Kun näkemiseltä ei ehdi postata

Yksitoista päivää olen ollut jo matkalla. Näen ja koen joka päivä niin paljon kaikenlaista etten iltaisin, vaikkei olisi mitään ohjelmaakaan, saa vaikutelmia järjestettyä niin, että niistä voisi postata jotain järkevää. Kotona sitten ajatukset loksahtavat taas kohdalleen, toivottavasti.

Tässä pari kuvaa, joilla todistan olevani vielä hengissä. Nauttien joka hetkestä, vaikka jonkin verran joutuu kohtaamaan myös asioita, joita Syyrian sota heijastaa tänne.

Kuljen täällä sellaisten ihmisten keskellä, joita monet Suomessa tuntuvat tällä hetkellä pelkäävän, vaikka suurin heistä on joutunut kokemaan todella kovia asioita. Minkäänlaista häirintää en joudu kokemaan, päinvastoin, minua kohdellaan ystävällisesti ja kunnioituksella. On aina kohdeltu hyvin, sekä Syyriassa, Libanonissa kuin myös täällä Turkissa. Eilen istuin hotellin omistajan siskon kotona illallisella, sukua oli laajasti paikalla.

Myös tuntemattomat ovat ystävällisiä. Laittaisin tähän kuvan nuoresta huivipäisestä tytöstä, joka tänään hymyili minulle kadulla. Olen outo näky, mutta outoon liikkujaan suhtaudutaan positiivisesti, ei epäluuloisesti.

Kaipaan Syyriaan. Tänään pääsin näin lähelle, taustalla oleva rauniokumpu ja kylä ovat Syyriassa. 

Suunnittelen jo ensi vuoden matkoja, tänne takaisin. Toivo paluusta antaa ensi maanantaina energiaa, kun edessä on arki ja arkiset huolet.

Vielä hetken ajan elän tässä omassa kuplassani. Keskityn yksityiskohtiin, yksittäisiin mosaiikkeihin, unohtaen suuret kuviot. Palaamisiin ensi viikolla.