Syyriaa Helsingissä ja Agatha Christien sanoin

Tänään assyriologi käväisi kaupungilla ravintolapäivän merkeissä. Suomen Lähi-idän instituutin säätiön eli FIMEn ihanat naiset auttajineen olivat kokanneet lähi-itäisiä herkkuja ja päivän tuotto menee syyrialaisten hädän lievittämiseen. Ruoat myytiin loppuun noin parissa tunnissa, minäkin opiskelijani kera pääsin vain nipin napin osalliseksi...

Kohta pari viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran lounaalla uudessa Levant -nimisessä paikassa Helsingin Bulevardi 15ssä. Sieltä saa taivaallista syyrialaista ruokaa, joka synnyttää sydäntä korventavan kaipuun Syyriaan. Suosittelen paikkaa lämpimästi!

Näiden makujen viemänä poiminkin lukemattomien kirjojen pinostani viime syksynä Lontoon-matkalla hankkimani Agatha Christie Mallowanin kirjan Come, Tell Me How You Live (alkuperäispainos 1946, tämä HarperCollins 1999). Agathan toinen aviomies oli arkeologi Max Mallowan (1904-1978), ja Maxin matkassa tämä dekkarikirjallisuuden kuningatar osallistui monien vuosien ajan sekä pintatutkimukseen että arkeologisille kaivauksille, sekä Syyriassa että Irakissa.

Come, Tell Me How You Live on lumoava aikamatka 1930-luvun Syyriaan. Agatha kuvaa siinä millaista on matkustaa ja työskennellä koillisessa Syyriassa Turkin rajan pinnassa -- alueella, joka silloin ja nyt on jumalan selän takana mutta missä tuhansia vuosia sitten kukoisti monia suuria kaupunkeja ja kulttuurit kukoistivat. Teksti on erittäin henkilökohtaista, siinä kuvataan humoristiseen sävyyn arkeologisen kenttätutkimuksen luonnetta, innostavuutta ja kaikennäköisiä pikku ongelmia. Ihailen Agathan reippautta kestää telttailua, erikoisissa asumuksissa viliseviä rottia ja luteita, arkeologeja, jotka unohtavat ostaneensa Alepposta kuusi kypsää Camembert -juustoa, jättäen ne hyllylle kypsymään edelleen... Agatha kuvaa myös eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä, on arabeja, armenialaisia, kurdeja ja jesidejä. Riidat kaivauksien työmiehistössä olivat jokapäiväisiä ja välillä hyvin rajujakin, silti kaikkien kanssa tultiin toimeen. 

Agatha rakasti Syyriaa, jokainen lause tihkuu ihastusta ja syvää kiintymystä, vaihtelevista ja osin sietämättömistä olosuhteista huolimatta. Palmyra on unenomainen:

That, I think, is the charm of Palmyra -- its slender creamy beauty rising up fantastically in the middle of hot sand. It is lovely and fantastic and unbelievable, with all the theatrical implausibility of al dream. Courts and temples and ruined columns... (s. 39).

Aamua rauniokummun juurella, kaivauspäivän ensimmäisellä tauolla kuvaa hän näin:

... the sun just pleasantly warm, and the morning shadows making the landscape incredibly lovely, with the blue Turkish hills to the north, and all around tiny springing flowers of scarlet and yellow. The air is wonderfully sweet. It is one of those moments when it is good to be alive (s. 87).

Elämä on hyvää. Sen sain itse niin monta kertaa kokea Syyriassa. Voin kuvitella Agathan rauniokummun reunalla, hörppäämässä teetä ja haaveilemassa.

Mallowan työryhmineen työskenteli ei kovinkaan kaukana siitä alueesta, missä palkittu valokuvaaja Niklas Meltio on viime aikoina käynyt dokumentoimassa paikallisten taistelua ISISiä vastaan. Sotaa käydään sekä Syyrian että Irakin puolella. Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli jälleen Meltion kuvareportaasia.

Agathan kirjan epilogi on tällä hetkellä ajankohtaisuudessaan riipaisevan koskettava. Hän kirjoitti sitä keväällä 1944, kun Normandian maihinnousu oli vielä edessä ja sota täydessä käynnissä. Epilogissa hän valottaa niitä syitä miksi kaivoi vanhat muistikirjansa esille ja kirjoitti kirjansa:

For it seems to me that it is good to remember that there were such days and such places, and that at this very minute my little hill of marigolds is in bloom, and old men with white beards trudging behind their donkeys may not even know there is a war (s. 205).

Tällä erää sota on siellä (ja tietysti osaltaan myös Ukrainassa), mutta me täällä Euroopassa tiedämme syyrialaisten kärsimykset. Moni kääntää selkänsä ja unohtaa.

Mitä luin tänään: kaksi kertaa Kähkönen

Assyriologi ei ollut ehtinyt ennen joulua lukemaan ainuttakaan Sirpa Kähkösen romaania. Muutamia vuosia sitten satuimme muutaman kerran Kansalliskirjaston eteiseen samaan aikaan -- hän on niitä kirjailijoita, jota ilmeisimmin tekevät huolellista taustatyötä kirjastoissa ja arkistoissa. Olin myös kuullut ja lukenut hänen kirjoistaan jonkin verran, mutta se mitä aihepiireistä tiesin, ei vaikuttanut "minulle kirjoitetulta". Hyvin harvoin luen kaunokirjallisuutta vain sen vuoksi, että muut lukevat (ja pitävät) -- tutkimuskirjallisuutta joutuu jonkin verran tämänkaltaisillakin kriiteereillä ainakin vilkaisemaan...

Joululahjaksi toivoin Graniittimiestä (Otava 2014), kiinnostuin koska kirjassa eletään vallankumouksen jälkeisessä Pietari/Petrograd/Leningradissa ja kerrotaan Klaran ja Iljan tarinaa. He ovat hiihtäneet rajan yli Suomesta Neuvostoliittoon, täynnä unelmia vapaudesta ja ihanteellisesta, sosialistisen ideologian mukaan eletystä elämästä. Koulutyttönä minua kiehtoi Romanovien hallitsijasuku, ennen kaikkea Venäjän viimeisen tsaariperheen traaginen kohtalo. Hieman myöhemmin, kun tietous (ei välttämättä ymmärtämys) historiasta kasvoi, minua askarrutti se, miten kukaan suomalainen oli ennen toista maailmansotaa loikannut rajan toiselle puolelle juuri ideologisin perustein. Kuinka monelle heistä kävi niin sanotusti hyvin? Jo 1800-luvun puolella suomalaisia lähti isoon maailmaan Amerikkaan, mutta sieltä monet palasivat, ts. pääsivät palaamaan takaisin. Neuvostoliitossa suurin osa oli loukussa, vaikka kuinka olisi huomannut tehneensä pahan virheen. Mikrohistoria, pieni ihminen suurten tapahtumien myllerryksessä, sydäntäriipaisevat kohtalot.

Graniittimies ei kenties ollut aivan minulle kirjoitettu, mutta kyllä minä sen parissa "viihdyin" jos voi viihtyä näin rankan aiheen parissa. Kähkönen on taidokas kirjoittaja, tunnelmanluoja. Genja ja Dunja koskettivat minua erityisesti, katulapset, joiden kulkua Klara helpotti. Klara yrittää kaikkensa, mutta pieni sielu väsyy lopulta, jo alkuvaiheessa hän alkaa epäillä systeemin ja vallankumouksen toimivuutta:

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui. Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksita -- että niitä oli kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekivät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan. Arvelin että heistä ei kostaan tuntunut sitlä kuin minusta. Että tästä ei koskaan voisi tulla mitään -- että jokainen teko johti tuhanteen arvaamattomaan seuraukseen (s. 65)

Kähkösen Kuopio-trilogian ensimmäisen osan, Mustat morsiamet (Otava 1998) ostin pokkarina ennen joulua, ennen kuin olin saanut Graniittimiehen lahjaksi. Kuopion seutu alueena ei kiehdo minua pätkääkään, enkä ollut osannut romaanin nimeäkään yhdistää lainkaan siihen aihepiiriin, joka oikeasti kiinnostaa.

Mustat morsiamet. Romaanin päähenkilö Anna on menossa 1930-luvulla naimisiin. Tuleva anoppi, körttinainen, toteaa Annalle:

Ja sitten myö lähetään kaksistaan kauppoihin. Musta puku se pittää naisella olla, ja kun laittaa hyvän niin se kelepoo vielä monneen lähtöön. Tyyvytkö tuumaan? (s. 87).

Ja niin Anna menee mustassa hääpuvussa vihille, niinkuin oma äitini vielä 1956. Kummasti alkoi Kähkösen teksti kulkea tämän kiinnekohdan jälkeen, alku oli hieman nihkeää, varsinkin kun suurin osa on kirjoitettu savolaisella murteella. Sitä on vaikeaa lukea sujuvasti.

Toinen, oikeastaan vielä vetoavampi yksityiskohta oli John Bunyanin (1628-1688) teoksen Kristityn vaellus (1678) käyttö kirjassa, myös kahden kappaleen alkutekstissä. Kirja oli huippusuosittu heränneiden piirissä aina sotiin saakka, sen jälkeen syntyneet sukupolvet eivät sitä tunne tai ole lukeneet.

Oman isäni lapsuuden kirjallisessa maailmassa Kristityn vaelluksella oli suuri merkitys -- se oli ensimmäisiä kertomuksia (Raamatun jälkeen), joita hän noin neljän-viiden vuoden iässä 1930-luvulla Lapuan Hellanmaassa luki ja naapurin rouvalta hän sai vanhan kirjan lahjaksi, kuvitettuna laitoksena. Työskennellessään kesällä 1963 Lontoossa British Museumissa nuolenpäätauluja lukemassa, oli Bunyanin muotokuvan näkeminen National Portrait Galleryssä yksi vapaa-ajan kohokohdista. Hän osti mukaansa myös postikortin maalauksesta.

Kähkösen trilogian toisen ja kolmannenkin osan tulen varmaankin jossain vaiheessa vielä lukemaan, sen verran kiinnostavia molemmat lukukokemukset olivat.

Veljeä lämmöllä muistaen

Koskaan ei tiedä milloin lähtö tulee. Paitsi jos päättää lähteä itse. Veljeni teki tällaisen päätöksen, nuorena miehenä, tasan 30 vuotta sitten. 

Alku ei ollut helppo. Äitini ei tiennyt odottavansa kaksosia ja veljeni olemassaolo havaittiin vasta kun kaksoisveli oli syntynyt... Hapenpuutetta ja muuta lienee ollut ilmassa. Erittäin lahjakas ja erittäin herkkä, kuvaavat häntä varmaankin parhaiten. Tavallista haavoittuvampi.

Lapsena veljeni olisi todennäköisesti tarvinnut erityishuomiota, paljon enemmän aikaa kuin suurperheen kiireisillä vanhemmilla oli hänelle antaa. Muutaman vuoden iässä hän oppi itsekseen lukemaan, Hesaria tavaten, koska nousi sisaruksiaan varhemmin, samaan aikaan äitinsä kanssa varastaakseen edes sen varttitunnin "laatuaikaa". Koulutie takkuili kun opettajat eivät aina ymmärtäneet. Jo alaluokilla verbaalisesti taiturimainen poika saattoi pyörittää aikuisia raivon partaalle. Aineen aiheeksi annettun "Matka mummolaan" veli koki typeräksi, se kuitattiin yhdellä lauseella: Mummo ei ollut kotona.

Nuoruutesi oli raju ja repivä, isämme varhainen ja äkillinen kuolema sekoitti meidän kaikkien elämän pitkäksi aikaa. Sinä teit valintasi, me muut jatkamme matkaa. Kaipaan ja muistelen Sinua lämmöllä. Olit perheemme runoilija, minä tällainen vaivainen prosaisti.

Runo Varhain tai myöhään, Lassi Nummi, Requiem (Otava 1990) 25.

Epätoivoinen assyriologi lasten oppikirjan äärellä

Assyriologilla on kaksi kouluikäistä poikaa. Kuopus oli viime syksynä innoissaan kun historian opiskelu (vihdoin) alkoi, oppikirjoiksi he saivat esikoisen luokan neljä vuotta aikaisemmin käyttämät kirjat Riitta Eskelinen/Tuuli Ojanperä/Martti Troberg, Matkalippu historiaan 5 (Edita 2006).

Lapsille tarkoitettujen tietotekstien kirjoittaminen on erittäin vaikeaa -- nostan hattua kaikille niille, jotka näitä oppikirjoja kirjoittavat. Harva "kovaa" tutkimusta harjoittava on kykenevä kirjoittamaan omasta erikoisalueestaan lapsille sopivia kirjoja ja sen vuoksi oppikirjoja laativatkin usein opettajat itse, he kun ovat opettamisen erikoistuntijoita. Valitettavaa on kuitenkin se, että oppikirjojen tekijät eivät luetuta tekstejään asiantuntijoilla -- tai ainakin tästä ylläolevasta kirjasta saa sellaisen kuvan. Silloin kun asiatietoa hiotaan mahdollisimman tiivistettyyn ja pelkistettyyn muotoon, voi lauseisiin piiloutua pieniä asiavirheitä. Niitä on itse kirjoittajan (ilmeisesti) mahdotonta huomata, mutta alan tutkijat kykenisivät yhdellä lukemisella korjaamaan ne niin, että lopputuloksena olisi sekä didaktisesti että sisällöllisesti moitteeton teksti. Perfektionistina minua ärsyttää suunnattomasti se, jos lapsilleni opetetaan koulussa väärää tietoa. Joku voi tietysti kysyä onko sillä väliä, lapset unohtavat nopeasti sen mitä ovat päntänneet alakoulussa. Suomi on kuitenkin sivistysvaltio ja Suomessa assyriologinen tutkimus on ollut maailman huippua. On suorastaan häpeällistä jos meillä lasten oppikirjojen taso on surkea ja lähdemme siitä, että lasten käyttöön tarkoitettujen materiaalien sisällössä voi/saa olla virheitä. Ei saisi. Minun mielestäni. 

No mikä Matkalipussa sitten mättää? Varsinaisessa tekstissä on Mesopotamian kohdalla reippaasti oiottu mutkia, etenkin mitä tulee tapahtumien kronologiseen järjestykseen. Mutkia täytyy oikoa, koska tilaa on niukasti, ymmärrän tämän erittäin hyvin. Pienessä tilassa kuitenkin tuppaavat muinaisessa Lähi-idässä eri aikakausina vaikuttaneet kansat ja kielet menevän sekaisin ja silloin syntyy lievästi harhaanjohtavia asiayhteyksiä. Esimerkkinä lause:

Sumerit tunnettiin erityisesti taidokkaasti kudotuista kankaista, joita aasikaravaanit kuljettivat pohjoiseen, missä kankaat vaihdettiin tinaan ja kupariin. Niitä sumerit tarvitsivat valmistaakseen pronssia, jota käytettiin aseissa, työkaluissa ja koruissa (s. 67).

Sumerit, joiden kulttuuri kukoisti runsaan tuhannen vuoden ajan n. 3300-2000 eaa, olivat kyllä taidokkaita kutojia, mutta he eivät vielä kuljettaneet tuotteitaan "pohjoiseen" (= Anatolia, nykyinen Turkin alue), vaan kauppaa harjoittivat muinaisassyrialaiset muutamia satoja vuosia myöhemmin (= n. 1900-1700 eaa) ja he välittivät pohjoiseen mm. babylonialaisten laadukkaita kankaita. Tinaa tuotiin Mesopotamiaan Afganistanista, ei Anatoliasta (missä saattoi kyllä olla jonkin verran omia varantoja, mutta tätä monimutkaista ongelmarypästä ei voi lähteä tässä avaamaan). Nämä kaikki tiedot olisi voinut saada kätevässä, jopa suomenkielisessä muodossa Simo Parpolan Mesopotamia-osasta (Otavan suuri maailmanhistoria 2, 1982, s. )146-310. Teos on jo muutaman vuoden takaa, mutta kaikki perustiedot siinä on esimerkillisesti vielä kohdallaan.

