Ennen Roomaa Axel Munthen jäljillä

Assyriologi on lähdössä perheensä kanssa Rooman ihmeitä ihmettelemään (= syysloma). Ennen sitä sain vihdoin kaivetuksi ja kootuksi kodissani eri paikoissa lymynneet, Axel Munthea (1857-1949) käsittelevät kirjat. Munthe oli ruotsalainen lääkäri, kirjailija, hyvin erityinen oman tiensä kulkija. Olin jo kesällä aikeissa postata näistä, koska pyysin kustantajalta uusimman suomeksi ilmestyneen Munthea käsittelevän kirjan, Maria Salosen Axel Munthen jäljillä (Avain 2016). En ollut unohtanut aiettani, elämä vain on jälleen vienyt muihin suuntiin ensiksi.

Munthe, hänen elämänsä ja teoksensa ovat kiehtoneet minua vasta noin kymmenen vuoden ajan. Olin kyllä jo aikaisemmin tietoinen hänen romaanistaan Huvila meren rannalla (käännös J. Hollo, WSOY), mutta vasta luettuani isäni päiväkirjamerkinnät keväältä 1949 tutustuin myös itse kirjaan ja Munthen kiehtovaan elämään, halusin ymmärtää miksi romaani oli kirvoittanut isässäni kohtalaisen voimakkaat reaktiot.

Romaania nuori orientalistiikan opiskelija lukee vain muutamia päiviä Munthen kuoleman jälkeen:

(12.2.1949)

Olen lukenut häntä melkoisella ihastuksella, vaikka en suinkaan nielaise häntä purematta. On hänellä monta inhimillistä ajatusta ja edelleen hän on suuri ihmistuntija ja psykologi. Jopa itseäänkin hän osaa esitellä – puhumattakaan hysteerisistä naisista, joita hän näyttää ylen mestarillisesti käsitelleen. Mutta mies on ollut muutenkin nero. Kukapa nyt esimerkiksi kirjoittaisi muistelmansa englanniksi, vaikka ei ole syntyperäinen englantilainen. Eihän sitä kieltä opi koskaan kunnolla käyttämään. Mutta Munthe on oppinut. Olisi hauska tietää milloin hän on senkin saanut päähänsä, vaikka edustaakin aivan toista alaa. Ja millähän kielellä hän on keskustellut itsensä kanssa unettomina öinään? Munthe rakastaa eläimiä, varsinkin apinoita, koiria ja lintuja, mutta myös ihmisiä, vaikka hän onkin tavannut vähemmänpuoleisesti todella rakastettavia homo-sapiens-heimon edustajia. Ennen kaikkea hän huomaa arvokasta yhteiskunnan alimmalla portaalla olevissa. En tiedä, onko jonkun verran blasfemistä sävyä siinä kun hän hyväntahtoisesti sijoittaa parhaimpia ystäviänsä paratiisiin, mainiten viimeisenä Flopette-raukan, ilotytön, joka näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin nähdessään hänet yökahvilassa bulevardin varrella, sirona ja kauniina pitkässä valkeassa puvussaan. Hän on nyt toisena talousapulaisena Maria Magdalenalla.  – Ei, Munthe ei tavoittele blasfemiaa, hän vain ei pääse irti hienosta satiiristaan, jonka alla hänen lämmin sydämensä sykkii.

Munthen käsitteleminen jatkuu myöhemmissäkin päiväkirjamerkinnöissä, niin pitkälle, että Jussi Aro itse päättää lopettaa:

... olen nimittäin ihminen, joka ei koskaan pysty innostumaan liikaa, sillä minua vähän päästä alkaa tympäistä oma innostukseni.

Salosen Axel Munthen jäljillä on mielenkiintoinen kirja. Teksti tihkuu heti ensiriveiltä lähtien intohimoa aihetta kohtaan ja huikeaa heittäytymistä oman vision toteuttamiseen. Salonen on jo 1980-90 -luvuilla vieraillut taloissa, jotka tavalla taikka toisella liittyvät Muntheen tai hänen perheeseensä. Teos ei halua olla seikkaperäinen tietoteos vaan lähestymistapa on hyvin henkilökohtainen, ja punaisena lankana Salonen itse mainitsee alussa juuri nuo rakennukset sekä Axelin pojan Malcom Munthen suulliset tarinat, joita Salonen on aikoinaan ansioituneesti nauhoittanut.

Tutkijana ja sujuvan asiatekstin ihailijana en kuitenkaan ihan varauksetta ihastunut Salosen tekstiin. Salonen itse on sitä mieltä, että Bengt Jangfeldtin biografia Munthesta En osalig ande (2003, Wahlström & Widstrand) on liiankin täynnä pikku yksityiskohtia ja niiden vuoksi Munthesta on kuulemma vaikea saada yhtenäistä kuvaa (s. 9). Axel Munthen jäljillä ei kuitenkaan onnistu sen paremmin eheyttämään otsikon päähenkilön elämää tai edes perhettä tai noita taloja, joihin pyrkii keskittymään. Tekstissä pompitaan ja leijaillaan persoonallisissa sfääreissä, enemmän kuin oma tarkka luonteeni pystyy sietämään -- sen vuoksi esim. Jangfeldtin tutkimuksellinen ote (kaikkine detaljeineen) on minusta miellyttävä.

Eniten Salosen tekstissä oli mielestäni ongelmia sujuvuuden kanssa. Lausekonstruktiot ovat toisinaan raskaita ja monia tietoja toistetaan useaan kertaan kirjan eri kohdissa. Ihmetystä herätti myös toteamus siinä kohtaa kun Salonen käsittelee sitaattia Munthen toisen vaimon Hilda Munthen (1882-1967) kirjeestä Munthen kustantajalle John (Jock) Murraylle ja jää arvostelemaan englanninkielisen sitaatin suomennosta. Kirjastojen ja etenkin e-kirjojen aikakaudella voi oudoksua lausetta: 

En saanut käsiini elämäkerran (= Bengt Jangfeldt, Axel Munthe: the road to San Michele (2008) ) englanninnosta, joka on loppuunmyyty tarkistaakseni alkuperäiset sanavalinnat, mutta sitaatin suomennos on mielestäni Axelille epäedullinen (s. 46).

Kirja on saatavissa esim. Helsingin yliopiston tietokannassa ja sähköisessä muodossa sen voi myös ostaa (alle kymmenellä eurolla). Muutamassa minuutissa minulla oli Hilda Munthen kirjeen sitaatin alkuperäinen muotoilu:

I always wonder when people say he was so "complex" and impossible to understand. He was as simple as a wayward child in spite of his very complete intelligence (s. 353).

Axel Munthen jäljillä on silti suositeltava opus, etenkin niille, jotka Munthensa jo hyvin tuntevat. Uutta ja originellia kirjassa on tosiaan nuo kuvaukset taloista, vaikka Munthen suora yhteys niihin ei minulle joka kohdassa avautunutkaan. Mukana on myös niin paljon Malcom Munthea, että kirjan nimeksi olisi hyvin voinut laittaa myös "Axel ja Malcom Munthen jäljillä". Oma haaveeni päästä Caprille ja San Micheleen on vielä toteutumatta. Ylihuomenna matkaan kuitenkin rakkaaseen Roomaan ja elämässä täytyy olla myös sopiva määrä täyttymättömiä unelmia...