Assyriologi on palannut kesämatkoiltaan kuukaudeksi kotimaisemiin. Elämä ja varsinkin taide- ja luontoelämykset ovat olleet niin intensiivisiä, että on ollut todella vaikeaa valita jotain sellaista, mistä postaisin ensimmäiseksi. Olo on kirjaimellisesti ollut kuin yllä olevassa kuvassa: muodoton. Kun pää ei ehdi työstää kaikkia imettyjä vaikutteita. Avaan nyt postausähkyä ensin taiteella, sitten mökkielämyksillä Kuusamossa ja pian on tulossa kaikennäköisiä kirjoja, joita olen kesän aikana lukenut. Sekä taidetta että tavaraa on luvassa.
Tänä vuonna Serlachius -museoiden näyttelytarjonnassa minua ei etukäteen kiinnostanut juuri mikään (toisin kuin viime kesänä jolloin postasin Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelystä täällä). Koska säätiön museot ovat lempipaikkojani Suomessa, Mänttää ei kuitenkaan voinut tänäkään vuonna ohittaa ja hyvä niin. Aina ei voi tietää mitä helmiä löytää jos kuitenkin rohkenee antaa jollekin lähtökohdiltaan epäkiehtovalle tilaisuuden. Suurimmat ja positiivisimmat yllättäjät olivat ehdottomasti minulle aikaisemmin tuntemattoman Sampsa Virkajärven (1970- ) kaksi videoteosta Sun kanssa ja Mitä jää? En ole aikaisemmin juurikaan innostunut videoista taiteenlajina, lukuunottamatta Serlachiuksen omissa kokoelmissa ja pitkään esillä ollutta Jaana Väisäsen maagisen ja unenomaisen kaunista Grain of Salt -nimistä teosta.
Virkajärven työt kolahtivat ja kovaa jos käytän näin kulunutta sanontaa. Vaihtoehtoisesti ne ryömivät ihon alle saaden karvani nousemaan pystyyn. Näyttelyn kuvauksessa kerrotaan että
Virkajärvi kuvaa teoksissaan intiimillä ja esseistisellä otteella henkilökohtaisten elämäntilanteiden haastavuutta sekä niiden saamaa muotoa: millaista on nyt ja miten sitä voi yrittää ymmärtää, sietää ja hyväksyä.
Tämä on toteutettu taitavasti yhdistämällä vanhaa ja uutta kuvamateriaalia. Hänen vanhempansa näyttävät käyttäneen 1970-luvulla kameran lisäksi myös kaitafilmiä ja kuten me kaikki 1960- ja 70-luvuilla lapsuuttamme eläneet tiedämme, sen ajan filmimateriaalien värit ovat haalistuneet omanlaisikseen luoden yhdessä toisinaan myös ei niin digitaalisen tarkkojen otosten kanssa nostalgisen menneisyyden maailman. Taitava leikkaus yhdistettynä koskettavaan tekstiin, jonka Virkajärvi itse puhuu videoteoksen päälle, aiheutti ainakin minussa valtavan tunnemyrskyn. Niin monta osuvaa reflektointia suhteesta vanhempiin, elettyyn lapsuuteen, aikakauden ilmiöihin ja siihen miten maailma muuttuu. Virkajärven vanhemmat elivät 1970-lukua täysillä -- silloin monilla oli vihdoin varaa ja lupa kuluttaa surutta ilman että ajateltiin ilmasto- tai ympäristökysymyksiä. Energiakriisi kyllä iski jossain vaiheessa päälle, mutta se ei vielä niin radikaalisti vaikuttanut ihmisten tiedostamiseen. Mitä oli kasvaa isän kanssa, joka ei juuri puhunut tunteistaan? Virkajärvi myös pelkäsi ettei isä palaisi lentomatkoiltaan.
Video äidistä on hieman toisenlainen, koska äiti on tänään muistisairas eikä enää lainkaan läsnä, vaikka hänestä täytyykin huolehtia ja kantaa vastuuta. Molemmissa filmeissä on välähdyksiä vanhempien kodista, joka ilmeisesti oli myös Virkajärven lapsuudenkoti. Niissä tietyt esineet ja taulut puhuvat omaa tarinaansa eletystä elämästä. Tämän kaiken minäkin olen kokenut, sekä oman äitini että anoppini kanssa. Heistä kumpikaan ei sairastanut varsinaisesti muistisairautta, mutta anoppi oli viimeiset päivät hyvin sekava, huolehti jo keski-ikäisen poikansa hoidosta ja näytti elävän uudelleen auskultointiaikojaan Rovaniemellä. Kaikki on katoavaista, kuolleet eivät voi mitään materiaa ottaa mukaansa ja meille jäljelle jääville jää muistot, joita usein esineet kantavat. Suosittelen lämpimästi -- olisin tahtonut katsoa molemmat teokset useampaan kertaan, mutta siihen ei valitettavasti tällä kertaa ollut tilaisuutta. Ehkä lähden Mänttään vielä uudemman kerran tulevan syksyn ja talven aikana.
Koen Vanmechelen (1965 -) on minua vain muutamia päiviä vanhempi belgialainen taiteilija, jonka nimi ei ennen niinikään sanonut minulle yhtään mitään. Näyttely Kyse on ajasta käyttää intensiivisesti hyväkseen muun muassa hänen pitkään kestänyttä kiinnostustaan kanoja kohtaan. Museon pihalla aitauksissa nokkivat kanat ja kukot eivät oikein vetäneet minua puoleensa, mutta sisätiloissa ollut Pinacoteca of Diversity on tekstien mukaan tuonut näyttelyn kuraattorille Timo Valjakalle mieleen klassisten taidemuseoiden kuvagalleriat. Kyllä!
Vanmechelen on asettanut suuren joukon täytettyjä kanoja hyllyille riviin niin kuin suurissa museoissa on antiikkisia muotokuvapystejä.
Myös Vanmechelen omat pystit hahmoista, joilla "kanakäärmepäähineet" assosoituivat näin arkeologin silmissä esimerkiksi muinaisten roomattarien monimutkaisiin kampauksiin.
Göstassa oli tarjolla myös monenlaisia nautintoja. Tähän en kyennyt paneutumaan lainkaan, se johtui varmasti osaksi siitä, että näyttelytilassa oli niin kova ilmastointi päällä. En siedä palelelmista, se vie keskittymiskykyni.
Mutta ah -- Elina Brotheruksen (1972- ) hurmaavat valokuvat Gustafin puolella! Mikä siinä on, että mäyräkoira cembalon päällä näyttää niin kiehtovalta?
Näet kukkia siellä missä ei kasva kukkia -- mihin tuon yhdistää muista lauselapuista? Käykää ihmiset Mäntässä! Näistä ammentaa taas pitkän aikaa, vaikka mitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti