Keräilijän sielu ja esinebiografiat: Edmund de Waal, The Hare with Amber Eyes

Nyt assyriologia hieman naurattaa -- kun postauksen kasaaminen kestää ylenpalttisen kauan. Kun kirja, ja sen antamat ajatukset sysäävät tutkimaan ja etsimään yhä syvemmälle ja postaukseen haluaisi liittää liikaa tavaraa. Näin on nyt käynyt kun olen uudemman kerran lukenut Edmund de Waalin kirjaa The Hare with Amber Eyes. A Hidden Heritance (Chatto & Windus 2010), saatavilla myös Virpi Vainikaisen suomennoksena Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (Schildts&Söderströms 2013). Tästä lupasin jo viikkoja sitten kirjoittaa enemmän, mutta tehtävä on osoittautunut hieman hankalaksi. Tämän kirjan koukkuihin voi oikeasti jäädä niin kiinni, ettei sitten ehtisi tehdä mitään muuta...

Olin jo viime viikon lopussa kovasti aikeissa kirjoittaa. Aamupäivällä istuin kirjoituspöytäni ääreen aloittaakseni kun mietteeni harhailivat pieniin keräiltäviin esineisiin -- kirjan aihe, netsuket, ovat pienoisveistoksia, joilla on alunperin ollut funtionaalinenkin tarkoitus kiinnikkeinä, mutta ajan kuluessa niiden tarkoitus ainakin osittain muuttui ja iso osa niistä päätyi isompiin tai pienempiin kokoelmiin, kaappeihin, lipastoihin ja lasivitriineihin. Ihminen on siitä erikoinen, että jo ammoisista ajoista lähtien valmistanut pieniä ihmishahmoa tai eläimiä esittäviä figuriineja, joita aikaisemmin pidettiin usein uskonnollisina esineinä, mutta joiden merkityksestä nykytutkimuksessa keskustellaan kiivaasti. Mikä saa ihmisen ensinnäkin valmistamaan tällaisia ja toisekseen keräämään niitä?

Ja pakostakin netsuket sitten assosioituivat päässäni siihen kirjahyllyn yhden tason nurkkaukseen, joka minulla oli lapsuudenkodissa käytössäni ja mihin, niinkuin varmasti miljoonat muut pienet tytöt, aloin kerätä pieniä savisia tai posliinisia juttuja, hieman myöhemmin kansallispukunukkeja ja sen sellaista. Ja sitten muistan sen pienen posliinisen kissan, jonka aikoinaan jostain/joltain sain, ensimmäinen kokoelmassani, jo silloin "käytetty", häntänsä ja silmänsä menettänyt. Tussilla annoin takaisin silmät, häntää oli vaikeampi rekonstruioida. Missäköhän se mahtoi olla? Kirjoittamisen sijasta lähdin varastohuoneeseen kaivamaan lipastojen laatikoita, etsimään tuota kissaa, josta tiesin, etten ole sitä heittänyt pois vaikka kodissani ei olekaan tällä hetkellä yhtään koriste-esinehyllyä. Koko päivä siinä sitten meni, kaikki se aika, jonka olin suunnitellut kirjoittavani. Kissa löytyi lopulta, kun olin käynyt lävitse kaikenlaiset muuta menneisyyden parafernaaliaa sisältävät laatikot, rasiat, löytänyt runsaasti sellaista, jota ei jollain tasolla enää edes muistanut omistavani, mutta jotka silmäni edessä herättivät tuhansia pieniä muistoja. Ja tunnelmia, tunteita.