Matkalipun tekstiosaa vielä lukee, vaikka juuri edellä kuvatulla tavalla, nikotellen. Iso osa kappaleen kuvateksteistä saa minut repimään hiuksiaan. Sumerikuninkaat saattoivat kähertää partaansa ja silloin tällöin kammata hiuksiaan, mutta kuvassa ei ole kyllä sumerilainen vaan akkadilaiskuningas, jonka henkilöllisyydestä Simo Parpola omassa kuvatekstissään keskustelee (s. 185).

Hammurabin steelan kuvatekstin mukaan Hammurabi itse istuu steelassa jakamassa oikeutta. Tämä on erittäin selkeä virhe: tuolissa istuu auringonjumala Shamash, ei Hammurabi itse. Hammurabi seisoo jumalan edessä rukoilemassa ja saa "totuuden ja oikeuden suojelijalta" oikeudet itse jakaa tuota oikeutta omassa maassaan.

Assyrialaisten menestys perustui uuteen keksintöön, pyörään, jonka ansiosta voitiin rakentaa sotavaunuja. Niiden edessä Babylonian armeijankin oli nöyrryttävä.

Apua! Mistä tämä on revitty? Assyrialaisten vallatessa Lähi-itää n. 900 eaa alkaen, ei pyörä ollut enää uusi, vaan ikivanha, vähintään 2500 vuotta vanha keksintö (tämä on vähän sama kun me suomalaiset väittäisimme käyttämiämme aakkosia uudeksi keksinnöksi). Sotavaunujakin oli jo sumerilaisilla eikä assyrialaisen armeijan ylivoimaisuus perustunut sotavaunuhin (silloin vähemmän käytössä olleita ratsujoukkoja väläytellään jonkin verran). Kuva, johon teksti on liitetty, ei esitä taistelutilannetta vaan kuningas Assurbanipalin (668-627 eaa) leijonanmetsästystä...

Hiustenhalkomista? Ehkä. Siitä huolimatta laadukkaseen lopputulokseen on helppo päästä: kilauttakaa päivystävälle dosentille, hän auttaa mielellään (ja useimmiten korvauksetta). Kirjan muiden ajanjaksojen asiavirheitä minun on vaikeampi arvioida, mutta pelkään, etteivät kömmähdykset rajoitu ainoastaan muinaiseen aikaan.

Assyriologi Armas Salosen syntymästä sata vuotta

Eilen lauantaina, 17. tammikuuta, sata vuotta sitten, kaukana Japanissa, syntyi Armas Immanuel Salonen (1915-1981), yksi merkittävimpiä suomalaisia assyriologeja. 

Tapasin Salosen pikkutyttönä oletettavasti jonkun kerran. Silti minulla ei ole hänestä mitään selkeää muistikuvaa. Vain häilyviä, hetkellisiä välähdyksiä, joita tukevat varmaankin ne valokuvat, joita olen hänestä nähnyt. Kaikissa kuvissa hän esiintyy mirri kaulassa, hänestä ei voi erehtyä. Armaksen tieteellisiin saavutuksiinsa olen tutustunut kirjoittamalla hänestä yllä linkitettyyn Suomen Kansallisbiografiaan sekä tähän lyhyeen englanninkieliseen katsaukseen suomalaisista assyriologeista.

Vielä viime vuosisadan puolella tutkijoiden elämästä jäi pääsääntöisesti erittäin runsaasti kaikenlaista ei-tieteellistä aineistoa. Kun alkaa ottaa selvää tutkijanurasta, esille nousee myös se ihminen, joka on kaiken tieteellisen tuotannon takana. Kirjeistä ja oppilaiden jälkeenjääneistä muisteluista käy hyvin ilmi, että Armas oli hyvin särmikäs persoona, särmikkäät ovat mielestäni äärettömän mielenkiintoisia, vaikka monet varmasti myöntävät, ettei heidän kanssaan aina ole helppoa elää. Isälläni Jussi Arolla (1928-1983) oli opettajaansa kohtaan aika ristiriitaisia tunteita, se tulee selväksi useastakin autobiografisesta tekstistä sekä kirjeenvaihdosta ja päiväkirjoista. Ristiriitaisia tunteita on kuitenkin jokaisessa opettaja-oppilassuhteessa eikä Aro koskaan unohtanut Salosen hänelle uran alkutaipaleella antamaa varauksetonta tukea -- sitä ilman hän ei olisi päässyt assyriologisessa yhteisössä eikä etenkään Helsingin yliopistossa eteenpäin. Erityisellä lämmöllä muistellaan 1950-luvun alun assyriologikongresseja, jonne Salonen ja Aro matkustivat yhdessä Euroopan lävitse laivalla ja junalla. Silloin Armas oli ollut erityisen viehättävä matkakumppani. 

