"turha" ja kaunis tavara

Assyriologi kirjoitti jo helmikuussa postauksen siitä miten ihminen on jo satojatuhansia vuosia elänyt symbioosissa ja riippuvuussuhteessa esineisiin ja että ilman työ- ja tarvekaluja olisimme täysin hukassa. Totaalinen riippuvaisuutemme tavarasta on asia, jota kaikki nykymaailmassa elävät eivät näytä miettineen lainkaan. Joskus maaliskuussa Ilana Aallon Paikka kaikelle FB-ryhmässä syntyi keskustelua siitä mitä minimalismi oikeastaan tarkoittaa lifestyle-ideologiana ja miten "ääriminimalistien" (= ihmiset, joilla on esim. kodissaan vain muutamia kymmeniä esineitä) elämäntapa on mahdollinen ainoastaan silloin kun ympärillä olevat ihmiset omistavat ne ruoanlaittovälineet, pesukoneet jne. joista he henkilökohtaisesti ovat luopuneet, mutta joita ilman nämäkään ihmiset eivät täysin tule toimeen. Minua huvitti lisäksi se, että monet minimalisteiksi itseään kutsuvat eivät itse asiassa tiedä mitä sana tarkoittaa. Sana juontaa juurensa latinasta eli parvus on pieni, ja sen superlatiivista minimus, eli pienin mahdollinen. Minulle tämä, jos siis olisin minimalisti, merkitsisi esimerkiksi sitä, että talvi- ja kesäkenkien sijasta minulla olisi vain yksi pari kenkiä. Jos minulla on muutama pari, muttei hillitön määrä kenkiä, olen moderatisti. Havaintoni oli, että monet itseään minimalisteiksi kutsuvat ovat itse asiassa moderatisteja... Mutta jokainen voi tietysti kutsua itseään tavaran suhteen ihan miksi haluaa ja elää miten haluaa. Itse olen vain tällainen tiukkapipo termien ja niiden käytön kanssa :).

Lupasin jo helmikuussa kirjoittaa tarvekalujen jatkoksi niistä esineistä, joilla ei ole mitään funktiota. Esineitä, joita ilman ihminen tulisi mainiosti toimeen ilmankin, mutta joita kuitenkin on valmistettu siitä huolimatta. Ja sitten on vielä niitäkin työ- tai tarvekaluja, jotka on joko muotoiltu tai koristeltu niin, että ne ovat kauniita esineitä käyttöfunktiostaan huolimatta.

Taas ollaan ihmisyyden ytimessä. Olemme valmistaneet koruja ilmeisesti lähes yhtä kauan kuin työkalujakin. Melkein kaikki naiset ja hyvin monet miehetkin omistavat jonkun kaulakorun ja yhä edelleen useimmissa kulttuuripiireissä kaulan ympärille on valmistettu roikkumaan nauha, johon on punottu kiviä, metallihelmiä, luuta, villieläinten hampaita tai jotain muuta silmää viehättävää. Esihistoriallisen ihmisen hauta tuhansien vuoden takaa, jossa vainajalle on asetettu mukaan esimerkiksi kaula- tai rannekoru, puhuttelee sisimpiä tuntojamme yhä tänään, koska koru yhdistää -- voimme kuvitella tuon henkilön kulkeneen koru kaulassa ja ajatella, että esine oli omistajalleen tärkeä, siihen liittyi muistoja ja se oli osa omistajansa identiteettiä. 

Esihistoriallisissa kaulakoruissa käytettiin kauniita ja värikkäitä puolijalokiviä, harvinaisten materiaalien saamiseen käytettiin vaivaa. Anatolialaisista löytöpaikoista on dokumentoitu suuria määriä esimerkiksi punaisia karneolihelmiä ja sinistä lapislatsulia -- lähimmät esiintymät ovat kaukana Afganistanissa. Itäisen Välimeren alueella balttilainen meripihka oli jo pronssiajalla haluttu materiaali

Kuningatar Puabin pääkoriste sekä puolijalokivistä valmistettu kappa, kuva: Heather D. Baker (thanks Heather!)

Arkeologian opiskelijat törmäävät käsikirjoissa hautoihin, joissa on koruja ja esimerkiksi keramiikkavaaseja. Usein herää kysymys siitä, ovatko esineet valmistettu ainoastaan hautaan asetettaviksi vai käyttikö vainaja niitä oikeasti jo elinaikanaan? Jos esineet olivat vain "tuonpuoleista" varten, korostuu ihmisen erityinen piirre valmistaa "turhia" esineitä entisestään.  Aina emme tiedä tähän vastausta. Toisinaan haudasta löydetyssä esineessä on käyttöjälkiä ja niitä on saatettu korjatakin. Mutta jos tarkastelee muinaishistorian upeimpia hautakonteksteja, kuten esimerkiksi Ur-nimisessä kaupungista löydettyjä kuningatar Puabin pääkoristeita tai kivistä tehtyä kappaa, tai hänen puolisonsa kultaista kypärää ja satoja muita "luksusesineitä" (Penn Museum Philadelphiassa avasi juuri uudelleen näyttelynsä, jossa Puabin pääkoristetta voi ihailla), tulee tunne, että tämänkaltainen parafernalia valmistettiin erityisesti yhteisöjen eliitin hautoja varten, varustukseksi tuonpuoleiseen elämään. Egyptissä usko siihen oli vahva, että vainaja oikeasti tarvitsi kaiken sen tavaran, joka akkumuloitui hautoihin.

Työ- ja tarvekaluja on niinikään koristeltu kauan. Kivisiin ja luisiin kahvoihin jne. kaiverretut hahmot, kuviot ja ornamentit eivät luultavasti olleet "vain" koristeita vaan niiden taakse kätkeytyy todennäköisesti paljon sellaista symboliikkaa mikä ei meille enää aukene. Ihmisellä on siis ollut suuri tarve ympäröidä itsensä "kauneudella". Erityistä on kuitenkin se, että esimerkiksi mesopotamialaisista teksteistä emme kuitenkaan löydä sanaa "kaunis" ("taide" on niinikään tuntematon käsite, mutta siitä joskus toinen kerta). Yhdysvaltalainen tutkija Irene Winter on kirjoittanut tästä aiheesta vaikuttavia tekstejä -- sanaa kaunis ei ole, mutta on lukuisia muita adjektiiveja kuten taidokkaasti valmistettua, valoisaa, ylivoimaista ja hohdokasta jne.

Ovatko korut ja koriste-esineet, tavara ilman käyttötarkoitusta, täysin turhia? Miksi ihmeessä valmistamme niitä, tulisimmeko toimeen ilman? 

Ihminen selviytyy mitä niukimmissa ja karuimmissa olosuhteissa, mutta kauneuden kaipuu on monilla sydämissä. Me ilmaisemme itseämme tuottamalla mitä erilaisimpia "kauniita" asioita ja likitulkoon kaikki ilmaisun keinot ovat yhtä vanhoja kuin ihmisyytemme. Ja nyt kun pääsen tähän pisteeseen, iskee väistämättä mieleeni Muumimamma. Tove Janssonin kirjassa Muumipappa ja meri (WSOY 1965)  muumiperhe asuu majakkasaarella joka on omalla tavallaan kaunis, mutta hyvin karu. Muumimamma ikävöi kotiaan. Koti-ikävä on samalla kaipuuta myös kodin esineitä ja kotipuutarhaa kohti. Kaipuu yltyy niin sietämättömäksi, että muumimamma alkaa purkaa ikäväänsä maalaamalla majakan sisäseiniä:

Ja sitten äiti alkoi maalata kukkia majakan seiniin. Niistä tuli suuria ja voimakkaita, sillä siveltimet olivat isot, verkkoväri imeytyi suoraan kalkkiin ja näytti syvältä ja läpikuultavalta — voi, niistä tuli ihmeen kauniita! Tämä oli tuhat kertaa hauskempaa kuin halkojen sahaaminen. Kukka toisensa jälkeen puhkesi seinään, ruusuja, kehäkukkia, orvokkeja, pioneja... Äiti melkein pelästyi nähdessään, miten kauniisti hän osasi maalata. Hän maalasi lattian rajaan pitkää vihreätä huojuvaa ruohoa; kaikkein korkeimmalle olisi pitänyt saada aurinko paistamaan, mutta se täytyi jättää pois, sillä keltaista väriähän ei ollut (s. 126).

Kuluneen kevään aikana olen alkanut kiinnittää huomiotani myös henkilö-esine -suhteisiin kaunokirjallisuudessa. Aihe on kiinnostanut minua jo paljon aikaisemminkin, nyt tämä tarkkailu on kuitenkin entisestään tiivistynyt. Luen romaaneja uudella tavalla, uudesta perspektiivistä. Tästä näkökulmasta katsottuna Virpi Hämeen-Anttilan Villa Speranza (Otava 2017) oli odottamattoman kiehtova ja antoisa. Itsessään tarinan juoni ja henkilöt ovat minusta aika ohuita ja päälleliimattuja, mutta se tapa millä Hämeen-Anttila vähä vähältä avaa päähenkilö Siljan kaipuuta kauniisiin esineisiin, hänen ihastumistaan vanhaan italialaiseen "toivon villaan" ja suoranaista kateutta ihmisiä kohtaan, jotka omistavat sen ja sisällä olevat taide-esineet. Siljan (joka on kokenut monet traumaattiset asiat lähimenneisyydessään) kotiympäristön yksinkertaisuus ja vanhan välimerellisen talon tursuava kauneus asetetaan taitavaan kontrastiin keskenään. Siljan isä on kitupiikki eikä koskaan hanki mitään kaunista. 

Kituuttamisesta seurasi, että Silja rakastui luksukseen. Se oli tylsän ennustettavaa, ja myös hävettävää, vähän kuin ahmimishäiriö, eikä Silja viitsinyt kertoa isästä psykologille.

Sitäkään hän ei kertonut, että oli kätkenyt pikku aarteitaan avioliittonsa aikana. Hän ei ollut varma, mitä Riku olisi niistä sanonut. (s. 103).

Villa Speranzassa ...

... Siljan katse hakeutuu vaistomaisesti nurkkiin. Jokaiseen näistä on sijoitettu monilokeroisia, epäsymmetrisiä hyllyköitä ja tasoja, joihin on kerätty kaikenlaisia esineitä: antiikkisia lamppuja, kynttilänjalkoja, kelloja, koruja ja pikkupatsaita, itämaisia pulloja, asioita, rasioita, jumalankuvia, huiveja, kehyksiin pingotettuja kangastöitä, kirjailtuja pikkutyynyjä ja ...

Nurkat ovat kuin alttarit, joiden edessä palvotaan esineiden kauneutta. (s. 30-31).

Talon omistavan oopperalaulajattaren sisar toteaa Siljalle tavaroista, jotka hänen edesmennyt lankonsa on kerännyt:

Ali ei piitannut yhtään siitä, mitä ihmiset ajatteli. Jos se näki kauniin korun ja käsilaukun, tai huivin, sen piti se saada. 

... kun joku oli kaunista, se halusi sen. Että sai omistaa, katsella ja koskea. 

Nämä on Intiasta. Ali kertoi minulle, millaista siellä oli. Miten kuumaa ja värikästä. Ali sanoi, että se muisti joka ikisen esineen. Sen, miten se oli hankittu. Mistä se alun perin tuli. Mikä oli sen tarina. Minua suretti, kun se ei mannut niitä muistiin. Niitä tarinoita. (s. 64).

Villa Speranzaa lukiessani palasin kertaalleen jo vuosien takaiseen lukukokemukseeni Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012), siihen ajatukseen, että "köyhistä"perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu tarinat ja muistot. Tämä teema toistuu: 

Pieni Marian ilmestys on Raffaellon isän. Todennäköisesti. Ei varmasti. Mutta se on kulkenut Morettin suvussa aitona 1600-luvun lopusta alkaen. 

Silja katselee yksinkertaisen sulokasta maalausta kunnioituksen ja kateuden tuntein. Millaista olisi kuulua sukuun, jolle on itsestään selvää omistaa vanhoja, kalliita esineitä ja taloja? (s. 60).

Villa Speranza lukiessani kysyin myös, että onko moni seikka Sijan tavarasuhteessa jotain, mitä Hämeen-Anttila on itse tuntenut ja elänyt? Minulla ei ollut kitupiikki-isää, mutta lapsuus oli materiaalisesti vaatimaton Tapiolan modernistisen historiattomassa ympäristössä (Hämeen-Anttilakin varttui Tapiolassa),  ja kun nuorena opiskelijana pääsin ensimmäisiä kertoja Italiaan, hullaannuin Siljan tavalla kauniista ja vanhoista taloista, esineistä, museoista, kirjastoista... Elämäni oli siihen mennessä ollut paljolti harmaata ja ankeaa, vaikka kaikennäköistä olin jo silloinkin nähnyt ja kokenut. Olen tähän mennessä ajatellut, että Hämeen-Anttilaa ja minua ei yhdistä juuri mikään, mutta ehkä sittenkin enemmän kuin olen aavistanut. Tosin vuosikymmenien aikana halu omistaa tavaraa on vähentynyt rajusti, varmasti myös siitä syystä, että olen neljännesvuosisadan ajan kuulunut puolison perheeseen, jossa tuo vanhojen esineiden ja talojen omistaminen on ollut sitä "itsestään selvää". 

Olen myös ymmärtänyt sen, että kaikki kallis ei ole kaunista eikä kaikki kaunis kallista.

Syntymäpäivänä

Rakas Seppo,

olisin kirjoittanut Sinulle ihan paperikirjeen, mutta nykyinen postiosoitteesi on tuntematon. Luotan että viestini ja onnitteluni tavoittavat Sinut näinkin.

Olisit tänään täyttänyt 90 vuotta. Synnyit Oulussa tasan kymmenen vuotta sen jälkeen kun vuoden 1918 sota oli juuri päättynyt. Oma isäni syntyi noin seitsemän viikkoa Sinun jälkeesi, teitä yhdisti siis sama synnyinvuosi ja Suomen kansalaisuus. Muutoin taustanne ja elämänne poikkesivat suuresti.

Menin 25 vuotta sitten naimisiin modernistin pojan kanssa, vaikka tutkin muinaisuutta ja oman lapsuudenympäristöni Tapiolan arkkitehtuuri oli minulle aikoinaan kauhistus -- rakastin vanhoja taloja. Tutustuttuani Sinuun aloin pikku hiljaa lämmetä myös edustamasi suuntauksen rakennuksille ja toiveenani onkin päästä pian näkemään ihan livenä Toronton City Hall, jonka suunnittelussa olit mukana. 

Koska oma isäni kuoli jo 35 vuotta sitten, tuli Sinusta minulle jonkinlainen isähahmo. Olit monin tavoin tukenamme sekä pienissä että suurissa asioissa. Jaoimme monta antoisaa keskustelua, usein hyvän ruoan ja juoman ääressä. Minulle on hyvin tärkeää se, että sain paistaa teille viimeiset blinit neljä vuotta sitten kun Sinä ja anoppi teitte jo lähtöä, mutta ystäväpariskunta tuli vielä vierailulle. He eivät viipyneet ylettömän kauan, mutta tunnelma oli silti kepeä ja positiivinen. Kului vain joitakin viikkoja, niin istuimme kahden keittiössänne ja ajatukset olivat suuntautuneet sekä menneeseen että tulevaan. Sinä iltapäivänä anoppi ei sairaalassa enää kunnolla herännyt ja sain vaivoin syötetyksi hänelle muutaman lusikallisen pääsiäisrahkaa. Katsoit vierestä pyörätuolissa istuen. Sinä iltana keittiössä leijui käsinkosketeltava haikeus, keskustelumme syvällinen. Lähdit itse kaksi päivää ennen anopin hautajaisia. 

Lähdöstänne on kulunut jo neljä vuotta ja työstämistä riittää yhä sekä henkisellä että käytännöllisellä tasolla. Kuoleman jälkipyykki on ollut hirveän pitkä, niinkuin taiteilija Liisa Lounila omasta kokemuksestaan totesi viime syksynä. Olemme kamppailleet mm. teiltä jälkeenjääneiden suurten tavaramäärien kanssa, niitä kun ette valitettavasti voineet ottaa mukaan. Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta, olit sanonut kun pappi tuli anopin kuoleman jälkeen käymään. Ja kuitenkin moniin esineisiin sitoutuu niin paljon muistoja ja myös henkistä perintöä että ne ovat enemmän kuin tarpeellisia meille jatkaaksemme kulkuamme täällä.

Kiitos kysymästä, meille kuuluu olosuhteisiin nähden ihan hyvää. Olemme selvinneet pitkästä talvesta, kaksi lastenlastasi ovat tänä keväänä kirjoittaneet ylioppilaiksi ja juhlavalmistelut on jo aloitettu. Eilen sunnuntaina kokoontui perhettä pitkälle lounaalle kotiimme, söimme hyvää ruokaa, joka varmaankin olisi maistunut myös Sinulle ja kohotimme myös maljan Sinulle ja anopille. Kaipaamme Sinua, teitä molempia. Muistamme suurella lämmöllä & rakkaudella. Kiitos vielä,

Sanna

Missä kävin tänään: Ahti ja Maija Lavonen Didrichsenillä

Assyriologi kävi tänään perheensä kanssa taidenäyttelyssä Didrichsenillä Helsingin Kuusisaaressa. Toukokuun puoleenväliin saakka siellä on taiteilijapariskunta Ahti ja Maija Lavosen töitä. Ahti Lavonen (1928-1970) oli taidemaalari ja Maija Lavonen (1931- ) on tekstiilitaiteilija. Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen olivat henkilökohtaisessa yhteydessä Ahti Lavoseen ja hankkivat aikoinaan kokoelmiinsa useampia Lavosen töitä. Nämä työt lienevät olleet kimmokkeena tämän näyttelyn kokoamiselle.

Kun luin tästä näyttelystä jostain lehtijutusta, oli heti selvää, että tämä on nähtävä. Ahti ja Maija Lavonen ovat täydelleen vanhempieni ja appivanhempieni sukupolvea (Ahti, isäni ja appeni syntyivät kaikki 1928) ja etenkin appivanhempieni taidemieltymysten yksi haara kulki samaa linjaa Lavosen suunnan kanssa. Tästä johtuen kotiimme onkin kulkeutunut yksi Ahti Lavosen työ.

Maija Lavosen tekstiilitaide oli sen sijaan minulle uusi tuttavuus. Olin vaikuttunut etenkin näistä valopunostöistä, ne ovat omaperäisiä ja taidokkaita. Myös ryijyissä on valopilkkuja.

Ennen tätä näyttelyä en ollut nähnyt Ahti Lavoselta yhtään työtä missä kirjaimet tai kirjoitus ovat missään roolissa. Nyt ihastuin erityisesti töistä, joissa oli erinäköisiä glyyfejä. Taiteen ja tekstin yhdistyminen on ikivanha juttu -- sumerilaiset ja egyptiläiset aloittivat tuhansia vuosia sitten kirjoittamaan patsaisiin tai muihin kivisiin taideteoksiin ja itse näen kaikki "kirjoitetut" taideteokset jonkinlaisena jatkumona muinaisille monumenteille.

Näyttelyn lisäksi Didrichsenin kauniissa talossa on aina ilo käydä. Sunnuntai-iltapäivä oli siis täydellinen. Esillä oli taiteen lisäksi kirjallista parafernaaliaa -- Ahti Lavosen joulukortteja sekä kirjoja, joihin Ahti Lavonen suunnitteli kannet. 

Näyttelystä on saatavilla upeasti taitettu kirja -- sellainen on minulle "pakko saada" -esine, kirjahullu kun olen. Lämmin suositus kaikille, myös niille, jotka uupuvat suurissa näyttelyissä tai valtavien museoiden käytävillä. Didrichsen on ihmisen kokoinen näyttelytila, missä vastaanottokyky ei yleensä tule vastaan. Tunnelma on intiimi ja voimaannuttava. Ja Lavosien työt upeita.

Vahvaa autobiografiaa Pauliina Vanhatalolta

Kevät on assyriologille vaikeaa aikaa. Kun T.S. Eliot aloittaa runonsa The Waste Land sanoilla April is the cruellest month, maaliskuun viikot ovat minulle ne julmimmat. Nyt kun huhtikuu on koittanut, alan pikku hiljaa selviytyä ja kykenen myös peilaamaan omia tuntojani kirjailija Pauliina Vanhatalon (1979- ) kahdesta autobiografisesta teoksesta Keskivaikea vuosi (Schildts & Söderströms 2015) ja Toinen elämä (Schildts & Söderströms 2018). Keskivaikean vuoden hankin pokkarina jo runsas vuosi sitten ja Toisen elämän nyt kiirastorstaina. Molemmat olivat ylen vahvoja lukukokemuksia -- Vanhatalon tekstit tunkeutuvat minulla ihon alle ja syvemmällekin. Molempien kohdalla mietin alun jälkeen, että minunlaiselleni ei ehkä sittenkään ole terveellistä lukea niitä, ei ainakaan alkuvuoden kuukausina. Teokset kuitenkin kiehtovat minua niin suuresti, etten yksinkertaisesti voi jättää niitä kesken.

Keskivaikea vuosi käsittelee masennusta. Siihen Vanhatalo tekstin alussa sairastuu ja kohtalaisen päiväkirjamaisesti hän raportoi elämästään masennuksen kanssa, tilittää tuntoja lääkityksestä sekä kuntoutusjaksosta Anttolanhovissa. Huolimatta siitä, että masennus on tarinan keskiössä, olin ehkä kuitenkin enemmän kiinnostunut siitä, miten Vanhatalo kuvaa elämäänsä introverttinä äitinä. Jonkun lehtijutun hänen introverttiydestään olin lukenut aikaisemmin ja silloin alkuperäinen kiinnostukseni myös kirjaa kohtaan heräsi.

Kärsin todennäköisesti itse jonkinasteisesta kevätmasennuksesta, sen olen tiedostanut jo pitkään. Mutta vaikka eräs arkeologinen kaivauskollegani kauan sitten Italiassa luonnehtikin minua introvertiksi, ja olen jollain tasolla tiedostanut sisäänpäinkääntyneisyytenikin jo hyvän aikaa, en ole analysoinut sitä, mitä se käytännön elämässä oikeastaan merkitsee. Vanhatalon kirjaa lukiessani aloin tahtomattakin verrata hänen kertomustaan omaani, löysin sieltä paljon yhtäläisyyksiä ja runsaasti pohdittavaa. Erityisesti se, miten äitiys on introvertille naiselle haastavaa. Kun lapseni olivat pieniä, kulutin kaiken perfektionistin energiani olemalla täydellinen äiti ja koko avioliittoni ajan kestänyt roolini perheen kantavana voimana vahvistui entisestään. Samalla tunsin huonommuutta jos työt eivät sujuneet ja lukuisat kirjoitusprojektit etenivät ja etenevät yhä tuskastuttavan hitaasti -- tarvitsisin niin paljon enemmän keskeytymätöntä rauhaa ja uppoutumisaikaa tutkimiseen ja kirjoittamiseen kuin mitä edes teinien äitinä minulla on käytettävissä (haasteellisinta on työhuoneen oven kiinni laittaminen ja toisten tarpeiden unohtaminen = nytkin tätä kirjoittaessani vilkuilen koko ajan kelloa että milloinka pitää keskeyttää postaaminen ja kokata päivällistä perheelle...). Olen kuitenkin viime vuosien aikana oivaltanut sen, että introverttidiagnoosi, vaikka ihan itse tehtynä, helpottaa elämää huomattavasti, samalla tavalla kuin vaikea PMS-diagnoosi ja vaikeiden vaihdevuosioireiden hyväksyminen. Yritän olla armollisempi itselleni enkä ota enää niin paljon paineita sosiaalisista velvoitteista: vältän juhlia ja kokkareita, joissa on paljon ihmisiä ja vietän uuden vuoden aatot kernaasti erämaamökissä vain koira seuranani.

Toinen elämä kuvaa puolestaan Vanhatalon elämää masennuskauden jälkeen -- mitä on elää varhaista keski-ikää, joka mielletään eräänlaiseksi toiseksi elämäksi nuoruuden jälkeen. Vanhatalo siis palaa autobiografiseen tekstilajiin uudestaan, vaikka olikin aikaisemmin ajatellut ettei omaelämäkerrallinen kirjoittaminen kiinnostaisi häntä lainkaan. Tässä tekstissä on paljon pohdintaa parisuhteesta ja eikä Vanhatalo introverttiys ole Toisen elämän pääteema. Silti luin tätäkin tekstiä sitä taustaa vasten, mitä hän Keskivaikeassa vuodessa kertoo itsestään ja elämästään.

Olen iältäni Vanhataloa yli vuosikymmenen vanhempi. Puolen vuosisadan riman ylittänyt nainen näkee asiat jo hieman eri perspektiivistä, varsinkin kun ei ole enää mahdollisuuttakaan pohtia sitä pitäisikö sittenkin yrittää saada vielä yksi lapsi. Vertaan omaa tilannettani runsas kymmenen vuotta sitten ja huomaan, etten silloin vielä lainkaan tuntenut eläväni toista elämää siinä mielessä, että olisin tuntenut nuoren minäni tilalle tulleen sovinnainen ja säyseä henkilö, keskiluokkainen ja ennustettava perheenäiti (s. 9). En silloin ajatellut numeroikääni oikeastaan lainkaan ja eksistentiaalinen kriisini siitä, että olin tietyssä vaiheessa elämääni tehnyt "väärän valinnan" puolison ja asuinmaan kanssa, tuli vasta runsaasti myöhemmin. Mutta kyllä: olin jo silloin monella tapaa etuoikeutettu, minulla oli ollut sama mies jo yli kymmenen vuotta, kaksi lasta. Koira tuli myöhemmin ja nuoruuteni alipaino on vaihtunut vasta viime vuosina normaalipainoksi.

