Ja jälleen sielu ei ole ehtinyt palata

Jo kolmatta päivää assyriologi haahuilee fyysisesti kotonaan, mutta sielulle lentokoneet ovat aivan liian nopea matkustusväline. Koska sielu ei ole vielä ehtinyt palata, pääkään ei toimi kunnolla -- unohdan uusia kirjaston lainat (fataalia) ja tusina muuta asiaa poukkoilee hakemassa tärkeysjärjestystään (varmaankin jotain fataalia niissä myös).

Juuri ennen matkaa jouduin täysin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Vaikka blogissani kuvaan paljon henkilökohtaisiakin asioita ja tuntoja, minusta ei oltu vielä ennen tätä Aamulehden juttua tehty yhtään tällaista henkilöhaastattelua. Etenkin valokuvatuksi tuleminen on kova paikka, en edelleenkään kestä olla kameran edessä tai katsoa minusta otettuja kuvia. Kaunis kiitos kuitenkin Simopekka Virkkulalle ja Aleksi Poutaselle, ehkä kokemus (& lopputulos) ei ollut niin paha kuin pelkäsin.

Matkan kaikki 14 päivää nautin Turkista. Nautin museoista, katuelämästä, ruoasta, bussimatkoista, raunioista, 35-41 C-asteen lämmöstä (kipukroonikkona voin aina erityisen hyvin kun on kunnolla lämmintä), museoista, patsaista ja mosaiikeista ja ... Nautin Turkissa (ja "tällä puolella Syyriaa" olemisessa) yleensä aivan kaikesta, tänään haluan kuitenkin nostaa esille ihmiset. Sen sanoinkuvaamattoman ystävällisyyden ja avuliaisuuden. Symbolina olkoon tämä viikuna, joka minulle puusta poimittiin. Tai vanhan talon erään huoneen katto, kylässä sata metriä Syyrian rajasta, jossa istuttiin syömässä lounasta ja jossa ystävän isoäiti oli synnyttänyt hänen äitinsä. Isoäiti on luultavimmin elänyt ajan kun Karkamisin muinaiskaupungissa kaivoivat Leonard Woolley ja T.E. Lawrence (ks. myös vanha postaukseni tästä ).

Karkamisin muinaiskaupungin arkeologinen puisto on valmis, mutta vielä odotan, että alueen ja Syyrian puolella rajaa valtaa pitävän ISISin väliin saadaan rakennettua suojamuuri. Toivottavasti ensi vuonna pääsen myös sinne, katsomaan uusia löydettyjä reliefejä ja muuta. Mutta olen myös kiitollinen niistä hetkistä, jotka sain viettää italialais-turkkilaisen kaivausryhmän talossa, keskustelusta Nicolò Marchettin kanssa. Moni idea sykähti taas eteenpäin, etenkin mitä tulee "patsasprojektiini".

Gaziantepessä majailen aina Asude Konak -nimisessä paikassa. Vahva suositus. Yhdestä sen huoneista avautuu tämä maaginen näköaöa moskeijan katon yli vanhalle linnoitukselle päin. Minua ei häiritse minareetista kuuluva aamurukous. Päinvastoin, ensimmäisenä aamuna se sykähdyttää, koska tietää taas palanneensa paikkaan, jossa voi hyvin. Kun kutsuun taas tottuu, ei siihen useimmiten edes enää herää. Hatayssa soi sunnuntaiaamuna kirkonkellot. 

Tämä oli syntymäpäivämatkani. Halusin juhlistaa sitä matkaamalla sinne, missä on minulle kaikkea mielenkiintoista ja mukavaa, myös tutkimusta. Tiesin myös etukäteen, että tulisin todennäköisesti kohtaamaan myös tunnelmia ja kuvia Syyrian sodasta. Viime vuoteen verrattuna tilanne on jotakuinkin yhtä rauhallinen, suurta ero ei ollut havaittavissa missään. Turistit ovat kuitenkin kaikonneet. Gaziantepen, Hatay/Antakyan ja Şanlıurfan uudet giganttiset museot upeine mosaiikkeineen ja muine esineineen kaikuivat tyhjyyttään. Tunnelma oli surullinen, sillä juuri matkailijoita alue toivoisi ja tarvitsisi ja kaikissa näissä paikoissa on paljon ainutlaatuista hienoa katseltavaa. Matkustussuositukset toimivat vastaan, valitettavasti.

Myös Hatay/Antakyan bussiasema sunnuntaiaamupäivällä pysäytti. Vuotta aikaisemmin sieltä pääsi vilkkaasti siirtymään seuraavalla bussilla Gaziantepeen. Nyt tilaa oli vasta muutamaa tuntia myöhemmin lähteneessä autossa. Jokainen penkki, nurkkaus, myös laiturit olivat täynnä syyrialaisia. Nuoria miehiä, naisia, lapsia, perheitä. Väsyneitä, ahdistuneita kasvoja. Lapset nukkuvat maassa. Ja he olivat vasta matkansa alussa, todennäköisesti juuri rajan ylittäneitä tai pakolaisleirien sietämättömistä oloista lähteneitä. Kukaan ei pidä suurta ääntä itsestään, arabiaa kuulee jos pinnistää korvansa.