. Marco Wessmann kertoi muutama päivä sitten Helsingin Sanomissa vihaavansa metsää. Minäkään en ole se suurin marjastaja tai sienestäjä -- etenkään jos metsä on märkä tai kylmä, mutta vuosien varrella olen yhä enemmän nauttinut tästä mahdollisuudesta viettää erämaassa aikaani. Olen oppinut tekemään sen omalla tavallani.

En käy sienessä juuri koskaan ja mustikassa vain jos satun olemaan paikalla mustikka-aikaan. Poimin ehkä mukillisen tai pari. Hitaasti käsin, usein kelpuuttaen vain suurimmat ja kauneimmat. Kutsun sitä mustikkahifistelyksi.

Kuvaan myös Kuusamon luonnon miniatyyrikukkia.

Tänä kesänä asioimme ensimmäistä kertaa Kuusamon kylillä Bjarmia-talossa. Meillä on tällä hetkellä hyvin vähän tarvetta minkäänlaiselle tavaralle, enkä koskaan ole tuntenut suurta tarvetta ostaa esimerkiksi keramiikkaa vain sen vuoksi, että se viehättää silmää. 

Etsimme Bjarmiasta uutta päällistä vanhalle perintökeinutuolille, joka vuosi sitten siirrettiin appivanhempien entisestä asunnosta mökille. Bjarmian kautta saimme tiedon kuusamolaisrouvasta, joka nyt kutoo muuhun sisustukseen sopivan tekstiilin. 

Ja sitten myymälässä pyöriessäni tein kuitenkin löydön -- minä palelija, löysin koiranulkoilutukseen lämpimän hupparin. Tämä ei ole keinokuituinen fleece, vaan 100% villaa, käsityötä ja lisäksi erittäin edullinen. Hihat ja huppu on kiinni vetoketjuin, eli hupparista saa myös halutessaan huputtoman liivin. Sovittaessa tuli hillitön hiki, tämä on todella lämmin.

Yritin udella valmistajan nimeä, mutta sitä ei paikan omistaja äkkiseltään muistanut. Hän, niinkuin monet muutkin "pientuottajat" tuovat esim. käsinkudottuja villasukkia heille myyntiin. Nyt ei tarvitse pelätä syyskuisia kelejä kun palaan seuraavalta matkaltani Turkista. Villahuppari suojelee vanhoja luitani kylmältä ja lupaan kertoa talven aikana miten tämä huppari kestää käyttöä.

Viimeisenä iltana paistoimme lettuja rannassa ja puolikuu nousi järven ylle. Kuusamo on! Pian postaan kirjojen konmarituksesta ja tavarahallinnan pikadieeteistä. Loman lopuksi ahmin nimittäin täysin turhan kirjan, Mira Ahjoniemen Loistavan järjestyksen (Otava 2017).

Taidetta Mäntässä (sydän on taas täynnä, osa 2)

Assyriologi on palannut kesämatkoiltaan kuukaudeksi kotimaisemiin. Elämä ja varsinkin taide- ja luontoelämykset ovat olleet niin intensiivisiä, että on ollut todella vaikeaa valita jotain sellaista, mistä postaisin ensimmäiseksi. Olo on kirjaimellisesti ollut kuin yllä olevassa kuvassa: muodoton. Kun pää ei ehdi työstää kaikkia imettyjä vaikutteita. Avaan nyt postausähkyä ensin taiteella, sitten mökkielämyksillä Kuusamossa ja pian on tulossa kaikennäköisiä kirjoja, joita olen kesän aikana lukenut. Sekä taidetta että tavaraa on luvassa.

Tänä vuonna Serlachius -museoiden näyttelytarjonnassa minua ei etukäteen kiinnostanut juuri mikään (toisin kuin viime kesänä jolloin postasin Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelystä täällä). Koska säätiön museot ovat lempipaikkojani Suomessa, Mänttää ei kuitenkaan voinut tänäkään vuonna ohittaa ja hyvä niin. Aina ei voi tietää mitä helmiä löytää jos kuitenkin rohkenee antaa jollekin lähtökohdiltaan epäkiehtovalle tilaisuuden. Suurimmat ja positiivisimmat yllättäjät olivat ehdottomasti minulle aikaisemmin tuntemattoman Sampsa Virkajärven (1970- ) kaksi videoteosta Sun kanssa ja Mitä jää? En ole aikaisemmin juurikaan innostunut videoista taiteenlajina, lukuunottamatta Serlachiuksen omissa kokoelmissa ja pitkään esillä ollutta Jaana Väisäsen maagisen ja unenomaisen kaunista Grain of Salt -nimistä teosta. 