Vanhatalon konsepti toisesta elämästä juontaa juurensa Simone de Beauvoirin ajatukseen siitä, että hän 40-vuotiaana loi uuden suhteen maailmaan, alkoi toinen elämä. Itselläni on tunne, että olen jättänyt taakseni jo monta elämää (johtuuko tämä siitä, että olen jo teinitytöstä lähtien menettänyt läheisiä ihmisiä, Vanhatalon isovanhemmatkin elävät vielä?) ja olen viime aikoina rakastanut Leif G.W. Perssonin en annan tid, ett annat liv -muotoilua (myös 2003 ilmestyneen dekkarin nimi). Miellän lapsuuteni ja nuoruuteni ennen opiskeluaikoja Saksassa yhdeksi elämäksi, toinen oli jatko-opiskeluvaihe, kolmas sen jälkeen ennen äidin kuolemaa jne. Jos joku kysyy minulta jostain henkilöstä, että tunnenko hänet, saatan vastata, että hän on mies tai nainen menneisyydestä, ensimmäisestä, toisesta tai kolmannesta elämästäni ja lisätä perään: men det var en annan tid och ett annat liv. En ole myöskään menettänyt toivoa siitä, että lähimenneisyyteni ja edelleen monella tavalla jatkuvat vaikeat ajat päättyvät ja koittaa vielä (ainakin) yksi uusi elämä. Samalla pelkään hieman tuota uutta elämää, joka itse asiassa väistämättä saapuu, kun lapset oikeasti aikuistuvat ja muuttavat pois kotoaan. Niin monta muuttuvaa tekijää, joihin itse en aina pysty vaikuttamaan.

Suurimman samaistumisen kokemuksen koen Vanhatalon kuvatessa kouluaikaansa. Itse en ollut kympin tyttö, mutten elänyt nuoruutta samalla tavalla kuin muut, tein paljon poikkeavia juttuja ja toiseuden tunne oli usein paras ystäväni. Ja sitten:

Opiskeleminen ja kirjailijan ammatti kuljettivat minua yhä etäämmälle lähtökohdistani, toivat eteeni tilanteita ja ympäristöjä joista kenelläkään suvussani ei ole omaa kokemusta. Kun kävin pohjoisessa, minua surettivat ajoittain vierauden ja ulkopuolisuuden tunteet, joista en päässyt eroon kiintymyksestäni huolimatta (s. 87).

Jos kirjailijan ammatin vaihtaa tutkijan ammatiksi ja jos pohjoisen vaihtaa pääkaupunkiseutuun, voisivat nuo lauseet kuvata minua sen jälkeen kun olin aloittanut opintoni Saksassa. Isäni olisi ymmärtänyt, ainakin osin, mutta hän kuoli jo ennen "sitä elämääni". Ja tänään minulla on oma "sivuelämä", tutkimusmatkojeni maailma, johon oma ydinperheeni ei osallistu. Esimerkiksi Syyrian kriisi kiilasi väliin juuri silloin kun olisimme todennäköisesti kerrankin kaikki yhdessä matkustaneet Damaskokseen ja Aleppoon, ja puolisoni ja poikani olisivat tavanneet ystäväni siellä ja nähneet kaikki ne paikat, joita kovasti rakastan.

Arvostan ja ihailen Vanhatalon autobiografista otetta. Usein omaelämäkerralliset teokset käsittelevät mennyttä aikaa, peilaavat sitä, mikä on jo takana. Vanhatalo kirjoittaa liki reaaliaikaista tilannetta ja paljastaa erittäin paljon myös parisuhteensa kipukohtia. Tämä tapahtuu eittämättä puolison suostumuksella, silti sen pohjalla täytyy olla valtava määrä luottamusta siihen, että elämän peruskivet eivät tule lähiaikoina muuttumaan. Kun luin Toista elämää Pitkäperjantaina, kysyin heti mielessäni: mitä Yrsa Stenius (1945- ) ajattelisi Vanhatalon autobiografioista? Kirjassaan Orden i min makt/Sanojen valtias (Teos/Förlaget 2016), jonka olen niinikään vasta vähän aikaa sitten lukenut, Stenius pohtii omaelämäkerrallisten teosten, tosin enemmän autofiktion eettisiä ongelmia, mihin asemaan tekstit asettavat kirjailijan lähimmäiset (Orden i min makt, s. 117-118) ja edelleen sitä, miten nuo lähimmäiset ovat kokeneet samat tapahtumat usein aivan eri tavalla. Autobiografioiden eettisyyttä on pohdittu enemmän kuin tähän yhteen postaukseen saan mahtumaan (Karl-Ove Knausgård tällä hetkellä varmasti näkyvin ja keskustelluin esimerkki). Yhtäkaikki, Vanhatalo on rohkea oman elämänsä biografisti. Nolouksia ja häpeällisiäkin juttuja käsitellään usein myös huumorin pilke silmäkulmassa. Ja molemmissa kirjoissa on eräänlainen onnellinen loppu -- Vanhatalo toipuu masennuksestaan ja Toinen elämä "päättyy" vanhan talon remontin valmistumiseen.

Yhdessä asiassa Vanhatalo on kuitenkin väärässä: Minä olen tavallinen ja teen tavallista, mikä tarkoittaa ettei se ole kiinnostavaa (s. 11).  Kirjailijan ammatti ei ole tavallinen. Kympin tyttö ei ole tavallinen eikä vanhan talon remontoimista kuitenkaan harrasta ihan joka perhe. Se, että Vanhatalon elämä saattaa ulkoisten raamiensa osalta vaikuttaa tylsältä, ei merkitse sitä, etteikö se voisi olla täynnä pinnanalaista draamaa. Vanhatalo antaa lukijalle mahdollisuuden kurkistaa ja löytää ne arjessa ja mielessä piilevät tarinat -- ne mitä meillä kaikilla on, tavallisista epätavallisiin. Jos pienten lasten äidit kirjoittivat Keskivaikean vuoden jälkeen Vanhatalolle vaikeuksistaan selvitä uupumuksessaan ja pikkulapsikaaoksessaan niin veikkaan, että Toinen elämä synnyttää toisen palauteaallon parisuhdeongelmissa vellovista keski-ikäisistä. Sellaisista, jotka pohtivat nukkumisjärjestystä, omaa aikaa, yhteistä aikaa, parisuhteen hoitoa ja sitä riittääkö rakkaus. 

Lopuksi laitan tähän vielä: autobiografian tai autofiktion kirjoittaminen on terapiaa, sen Vanhatalokin Keskivaikeassa vuodessa toteaa. Vuoden alussa aloitin tämän oman prosessini, yritän selvittää suhdettani esineisiin ja pohdin samalla niiden vaikutusta elämääni. Kirjoitan autofiktiivistä tekstiä, mutten välttämättä julkaisuksi asti. Ja nyt kun kiinnitän huomiotani juuri esineisiin, kiinnitän myös huomioni esineisiin muiden teksteissä. Vanhatalon autobiografiassa esineillä ei ole pääroolia, tämän olen noteerannut. Tuo Eeva-lehden jutussa näkyvä sohva on kuitenkin nahkainen ja se kertoo omistajastaan hyvin paljon.

Kööpenhamina, muistoja kätkevät esineet ja perintöjärjestelmä

Assyriologi oli viime viikon Kööpenhaminassa. Jo ennen matkaa oli mielessä monenlaista mistä olisin halunnut ehdottomasti postata, etenkin eräästä populaarista tiedekirjajutusta. Kirjoitin postausta jo todella pitkälle, mutta sitten aloin epäillä tekstin mielekkyyttä. Seuraavana päivänä edessä oli matka ja minulle käy aina niin, että matkalla näen ja koen niin paljon mielenkiintoista etten sitten kotiin päästyäni tiedä mistä pitäisi vaikuteähkyä alkaa purkamaan. 

Matkan ensimmäiset kolme päivää kuluivat pääasiassa syyrialaisen ystäväkollegani seurassa, joka kutsuttiin täältä Helsingistä paikallisen kulttuuri-instituutin Homs-iltaan esitelmöimään. Viivyin Kööpenhaminassa muutaman päivän senkin jälkeen, koska minulle on elintärkeää saada kuljeskella museoissa myös aivan itsekseni. Olen pitkään odottanut kohtaamista Syyrian Hamasta löydetyn myöhäisheettiläisen kivileijonan kanssa. Haman leijonat saavat minut palaamaan kaupunkiin todennäköisesti aika piankin. Matka sujui erinomaisesti lukuunottamatta tulopäivän pikku hässäkkää: Rosenborgin linnassa olin niin syventynyt esineiden ja peilien kuvaamiseen, että pitkäkyntinen varas kähvelsi lompakkoni. Varkaalle kelpasi vain käteinen, itse kukkaro oli sitten heitetty linnan puistikkoon. Alkujärkytyksestä ja luottokorttien sulkemisesta seurasi tietysti lievää epämukavuutta, mutta sain kokea sen miten etuoikeutetussa asemassa oleva henkilö, jolla on myös edes yksi ystävä vieraassa kaupungissa selviytyy tällaisesta minimaalisin vahingoin. 

Erityisen sykähdyttävä paikka Kööpenhaminassa on kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844)  töitä, antiikkikokoleman ja kirjoja esittelevä museo. Siellä minunkaltaiseni patsasentusiasti, kauniiden kattojen ja vanhojen kirjojen rakastaja pakahtuu kaikesta kauniista. Se joka pitää Roomasta ja klassisismin aikakaudesta ei voi olla ihastumatta tähän museoon. Sinne minun on nyt sitten aina Kööpenhaminassa käydessäni päästävä.

Nähtävyyksien katseleminen syyrialaisen pakolaisen kanssa tällaisessa historiallisessa kaupungissa, jossa on erittäin hyvin säilynyt vanha rakennuskanta ja taloista on pidetty ainakin keskustan alueella erittäin hyvää huolta, nosti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia pintaan. Olin aistivinani, että ystäväkollegaani Kööpenhaminan vauraus vaikutti sekä kohottavasti että masentavasti. Mieleen tulivat muistot kaikesta siitä, mitä oli pitänyt taaksensa jättää -- oma talo, puutarha ja kaikki tavarat. Hän itse sanoi, että potee huonoa omaatuntoa surustaan, koska hänen henkensä on sentään säästynyt ja niin moni, myös sukulainen, on menettänyt henkensä. Omassa mielessäni ystäväni tunnot ja reaktiot yhdistyivät jo vuosia sitten kirjoittamaani postaukseen Virpi Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012). Siinä pohdin sitä miten

"köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

 Voin vain aavistaa kuinka kipeää on kun koko elämä on jäänyt taakse, siitä huolimatta että esimerkiksi valokuvia on säilössä sähköisillä laitteillasi. Valokuva ei ole sama kuin taloosi jäänyt astiasto, taulut, huonekalut, matot... Marie Kondo on KonMari-kirjassaan sitä mieltä, että todella kallisarvoiset muistot eivät katoa, vaikka luopuisit niihin liittyvästä esineestä (Siivouksen elämänmullistava taika s. 125). Ongelmana tässä Kondon teesissä on se, että esineisiin voi olla kiinnittyneinä sellaisia elämäsi asioita, joita et kenties sillä hetkellä "muista" kun heität tavaran pois, mutta jotka saattavat olennaisella tavalla auttaa sinua muistamaan jotain jollain toisella hetkellä -- juuri silloin kun työstät erityistä elämäntilannetta, sellaista johon et ikinä aikaisemmin olettanut päätyväsi. Itse en läheskään aina "muista" lapsuudenkodissani ollutta esinettä tai siihen liittyvää tapahtumaa. Jos näen valokuvan esineestä, tai pitelen kädessä kyseistä esinettä, laukaisee se mielessäni monia tapahtumia juuri tuosta talosta ja siinä asuneista ihmisistä. Esimerkkinä tästä voin antaa kaksi pientä "koristeapinaa", joita en enää muistanut olevan olemassa, mutta jotka viime tammikuussa kaivoin esille eräästä kassista "arkistohuoneestamme". Muistin vasta apinat nähtyäni ja niitä kädessä pidellessäni varhaislapsuuteni ympäristön esteettisen niukkuuden. Apinat olivat tyttöjen makuuhuoneen hyllyllä koristeina, ja nämä sekä muut huoneessa olleet esineet sekä vaaleankeltaisiksi maalatut seinät ja haalistuneet ruutusamettipäiväpeitot jne., aiheuttivat minussa jo varhaisteininä totaalisen henkisen täyskäännöksen kohti "kauniimpia" esineitä. Jos olisin tuolloin tai myöhemmin vain heittänyt nämä apinat ilotarkistuksen seurauksena roskiin, koska ne minun mielestäni ovat äärettömän rumat, en tänään täydelleen ymmärtäisi kuka olen, mistä olen tullut ja mistä esteettinen makuni kumpuaa. Toisinaan on tärkeää muistaa myös epämiellyttäviä asioita (joskaan niitä ei kannata alati kantaa taakkana sydämessään).  Esineiden merkitystä kaikenlaisessa muistamisessa on tutkittu paljonkin ja esineistä nimenomaan mnemoteknisinä apuvälineinä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Jätän tämän tällä kertaa tähän ihan henkilökohtaiseen kokemukseen. Pelastunut ihmishenki on tärkeä, mutta ilman menneisyyden esineitä elämän jatkaminen voi olla vaikeaa. Ja todella kallisarvoisetkin muistot voivat kadota jos heität tavaraa menemään. 