Assyriologisen tiedeyhteisön lisäksi Armas tunnettiin erittäin hyvin Helsingin kulttuuriseurapiireissä, hän oli ahkera kirjoittamaan lehtiin ja popularisoimaan tieteenalaansa. Antikvariaateissa Salosen teoksia ei saa ihan muutamalla eurolla, niille ilmeisesti riittää kiinnostuneita ostajia. 

Sata vuotta sitten syntyneen assyriologin ääntä ja mielenkiintoisia radioesitelmiä voi kuunnella YLEn elävästä arkistosta, tässä hän kertoo miten itämailla poltettiin hashista ja mässäiltiin...

Mitä luin tänään: kaksi Haahtelaa

Joel Haahtela (s. 1973) on kirjailija, jolla on ainakin kirjablogistien keskuudessa paljon uskollisia lukijoita ja ihailijoita. Runsas vuosi sitten nimi jäi mieleeni Sinisen linnan kirjaston Marian postauksen jälkeen ja silloin jouluostoksilla kustantajien kaupoista otin itselleni pari euroa maksaneen Lumipäiväkirjan. Viime syksynä pistin eräänä sateentuhruisena iltapäivänä ranttaliksi ja hankin kerralla kaksi Haahtelaa pokkareina: Perhoskerääjä (Otava 2006) ja Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013).

Perhoskerääjä on ehkä hieman lyhyt minun makuuni -- minulta kun jäävät lähestulkoon kaikki novellit kesken (en vain osaa lukea lyhyitä kaunokirjallisia tekstejä, rakastan puolestaan paksuja mammuttiromaaneja...) ja tämä pienoisromaaniksi luonnehdittu teksti kulkee näemmä lukukykyjeni rajoilla. Pidin tunnelmasta, oikeista perhos- ja muista kirjoista, joita päähenkilö selaa Henri Ruzickan talossa, pidän Haahtelan taitavasta tavasta muutamilla lauseilla luoda sellainen tila ja tunnelma, missä menneisyys väreilee erilaisina kerroksina tapahtumahetken taustalla. 

Meille, joilla on koko elämämme ajan ollut perhettä ja ihmisiä ympärillämme, ihmisiä, joista on kerrottu tarinoita, tuo Haahtela käsinkosketeltavan konkreettisesti eteen sen, että maailmassa vaeltaa, elää ja kuolee myös niitä, joilla ei ole ketään. Ei yhtään ketään, joka välittäisi miten elät, mitä teet tai ajattelet, hoitaisi kun sairastut tai pitäisi huolen maallisesta jäämistöstäsi lähtösi jälkeen. Rakkaudesta ja hellyydestä puhumattakaan. Perhoskerääjän kertojaminä kunnioittaa Henrin elämää postuumisti siten, että lähtee selvittämään kuka tämä mies oli, osaksi saadakseen vastauksen kysymykseen miksi ventovieras testamenttaa omaisuutensa juuri hänelle. Loppusivuilla syy selviää, vaikka juonellisena ratkaisuna yhteys Henrin ja kertojan välillä, tai sen paljastuminen vasta tuossa vaiheessa, ei olekaan huikaisevan uskottava. Paljastuu, että mies ei tiedä oman äitinsä kuolemasta mitään, ei ole koskaan puhunut isänsä kanssa siitä, tai kysynyt, vaikka toisaalla annetaankin ymmärtää, että hänen ammattinsa liittyy juuri menneiden aikojen tutkimiseen:

... että kuva oli otettu kaksi vuotta sitten kun olimme olleet matkalla Roomassa ja vierailleet Hadrianuksen Villassa. Olimme istuneet illan hämärtyessä suorakaiteen muotoisen kanavan rannalla, katselleet liikkumattomaan veteen heijastuvia karyatideja, ja muistin tunteneeni silloin selittämätöntä rauhaa, jonka täytyi liityä, niin ajattelin, kokemukseen historian ikiaikaisuudesta ja katoamisen varmuudesta sen edessä. Sama rauhan tunne valtasi minut usein kun olin vanhojen esineiden ympäröimänä, ja ehkä sen vuoksi olin alunperinkin hakeutunut ammattiin, jossa minua ympäröi pikemminkin mennyt kuin tuleva. (s. 111).

