Syyriaa Helsingissä ja Agatha Christien sanoin

Tänään assyriologi käväisi kaupungilla ravintolapäivän merkeissä. Suomen Lähi-idän instituutin säätiön eli FIMEn ihanat naiset auttajineen olivat kokanneet lähi-itäisiä herkkuja ja päivän tuotto menee syyrialaisten hädän lievittämiseen. Ruoat myytiin loppuun noin parissa tunnissa, minäkin opiskelijani kera pääsin vain nipin napin osalliseksi...

Kohta pari viikkoa sitten kävin ensimmäisen kerran lounaalla uudessa Levant -nimisessä paikassa Helsingin Bulevardi 15ssä. Sieltä saa taivaallista syyrialaista ruokaa, joka synnyttää sydäntä korventavan kaipuun Syyriaan. Suosittelen paikkaa lämpimästi!

Näiden makujen viemänä poiminkin lukemattomien kirjojen pinostani viime syksynä Lontoon-matkalla hankkimani Agatha Christie Mallowanin kirjan Come, Tell Me How You Live (alkuperäispainos 1946, tämä HarperCollins 1999). Agathan toinen aviomies oli arkeologi Max Mallowan (1904-1978), ja Maxin matkassa tämä dekkarikirjallisuuden kuningatar osallistui monien vuosien ajan sekä pintatutkimukseen että arkeologisille kaivauksille, sekä Syyriassa että Irakissa.

Come, Tell Me How You Live on lumoava aikamatka 1930-luvun Syyriaan. Agatha kuvaa siinä millaista on matkustaa ja työskennellä koillisessa Syyriassa Turkin rajan pinnassa -- alueella, joka silloin ja nyt on jumalan selän takana mutta missä tuhansia vuosia sitten kukoisti monia suuria kaupunkeja ja kulttuurit kukoistivat. Teksti on erittäin henkilökohtaista, siinä kuvataan humoristiseen sävyyn arkeologisen kenttätutkimuksen luonnetta, innostavuutta ja kaikennäköisiä pikku ongelmia. Ihailen Agathan reippautta kestää telttailua, erikoisissa asumuksissa viliseviä rottia ja luteita, arkeologeja, jotka unohtavat ostaneensa Alepposta kuusi kypsää Camembert -juustoa, jättäen ne hyllylle kypsymään edelleen... Agatha kuvaa myös eri ryhmiin kuuluvia ihmisiä, on arabeja, armenialaisia, kurdeja ja jesidejä. Riidat kaivauksien työmiehistössä olivat jokapäiväisiä ja välillä hyvin rajujakin, silti kaikkien kanssa tultiin toimeen. 

Agatha rakasti Syyriaa, jokainen lause tihkuu ihastusta ja syvää kiintymystä, vaihtelevista ja osin sietämättömistä olosuhteista huolimatta. Palmyra on unenomainen:

That, I think, is the charm of Palmyra -- its slender creamy beauty rising up fantastically in the middle of hot sand. It is lovely and fantastic and unbelievable, with all the theatrical implausibility of al dream. Courts and temples and ruined columns... (s. 39).

Aamua rauniokummun juurella, kaivauspäivän ensimmäisellä tauolla kuvaa hän näin:

... the sun just pleasantly warm, and the morning shadows making the landscape incredibly lovely, with the blue Turkish hills to the north, and all around tiny springing flowers of scarlet and yellow. The air is wonderfully sweet. It is one of those moments when it is good to be alive (s. 87).

Elämä on hyvää. Sen sain itse niin monta kertaa kokea Syyriassa. Voin kuvitella Agathan rauniokummun reunalla, hörppäämässä teetä ja haaveilemassa.

Mallowan työryhmineen työskenteli ei kovinkaan kaukana siitä alueesta, missä palkittu valokuvaaja Niklas Meltio on viime aikoina käynyt dokumentoimassa paikallisten taistelua ISISiä vastaan. Sotaa käydään sekä Syyrian että Irakin puolella. Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli jälleen Meltion kuvareportaasia.

Agathan kirjan epilogi on tällä hetkellä ajankohtaisuudessaan riipaisevan koskettava. Hän kirjoitti sitä keväällä 1944, kun Normandian maihinnousu oli vielä edessä ja sota täydessä käynnissä. Epilogissa hän valottaa niitä syitä miksi kaivoi vanhat muistikirjansa esille ja kirjoitti kirjansa:

For it seems to me that it is good to remember that there were such days and such places, and that at this very minute my little hill of marigolds is in bloom, and old men with white beards trudging behind their donkeys may not even know there is a war (s. 205).

Tällä erää sota on siellä (ja tietysti osaltaan myös Ukrainassa), mutta me täällä Euroopassa tiedämme syyrialaisten kärsimykset. Moni kääntää selkänsä ja unohtaa.