Virkajärven työt kolahtivat ja kovaa jos käytän näin kulunutta sanontaa. Vaihtoehtoisesti ne ryömivät ihon alle saaden karvani nousemaan pystyyn. Näyttelyn kuvauksessa kerrotaan että

Virkajärvi kuvaa teoksissaan intiimillä ja esseistisellä otteella henkilökohtaisten elämäntilanteiden haastavuutta sekä niiden saamaa muotoa: millaista on nyt ja miten sitä voi yrittää ymmärtää, sietää ja hyväksyä.

Tämä on toteutettu taitavasti yhdistämällä vanhaa ja uutta kuvamateriaalia. Hänen vanhempansa näyttävät käyttäneen 1970-luvulla kameran lisäksi myös kaitafilmiä ja kuten me kaikki 1960- ja 70-luvuilla lapsuuttamme eläneet tiedämme, sen ajan filmimateriaalien värit ovat haalistuneet omanlaisikseen luoden yhdessä toisinaan myös ei niin digitaalisen tarkkojen otosten kanssa nostalgisen menneisyyden maailman. Taitava leikkaus yhdistettynä koskettavaan tekstiin, jonka Virkajärvi itse puhuu videoteoksen päälle, aiheutti ainakin minussa valtavan tunnemyrskyn. Niin monta osuvaa reflektointia suhteesta vanhempiin, elettyyn lapsuuteen, aikakauden ilmiöihin ja siihen miten maailma muuttuu. Virkajärven vanhemmat elivät 1970-lukua täysillä -- silloin monilla oli vihdoin varaa ja lupa kuluttaa surutta ilman että ajateltiin ilmasto- tai ympäristökysymyksiä. Energiakriisi kyllä iski jossain vaiheessa päälle, mutta se ei vielä niin radikaalisti vaikuttanut ihmisten tiedostamiseen. Mitä oli kasvaa isän kanssa, joka ei juuri puhunut tunteistaan? Virkajärvi myös pelkäsi ettei isä palaisi lentomatkoiltaan. 

Video äidistä on hieman toisenlainen, koska äiti on tänään muistisairas eikä enää lainkaan läsnä, vaikka hänestä täytyykin huolehtia ja kantaa vastuuta. Molemmissa filmeissä on välähdyksiä vanhempien kodista, joka ilmeisesti oli myös Virkajärven lapsuudenkoti. Niissä tietyt esineet ja taulut puhuvat omaa tarinaansa eletystä elämästä. Tämän kaiken minäkin olen kokenut, sekä oman äitini että anoppini kanssa. Heistä kumpikaan ei sairastanut varsinaisesti muistisairautta, mutta anoppi oli viimeiset päivät hyvin sekava, huolehti jo keski-ikäisen poikansa hoidosta ja näytti elävän uudelleen auskultointiaikojaan Rovaniemellä. Kaikki on katoavaista, kuolleet eivät voi mitään materiaa ottaa mukaansa ja meille jäljelle jääville jää muistot, joita usein esineet kantavat. Suosittelen lämpimästi -- olisin tahtonut katsoa molemmat teokset useampaan kertaan, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ollut tilaisuutta. Ehkä lähden Mänttään vielä uudemman kerran tulevan syksyn ja talven aikana. 

Koen Vanmechelen (1965 -) on minua vain muutamia päiviä vanhempi belgialainen taiteilija, jonka nimi ei ennen niinikään sanonut minulle yhtään mitään. Näyttely Kyse on ajasta käyttää intensiivisesti hyväkseen muun muassa hänen pitkään kestänyttä kiinnostustaan kanoja kohtaan. Museon pihalla aitauksissa nokkivat kanat ja kukot eivät oikein vetäneet minua puoleensa, mutta sisätiloissa ollut Pinacoteca of Diversity on tekstien mukaan tuonut näyttelyn kuraattorille Timo Valjakalle mieleen klassisten taidemuseoiden kuvagalleriat. Kyllä!