Kenties tämä ristiriita oli tarkoituksellinen? Tutkimme toisten menneisyyttä, muttemme oman elämämme tai omaan elämäämme vaikuttaneiden vanhempien, esivanhempien tapahtumia. Kertoja lähtee tutkimaan tuntemattoman Henrin elämää ja lopuksi löytää... oman itsensä.

Tähtikirkas, lumivalkea on puolestaan yksinäisen miehen päiväkirja kuolleelle rakastetulleen. Eletään Pariisissa 1889 maailmannäyttelyn aikoihin, lisäksi 1900-luvun alun Berliinissä. Kolmannen Haahtelan luettuani olen huomaavinani sen, miten hän linkittää romaanejaan toisiinsa. Peruslähtökohtana on aina mies, joka kertoo. Mies, jolla on yhteyksiä Saksaan (tätä pidän henkilökohtaisesti viehättävänä, sillä olen opiskeluvuosieni jälkeen tiukasti kiinni saksan kielessä ja kulttuurissa). Mies, jonka avioliitto tai muut suhteet naisiin ovat onnettomia. Perhoskerääjässä Haahtela käyttää useammin kuin kerran adjektiivia tähtikirkas (esim. s. 84), Tähtikirkas, lumivalkeassa puolestaan esiintyy myös saksalainen perhoskerääjä. Ja aivan lopuksi nykyajassa elävä minäkertoja kirjoittaa puhtaaksi Leon päiväkirjoja, lähtee Saksaan etsimään sairaalaa, jossa hän toisen maailmansodan aikana kuoli ja ymmärtää masennuksensa ilmeisesti periytyneen isoisä-Leolta hänelle. 

Kolmen Haahtelan jälkeen voisin todeta, että varmasti tulen lukemaan häntä vastakin. En ole täysin hullaantunut, mutta koen hänen romaaninsa kovasti antoisiksi.

PS. Tähtikirkas, lumivalkeassa Leo matkustaa 1923 Angkorin temppeliin -- hauskana sattumana todettakoon, että Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan.

Loppiainen, loma loppu

Eilen palasimme kotiin. On Loppiainen ja loma loppu. Tänään oli Espoossa kirkas auringonpaiste ja kylmä sää. Espoonlahti jäätynyt jo kauaksi horisonttiin. Nyt huomasi eron pohjoisen ja "eteläisen" valon välillä, pohjoisessa valoa oli vain nimeksi, muutamaksi tunniksi keskipäivän aikaan.

Kuusamossa oli seesteistä. Kuningas Mesilimin kanssa jäljestimme poroja järven jäällä. Teeret rannassa lensivät liian vilkkaasti pois, niitä ei saanut napattua kuviin.

Seuraavana yönä satoi lunta, jäljet olivat peittyneet...

Väriskaala oli niukka. Valkoista, harmaata ja sävyjä niiden väliltä. Tummia havupuita. Vuoden ensimmäisenä päivänä oli vain valkoista ja vaaleanharmaata.

Mutta jos katsoi tarkkaan, saattoi löytää jotain vihreääkin. 

Sukelsimme myös keskelle metsää, kiipesimme vaaralle, josta 20 vuotta sitten avautui huikea näköala järvelle. Nyt puut ovat kasvaneet niin korkeiksi, että järvi vain pilkahtelee.

Valkoisen lumen keskellä, täydellisessä hiljaisuudessa sielu lepää. 

Huomenna paluu arkeen. Menen käymään Helsingin yliopiston Tieteen päiville kuuntelemaan Tiedeinstituutteja. Tänäänkin ehdin jo käydä kirja-alennusmyynneissä, päivän saldo oli neljä kirjaa.