Mitä luin tänään: kaksi kertaa Kähkönen

Assyriologi ei ollut ehtinyt ennen joulua lukemaan ainuttakaan Sirpa Kähkösen romaania. Muutamia vuosia sitten satuimme muutaman kerran Kansalliskirjaston eteiseen samaan aikaan -- hän on niitä kirjailijoita, jota ilmeisimmin tekevät huolellista taustatyötä kirjastoissa ja arkistoissa. Olin myös kuullut ja lukenut hänen kirjoistaan jonkin verran, mutta se mitä aihepiireistä tiesin, ei vaikuttanut "minulle kirjoitetulta". Hyvin harvoin luen kaunokirjallisuutta vain sen vuoksi, että muut lukevat (ja pitävät) -- tutkimuskirjallisuutta joutuu jonkin verran tämänkaltaisillakin kriiteereillä ainakin vilkaisemaan...

Joululahjaksi toivoin Graniittimiestä (Otava 2014), kiinnostuin koska kirjassa eletään vallankumouksen jälkeisessä Pietari/Petrograd/Leningradissa ja kerrotaan Klaran ja Iljan tarinaa. He ovat hiihtäneet rajan yli Suomesta Neuvostoliittoon, täynnä unelmia vapaudesta ja ihanteellisesta, sosialistisen ideologian mukaan eletystä elämästä. Koulutyttönä minua kiehtoi Romanovien hallitsijasuku, ennen kaikkea Venäjän viimeisen tsaariperheen traaginen kohtalo. Hieman myöhemmin, kun tietous (ei välttämättä ymmärtämys) historiasta kasvoi, minua askarrutti se, miten kukaan suomalainen oli ennen toista maailmansotaa loikannut rajan toiselle puolelle juuri ideologisin perustein. Kuinka monelle heistä kävi niin sanotusti hyvin? Jo 1800-luvun puolella suomalaisia lähti isoon maailmaan Amerikkaan, mutta sieltä monet palasivat, ts. pääsivät palaamaan takaisin. Neuvostoliitossa suurin osa oli loukussa, vaikka kuinka olisi huomannut tehneensä pahan virheen. Mikrohistoria, pieni ihminen suurten tapahtumien myllerryksessä, sydäntäriipaisevat kohtalot.

Graniittimies ei kenties ollut aivan minulle kirjoitettu, mutta kyllä minä sen parissa "viihdyin" jos voi viihtyä näin rankan aiheen parissa. Kähkönen on taidokas kirjoittaja, tunnelmanluoja. Genja ja Dunja koskettivat minua erityisesti, katulapset, joiden kulkua Klara helpotti. Klara yrittää kaikkensa, mutta pieni sielu väsyy lopulta, jo alkuvaiheessa hän alkaa epäillä systeemin ja vallankumouksen toimivuutta:

Halusin myös sanoa, että aluksi oli vaikeinta. Tärkeintä oli löytää se pieni asia, johon saattoi kohdistaa katseensa ja jota saattoi ryhtyä korjaamaan. Jos katsoi koko suurta työmaata, uupui. Minun olisi pitänyt osata puhua rehellisesti silloin, myös vaikeuksita -- että niitä oli kaikilla ja että toverit on tehty niitä jakamaan. Mutta minusta tuntui, että pettäisin ne ihmiset, jotka tekivät aamusta iltaan työtä. Vallankumouksen tehdessään he olivat ottaneet vastuulleen jättiläisurakan. Arvelin että heistä ei kostaan tuntunut sitlä kuin minusta. Että tästä ei koskaan voisi tulla mitään -- että jokainen teko johti tuhanteen arvaamattomaan seuraukseen (s. 65)

Kähkösen Kuopio-trilogian ensimmäisen osan, Mustat morsiamet (Otava 1998) ostin pokkarina ennen joulua, ennen kuin olin saanut Graniittimiehen lahjaksi. Kuopion seutu alueena ei kiehdo minua pätkääkään, enkä ollut osannut romaanin nimeäkään yhdistää lainkaan siihen aihepiiriin, joka oikeasti kiinnostaa.

Mustat morsiamet. Romaanin päähenkilö Anna on menossa 1930-luvulla naimisiin. Tuleva anoppi, körttinainen, toteaa Annalle:

Ja sitten myö lähetään kaksistaan kauppoihin. Musta puku se pittää naisella olla, ja kun laittaa hyvän niin se kelepoo vielä monneen lähtöön. Tyyvytkö tuumaan? (s. 87).

Ja niin Anna menee mustassa hääpuvussa vihille, niinkuin oma äitini vielä 1956. Kummasti alkoi Kähkösen teksti kulkea tämän kiinnekohdan jälkeen, alku oli hieman nihkeää, varsinkin kun suurin osa on kirjoitettu savolaisella murteella. Sitä on vaikeaa lukea sujuvasti.

Toinen, oikeastaan vielä vetoavampi yksityiskohta oli John Bunyanin (1628-1688) teoksen Kristityn vaellus (1678) käyttö kirjassa, myös kahden kappaleen alkutekstissä. Kirja oli huippusuosittu heränneiden piirissä aina sotiin saakka, sen jälkeen syntyneet sukupolvet eivät sitä tunne tai ole lukeneet.

Oman isäni lapsuuden kirjallisessa maailmassa Kristityn vaelluksella oli suuri merkitys -- se oli ensimmäisiä kertomuksia (Raamatun jälkeen), joita hän noin neljän-viiden vuoden iässä 1930-luvulla Lapuan Hellanmaassa luki ja naapurin rouvalta hän sai vanhan kirjan lahjaksi, kuvitettuna laitoksena. Työskennellessään kesällä 1963 Lontoossa British Museumissa nuolenpäätauluja lukemassa, oli Bunyanin muotokuvan näkeminen National Portrait Galleryssä yksi vapaa-ajan kohokohdista. Hän osti mukaansa myös postikortin maalauksesta.

Kähkösen trilogian toisen ja kolmannenkin osan tulen varmaankin jossain vaiheessa vielä lukemaan, sen verran kiinnostavia molemmat lukukokemukset olivat.