Muissa järjestelyoppaissa ja selfhelp-kirjoissa esineiden ja muistin välinen yhteys tunnistetaan paremmin. Paikka kaikelle Ilana Aalto myöntää sen, että muisto on kiinni fyysisessä esineessä ja kirjassaan hän siteeraa ystäväänsä Pia Ingströmiä, jolle esineet ovat muistivarastoja, jotka luovat yhteyden omistajiensa menneisyyteen (s. 328). Aalto kritisoi edelleen Marie Kondon neuvoa valita itselleen diktaattorimaisesti menneisyys, jonka tahtoo itselleen säilyttää (s. 329). Ei tarvitse sitten ihmetellä, jos myöhemmässä vaiheessa on itsensä kanssa hukassa. Myös Mitä jälkeen jää -- taito tehdä kuolinsiivous -kirjan (Tammi 2018) kirjoittaneen Margareta Magnussonin suhtautuminen on hyvin antikonmarimainen. Hän kertoo säilyttäneensä muutamia tavaroita ainoastaan itseään varten. Sellaisia ovat esimerkiksi vanhat rakkauskirjeet, ohjelmalehtiset ja matkamuistot. Ne auttavat monia muistamaan asioita, jotka muuten saattaisivat unohtua (s. 173).

Perintönä sukupolvilta toisille kulkeutuvista esineistä saa oivan aasinsillan viime sunnuntain Helsingin Sanomissa olleeseen mielipidekirjoitukseen, jonka kirjoittaja Roy Sandberg on sitä mieltä, että koko tällä hetkellä vallitseva perintöjärjestelmä tulisi kokonaan lakkauttaa. Sandbergin mielestä perintönä kulkeutuva omaisuus on aidon tasa-arvon este yhteiskunnassamme. Yhtäläisistä mahdollisuuksista koulutukseen ja lukio-opintojen kalleudesta on ollut tänä vuonna hyvin paljon keskustelua. Nykysysteemi ei toimi, koska nuoret keskeyttävät lukion sen vuoksi, ettei oppikirjoihin ole varaa ja tähän on ehdottomasti saatava muutos eli Suomeen on luotava sellainen mekanismi, että vaatimattomistakin oloista ponnistavilla on mahdollisuus päästä ylioppilaiksi ja siitä eteenpäin. Ajattelen tässä omaa isääni, jonka lapsuudenkoti oli suoraan sanottuna todella köyhä, mutta jonka kouluttamaton äiti siitä huolimatta ymmärsi poikansa lahjakkuuden ja teki kaikkensa, jotta oppikoulun käynti onnistui. Monet ystävät auttoivat tavalla taikka toisella ja oppikoulussa isäni opiskeli vapaaoppilaana. Tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat siis tärkeät, mutta tarvitaanko siihen perintöjärjestelmän poistaminen? Ajatus on järjetön.

Jos perintöjärjestelmä poistettaisiin, eivät varakkaat jättäisi perinnöksi mitään vaan lahjoittaisivat omaisuutensa ennen kuolemaa joko lapsilleen tai muihin kohteisiin. Kansalaisten tasapäistäminen tällä tavalla ei onnistuisi mitenkään. Sandberg ei myöskään ajattele sitä, kuinka tärkeitä perintönä suvuissa kulkevat talot ja loma-asunnot voivat olla ihmisen identiteetin kannalta. Puhumattakaan esineistä, etenkin sellaisista joilla ei ole juurikaan rahallista arvoa. Pitäisikö nekin sitten ihmisen kuoleman jälkeen realisoida? Sandberg ei ajattele sitä, että sukutaloja tai -mökkejä omistavat myös vähemmän varakkaat ihmiset. Ne kaikki kantavat perheiden muistoja, historiaa ja antavat niissä varttuneille ihmisille tunteen yhteenkuuluvuudesta. Pahimman ajatusvirheen Sandberg kuitenkin tekee tuijottaessaan ainoastaan ihmisen materiaalisiin kehyksiin ja rahan tuomiin mahdollisuuksiin. Raha voi tasapäistää ihmisiä jonkin verran, mutta tasa-arvoisia se ei meistä kuitenkaan tee. Ihmisen menestykselle elämässä paljon rahaa olennaisempaa on yksilön omat resurssit. Emme synny yhtä älykkäiksi ja meillä kaikilla on erilaiset taipumukset ja lahjakkuudet pärjätä, siitäkin huolimatta että lahjakkuuden on väitetty muodostavan vain vähäisen osan esimerkiksi urheilijan menestyksestä. Harjoitus tekee kuulemma sen mestarin tälläkin saralla. Lisäksi materiaalista perintöä tärkeämpi on se henkinen perintö, jonka lapsi saa vanhemmiltaan ja muulta suvultaan. Materiaalinen ja henkinen rikkaus eivät aina kulje käsi kädessä. Geenit ja henkinen perintö tulevat aina tekemään ihmisistä hyvin epätasa-arvoisia, tahdoimme tai emme.

Saako (vai pitääkö jopa) taidetta viedä päivähoitoon?

Assyriologi oli kuluneen viikon Berliinissä. Vaikka matkan syy olikin pääasiassa tutkimuksellinen ja samalla kaivattu hengähdystauko arkirutiineista, tarkoituksenani oli samalla käydä katsastamassa yksi seinä, joka voisi toimia vastikään hankkimani taideteoksen väliaikaisena ripustuspaikkana. Ja sitten torstain ja perjantain välisenä yönä, kun en täysikuun möllöttäessä suoraan hotellihuoneeseeni saanut unta ja erehdyin surffaamaan netissä, luen Helsingin Sanomista Aino Frilanderin jutun Seppo Fräntin taidekokoelmasta ja hänen lahjoituksestaan Kiasmaan. 

Fräntin asunto on kuulemma niin täynnä taidetta, että vapaana on enää kapeita polkuja huoneesta toiseen. Kokoelman lahjoittaminen museolle tuntuu kuitenkin keräilijästä pahalta. "Se on vähän kuin veisi lapsen päivähoitoon", Seppo Fränti sanoo.  No heh, ajattelen yösydännä -- olisiko kyseinen juttu voinut ilmestyä sattuvampaan ajankohtaan! Taiteella ja taiteen keräämisellä on omassa elämässäni iso eikä aivan ongelmaton rooli. Mutta saako taidetta viedä päivähoitoon? Vai onko niin, että taidetta on ehdottomasti vietävä päivähoitoon!