Vanmechelen on asettanut suuren joukon täytettyjä kanoja hyllyille riviin niin kuin suurissa museoissa on antiikkisia muotokuvapystejä.

Myös Vanmechelen omat pystit hahmoista, joilla "kanakäärmepäähineet" assosoituivat näin arkeologin silmissä esimerkiksi muinaisten roomattarien monimutkaisiin kampauksiin.

Göstassa oli tarjolla myös monenlaisia nautintoja. Tähän en kyennyt paneutumaan lainkaan, se johtui varmasti osaksi siitä, että näyttelytilassa oli niin kova ilmastointi päällä. En siedä palelelmista, se vie keskittymiskykyni.

Mutta ah -- Elina Brotheruksen (1972- ) hurmaavat valokuvat Gustafin puolella! Mikä siinä on, että mäyräkoira cembalon päällä näyttää niin kiehtovalta? 

Näet kukkia siellä missä ei kasva kukkia -- mihin tuon yhdistää muista lauselapuista? Käykää ihmiset Mäntässä! Näistä ammentaa taas pitkän aikaa, vaikka mitä.

Axel Munthen Capri

Oi näitä aikoja! Berliinin jälkeen assyriologi on viettänyt aikaa Roomassa ja Caprilla (myös hetken Napolissa). Ei ihme että postaukset ovat jääneet vähäisiksi, visuaalinen ja henkinen ähky on viime viikkoina ollut aika vakavaa. Puoliso oli järjestänyt matkan juhlistamaan nyt neljännesvuosisadan kestänyttä avioliittoa. Muutama päivä Caprin saarella Napolinlahden edustalla muodostui ikimuistoiseksi ja pääsin vihdoin tutustumaan Axel Munthen (1857-1949) villa San Micheleen. Puoliso oli varannut huoneen samasta hotellista, jossa myös Euroopan kuninkaalliset aikoinaan asuivat kun saapuivat Caprille (tänään he yöpyvät varmasti jossain muualla...). Siitä oli vain parin sadan metrin kävely Munthen villalle.

Vielä viitisentoista vuotta sitten Capri mahdollisena matkakohteena olisi jättänyt minut joltisenkin kylmäksi. Olin ajatellut, että paikka on täysin turismin pilaama enkä siksi tuntenut sinne minkäänlaista vetoa. Tilanne muuttui kymmenisen vuotta sitten kun isäni päiväkirjojen kautta löysin Axel Munthen autofiktiivisen romaanin Huvila meren rannalla (englanninkielinen alkuperäisteos The Story of San Michele John Murray 1929, suomennos J. Hollo). Jokin aika sitten kirjoitin päiväkirjamerkinnöistä täällä Maria Salosen kirjan yhteydessä.

Munthen elämä ja autobiografinen romaani ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin minulla on ollut aikaa syventyä niihin. Kiehtova on edelleen Ruotsin kuningatar Victoria (1862-1930), hänen rakkautensa koiriin, valokuvausharrastuksensa ja suhteensa henkilääkäri Muntheen (yksi elämä ei riitä kaikkeen mielenkiintoiseen...). Tällä hetkellä kaksi puolta Munthessa nousee erityisesti pinnalle: hänen hieno tapansa konstruoida itselleen "elämä" autofiktiivisen kirjan kautta ja sitten tietysti hänen aitojen antikviteettien sekä kopioiden kokoelmansa, joista iso osa on upotettuina San Michelen seiniin ja muureihin sekä ripoteltu pitkin sisäpihoja, pergolaa ja puutarhaa.

Munthe oli tunnettu mies aikansa seurapiireissä ja hänellä oli kuninkaallisten lisäksi paljon muitakin sen ajan "julkkisystäviä". Näihin lukeutui esimerkiksi lordi Carnarvon (1866-1923), joka rahoitti arkeologisia kaivauksia Egyptissä yhdessä Howard Carterin (1874-1939) kanssa löysi maailmankuulun Tutankhamonin haudan. Kun Munthe vieraili Kuninkaiden laaksossa haudan löytymisen jälkeen, pääsi hän katsastamaan muinaisen faaraon muumiota. 

