Mitä luin tänään: kaksi Haahtelaa

Joel Haahtela (s. 1973) on kirjailija, jolla on ainakin kirjablogistien keskuudessa paljon uskollisia lukijoita ja ihailijoita. Runsas vuosi sitten nimi jäi mieleeni Sinisen linnan kirjaston Marian postauksen jälkeen ja silloin jouluostoksilla kustantajien kaupoista otin itselleni pari euroa maksaneen Lumipäiväkirjan. Viime syksynä pistin eräänä sateentuhruisena iltapäivänä ranttaliksi ja hankin kerralla kaksi Haahtelaa pokkareina: Perhoskerääjä (Otava 2006) ja Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013).

Perhoskerääjä on ehkä hieman lyhyt minun makuuni -- minulta kun jäävät lähestulkoon kaikki novellit kesken (en vain osaa lukea lyhyitä kaunokirjallisia tekstejä, rakastan puolestaan paksuja mammuttiromaaneja...) ja tämä pienoisromaaniksi luonnehdittu teksti kulkee näemmä lukukykyjeni rajoilla. Pidin tunnelmasta, oikeista perhos- ja muista kirjoista, joita päähenkilö selaa Henri Ruzickan talossa, pidän Haahtelan taitavasta tavasta muutamilla lauseilla luoda sellainen tila ja tunnelma, missä menneisyys väreilee erilaisina kerroksina tapahtumahetken taustalla. 

Meille, joilla on koko elämämme ajan ollut perhettä ja ihmisiä ympärillämme, ihmisiä, joista on kerrottu tarinoita, tuo Haahtela käsinkosketeltavan konkreettisesti eteen sen, että maailmassa vaeltaa, elää ja kuolee myös niitä, joilla ei ole ketään. Ei yhtään ketään, joka välittäisi miten elät, mitä teet tai ajattelet, hoitaisi kun sairastut tai pitäisi huolen maallisesta jäämistöstäsi lähtösi jälkeen. Rakkaudesta ja hellyydestä puhumattakaan. Perhoskerääjän kertojaminä kunnioittaa Henrin elämää postuumisti siten, että lähtee selvittämään kuka tämä mies oli, osaksi saadakseen vastauksen kysymykseen miksi ventovieras testamenttaa omaisuutensa juuri hänelle. Loppusivuilla syy selviää, vaikka juonellisena ratkaisuna yhteys Henrin ja kertojan välillä, tai sen paljastuminen vasta tuossa vaiheessa, ei olekaan huikaisevan uskottava. Paljastuu, että mies ei tiedä oman äitinsä kuolemasta mitään, ei ole koskaan puhunut isänsä kanssa siitä, tai kysynyt, vaikka toisaalla annetaankin ymmärtää, että hänen ammattinsa liittyy juuri menneiden aikojen tutkimiseen:

... että kuva oli otettu kaksi vuotta sitten kun olimme olleet matkalla Roomassa ja vierailleet Hadrianuksen Villassa. Olimme istuneet illan hämärtyessä suorakaiteen muotoisen kanavan rannalla, katselleet liikkumattomaan veteen heijastuvia karyatideja, ja muistin tunteneeni silloin selittämätöntä rauhaa, jonka täytyi liityä, niin ajattelin, kokemukseen historian ikiaikaisuudesta ja katoamisen varmuudesta sen edessä. Sama rauhan tunne valtasi minut usein kun olin vanhojen esineiden ympäröimänä, ja ehkä sen vuoksi olin alunperinkin hakeutunut ammattiin, jossa minua ympäröi pikemminkin mennyt kuin tuleva. (s. 111).

Kenties tämä ristiriita oli tarkoituksellinen? Tutkimme toisten menneisyyttä, muttemme oman elämämme tai omaan elämäämme vaikuttaneiden vanhempien, esivanhempien tapahtumia. Kertoja lähtee tutkimaan tuntemattoman Henrin elämää ja lopuksi löytää... oman itsensä.

Tähtikirkas, lumivalkea on puolestaan yksinäisen miehen päiväkirja kuolleelle rakastetulleen. Eletään Pariisissa 1889 maailmannäyttelyn aikoihin, lisäksi 1900-luvun alun Berliinissä. Kolmannen Haahtelan luettuani olen huomaavinani sen, miten hän linkittää romaanejaan toisiinsa. Peruslähtökohtana on aina mies, joka kertoo. Mies, jolla on yhteyksiä Saksaan (tätä pidän henkilökohtaisesti viehättävänä, sillä olen opiskeluvuosieni jälkeen tiukasti kiinni saksan kielessä ja kulttuurissa). Mies, jonka avioliitto tai muut suhteet naisiin ovat onnettomia. Perhoskerääjässä Haahtela käyttää useammin kuin kerran adjektiivia tähtikirkas (esim. s. 84), Tähtikirkas, lumivalkeassa puolestaan esiintyy myös saksalainen perhoskerääjä. Ja aivan lopuksi nykyajassa elävä minäkertoja kirjoittaa puhtaaksi Leon päiväkirjoja, lähtee Saksaan etsimään sairaalaa, jossa hän toisen maailmansodan aikana kuoli ja ymmärtää masennuksensa ilmeisesti periytyneen isoisä-Leolta hänelle. 

Kolmen Haahtelan jälkeen voisin todeta, että varmasti tulen lukemaan häntä vastakin. En ole täysin hullaantunut, mutta koen hänen romaaninsa kovasti antoisiksi.

PS. Tähtikirkas, lumivalkeassa Leo matkustaa 1923 Angkorin temppeliin -- hauskana sattumana todettakoon, että Kim Fayn Kadonneiden muistojen kartta sijoittuu samaan aikaan ja paikkaan.