Elämässäni tapahtui suuri mullistus noin kuukausi sitten, kun olin tarpeeksi rohkea hankkiakseni taideteoksen, joka on niin suuri, ettei sille ole nykyisessä kodissamme kunnollista paikkaa. Yli neljännesvuosisadan olen asunut puolison kanssa yhdessä ja kuten olen jo aikaisemminkin eri postauksissa kertonut, olemme saaneet niin paljon taidetta lahjaksi, että se on paljolti estänyt minua tekemästä niitä "omia ostoja". Onko oikein hankkia lisää taidetta kun suurin osa kodissani olevista maalauksista eivät ole edes esillä? Körttitaustani tappeli jonkun aikaa vastaan. Mutta vihdoin ymmärsin sen, että tärkeää on nimenomaan ympäröidä itsensä taiteella josta pitää. Marianna Uutisen työ on tuonut niin paljon positiivista energiaa viime viikkoina, että aluksi sulaksi hulluudeksi nimittämäni teko on muuttunut yhdeksi elämäni viisaimmista päätöksistä. Nyt minulla on voimaa työstää suhdettani myös muuhun tavaraan. Työstäminen tapahtuu kirjoittamalla, muun muassa näitä postauksia joissa tavara ja kerääminen ovat keskiössä.

Olen koko aikuisen elämäni ajatellut, että taiteen tulisi olla esillä. Taiteen tulisi myös olla esillä siten, että teoksella on hyvä paikka, ei mikä tahansa nurkka tai seinä. Monet taidetta keräävät kuitenkin ostavat taidetta vain varastoidakseen isoa osaa kokoelmaansa jossain näkymättömissä. Äärimmäisin muoto tästä on mielestäni huippumestarien työt, jotka lymyävät vapaasatamien pankkiholveissa koska ne on ostettu vain investointitarkoituksiin. Monet suurkokoelmien omistajat ovat kuitenkin viime aikoina avanneet yksityisiä museoita, joita hallinnoidaan niitä varten perustettujen säätiöiden kautta. 

Minulle Fräntin tapa kasata töitä lattioille useaan riviin pitkin seiniä tuntuu käsittämättömältä -- voiko taiteesta nauttia, pääsevätkö yksittäiset työt oikeuksiinsa tällä tavalla? Meitä on moneen lähtöön, kukin tekee tietysti taideostoillaan mitä haluaa. Joku toinen voisi ajatella, että varastoidessani kirjoja kotini alimman kerroksen arkisto- ja varastohuoneissa hyllyissä kahdessa rivissä, teen kirjoille saman mitä Fränti on tehnyt taiteelle. Oma lähtökohtani on siis tosiaan se, että omistajana minulla on vastuu taideteoksista ja monille kirjoillekin olen pyrkinyt etsimään hyviä koteja eli en vain kasaa mitä tahansa kirjoja vain siksi että kirjat ovat intohimoni. Jos joku kirja tuottaa toiselle enemmän iloa kuin minulle, lahjoitan sen pois. Näin myös perheemme renessanssiaarre päätyi vuosi sitten keväällä lahjoituksena Kansalliskirjastoon. 

Saksalaisilla on termi Rabenmutter sellaisille äideille, jotka käyvät päivätöissä tai muutoin antavat lapsensa muiden hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Berliinissä ajattelinkin huvittuneena, että minusta tulee varsinainen korppiemo Uutisen maalaukselle jos se päätyy väliaikaiseen päivähoitoon sille seinälle, jota kävin katsomassa. Ajatuksena siis on, että kun uusi koti löytyy, tulee työ takaisin Suomeen. Minua viehättää myös se ajatus, että työ olisi jonkin aikaa Berliinissä, se muuttaisi teoksen esinebiografiaa huomattavasti. Uutinen itse työskentelee kaupungissa suurimman osan aikaansa ja oma toiveeni on tehdä siellä töitä muutaman lyhyemmän rupeaman ajan lähitulevaisuudessa. 

Taide vaikuttaa siellä missä se on esillä. Siksi taiteen tulisi ehdottomasti päästä päivähoitoon, jos vain mahdollista, sellaisiin paikkoihin, missä se on edukseen. Tästä syystä kannankin huonoa omaatuntoa kaikista niistä töistä, jotka on kodissani varastoitu näkymättömiin. Kuplamuovin alla ei varmasti ole hyvä olla. Näillekin maalauksille tulee löytää jokin tyydyttävämpi ratkaisu, vaikka iso osa onkin sellaisia töitä, joista en henkilökohtaisesti hirveästi pidä. Fränti teki siis täysin oikean ratkaisun lahjoittaessaan kokoelmansa Kiasmalle. Vaikka ne eivät kaikki pääsekään esille edes väliaikaisesti, on taidemuseossa niille varmasti paremmat säilytysmahdollisuudet ja lisäksi ne varmaankin ovat tutkijoiden käytettävissä (näin ainakin toivon). Ihailen hänen päätöstään ja toivon, ettei kokoelmasta eroaminen tuota liikaa tuskaa.

Ilana Aallon Paikka kaikelle -Facebookryhmässä on viime aikoina käyty keskustelua eri termeistä kuten kerääminen, pakkokerääminen ja hamstraus -- siitä miten ne määritetään ja voiko näiden ilmiöiden välille vetää selkeitä eroja. Itse olen oman kokemusmaailmani perusteella ajatellut, että "oikean" keräilijän erottaa hamstraajasta se, että keräilijällä on tietyt kohteet joita kerätään ja että yleensä keräilijä pitää kokoelmastaan hyvää huolta kun taas hamstraus on sairaus, jossa myös roska alkaa akkumuloitua siksi, että mitään ei voi heittää pois. Mutta onko olemassa harmaa alue, jossa nämä roolit sotkeutuvat toisiinsa? Taidekauppias Hildebrand Gurlittin poika Cornelius Gurlitt eli elämänsä eristäytyneenä suuren taidekokoelman kanssa ja kun viranomaiset takavarikoivat työt tutkintaa varten, oli se henkisesti liikaa vanhalle miehelle. Salzburgin asunnossa hän ei kuitenkaan pitänyt taideteoksista hyvää huolta ja iso osa oli pahoin vahingoittunut. Hänen kohtalossaan on jotain niin kiehtovaa, että olen jo jonkin aikaa lukenut kaiken mitä tapauksesta olen käsiini saanut. Postauskin on suunnitteilla, toivottavasti aika pian. Nyt on aika miettiä osaanko itse luopua taidehankinnastani ja laittaa sen päivähoitoon. Ennen kuin se saapui olohuoneeseeni, aikeeni oli vakava ja vahva, nyt en ole enää ihan sataprosenttisen varma hennonko tehdä niin.