Munthesta oli aikoinaan ja on vieläkin paljon juttuja ja juoruja joiden todenmukaisuutta on vaikeaa todentaa, aineistoa on aika paljon, mutta kriittisissä kohdissa todisteet puuttuvat. Hän onnistui kirjoittamaan elämästään "oman version" satiirisella tyylillään, jota isäni ihaili ja lukija voi joko uskoa tai olla uskomatta kertomusta. Myös San Micheleen rakennettu villa (jossa hän ei itse asiassa juurikaan viettänyt aikaansa, asui enemmän muissa caprilaisissa taloissa) on erityinen taideteos ja tapa luoda oma maailma huikean kauniiseen paikkaan, konstruoida unenomainen tila. San Michele tekee vaikutuksen jokaiseen kävijään, mutta kätkee taakseen sen mitä Munthe todellisuudessa oli. Voisi ajatella, että hänen elämänsä oli todella kadehdittavaa. Kun katson valokuvaa, missä Munthe istuu talviaurinkoisella seunustalla monien koirien kanssa ja paistattelee päivää, valtaa minut kaipuu päästä samaan paikkaan ja tunnelmaan. Munthe kuitenkin itse kärsi monista vaivoista, unettomuudesta, aroista silmistä, päänsäryistä. Hänen avioliittonsa taisivat olla aika onnettomia. Kontrasteja siis riittää ja juuri ne tekevät hänestä niin mielenkiintoisen.

Munthen taidekokolemassa on jotain pysäyttävää. Ei siksi että sen esineistö olisi jotenkin hienoa vaan siksi, että sen syntyhistoria on täysin hämärän peitossa. Munthe kertoo löytäneensä antiikkiesineitä kaivaessaan talolleen perustuksia, mutta vain pieni osa esillä olevista on todennäköisesti samalta tontilta ja murto-osa edes Caprin saarelta. Munthen on täytynyt olla monien antiikkikauppiaiden uskollinen asiakas, mutta näistä ostoista ei näytä säilyneen juurikaan tietoa tai sitten hänen keräilijäluonnettaan ei ole tutkittu tarpeeksi. Agneta Freccero on julkaissut pienen kirjasen Romersk marmor. Axel Munthes konstsamling i Villa San Michele, Capri (2003), mutta siinä ei pureuduta kysymyksiin siitä, miksi Munthe näyttää ostaneen enimmäkseen pieniä fragmentteja ja oliko hänellä keräillessään jotain erityistä agendaa. 

Mistä Munthe hankki itselleen sen punaisen graniittisen egyptiläisen sfinksin, joka yhä tänään katsoo merelle kappelin terassilta, on myöskin arvoitus. 

Kuvasin Caprilla paljon, mutta näin vielä enemmän. Huumaavaa ja henkeäsalpaavaa. Kaikkea kaunista ei pidä yrittää ängetä yhteen postaukseen. Yllätyin positiivisesti saaren tunnelmasta -- vaikka turisteja onkin päiväsaikaan paljon, hiljentyi Anacapri iltaisin. Ei ollut jumputtavia diskoja, ei hotellikolosseja eikä vesipuistoja. Nyt ymmärrän, että niin moni on menettänyt sydämensä tälle pienelle paikalle suurella maapallolla. 

Koska matka Caprille tuli heti Berliinin reissun jälkeen ja eräällä tavalla yllätyksenä (vaikka olinkin tästä toiveestani jo joskus vihjaillutkin), aikaa ei jäänyt yhden asian kunnolliseen valmisteluun. Olisin nimittäin tahtonut ottaa etukäteen selville, missä suomalainen assyriologi ja diplomaatti Harri Holma (1886-1954) oleskeli Caprilla eläköidyttyään. Hänet on myös haudattu saarelle, siellä olisin tahtonut käydä. Tämä kuitenkin antaa hyvän syyn palata Caprille pian. Erityisen koskettavana pidän Holman ystävän Mika Waltarin kuvausta Holman kuolemasta (Uusi Suomi 8.10. 1964).

Kiitos Capri. Kiitos puoliso. Arrividerci & grazie!