Itse asiassa netsuket eivät minua esineinä kauheasti kiinnosta ja vaikka olin lukenut de Waalin kirjasta useamman kirjabloggarin innostuneen ja hurmioituneen postauksen (ks. esim. Leena Lumi, Sara, Leena/Donna mobile) suhtauduin siihen vielä ostohetkelläkin varauksellisesti. Miten voi kirjalla olla noin kitschinen nimi, ajattelin, mutta kun englanninkielinen pokkaripainos nyt sitten noine meripihkasilmäjäniksineen tuijotti minua kaupan hyllyssä niin päätin antaa sille mahdollisuuden. Eihän sitä olisi pakko lukea loppuun jos se osoittautuisikin ihan kauheaksi...

Edmund de Waal on keraamikko, joka (niinkuin on jo varmaankin tuhansia ja tuhansia kertoja kerrottu) perii isosedältään 264 netsukea. Nuo esineet, joita hän on jo aikaisemmin Japanissa opiskellessan isosetänsä Iggien luona hypistellyt, alkavat puhutella perijää. Syntyy kiinnostus kertoa kokoelman tarina, kirjoittaa myös arkeologian metodina tunnettu esinebiografia (engl. object biography).  

When I am back in London I put one of these netsuke in my pocket for a day and carry it around.

...

I realize how much I care about how this hard-and-soft, losable object has survived. I need to find a way of unravelling its story. Owing this netsuke -- inheriting them all -- means I have been handed a responsibility to them and to the people who have owned them. (s. 12-13).

Esine ei ole "vain esine" vaan toimija, esineellä on vuorovaikutussuhde sekä valmistajaansa että ympäristöönsä ja tutkimalla esineen elinkaarta, kuka valmisti ja missä, kuka käytti ja missä, miten esine on kulkeutunut kenties vuosituhansien ja eri paikkojen kautta meille voimme yksittäisten esineiden kautta saada selville eri aikakausien talous- ja merkityshistoriaa.  De Waal ei tosin mielestäni missään kerro (havaitseeko itse?) kirjoittavansa esinebiografiaa, kenties myös siitä syystä, että vaikka netsuket ja lukuisat muut Ephrussin suvun esineet näyttelevät merkittävää osaa kirjassa, nousevat kokoelman omistaneet ihmiset kuitenkin päähenkilöiksi. Hänelle tarina alkaa enemmän tai vähemmän 1870-luvun Pariisista, vaikka Ephrussien varhaisempia vaiheita Odessassa valotetaan myös hieman.

De Waalin metodi on käydä kaikissa paikoissa, joissa tietää netsukeja säilytetyn. Sen lisäksi hän on tehnyt valtavan määrän luku- ja arkistotyöskentelyä (tosin oma isänsä assistenttinaan) ja yrittänyt saada mahdollisimman paljon selville niistä sukulaisistaan ja heidän elämästään, jotka ovat omistaneet, pidelleet käsissään netsukeja. Ensin voisi kuvitella, että näin mahtavan, aikanaan mittaamattoman rikkaan pankkiirisuvun arkistot olisivat muutamassa yksityis- ja/tai kansallisarkistoissa siististi mappeihin koottuina, mutta koska kyseessä on juutalaisperhe, suurin osa omaisuudesta, etenkin valtavat taidekokoelmat, kirjastot ja paperidokumentit, menetettiin viimeistään toisen maailmansodan aikana. Paitsi nämä netsuket siis, jotka uskollinen palvelija Wienissä salakuljetti essunsa taskussa & kätki patjaansa. De Waal ei kuitenkaan millään tavalla sure menetettyä materiaa: esim. ne maalaukset, jotka sodan jälkeen palautettiin, myytiin ja rahat jaettiin perillisten kesken. Rahoilla maksettiin lasten kouluja ja muuta tarpeellista. Esinekokoelman ja sukututkimuksen kautta de Waal tekee samalla matkan omaan itseensä, näin käy väistämättä kaikille, jotka perheensä tarinoita alkavat kaivella.

De Waal kirjoittaa oikeutetusti pitkän pätkän netsuke-kokoelman ensimmäisestä omistajasta, Charles Ephrussista (1849-1905). Charles oli keräilijä, mutta netsuket hän ilmeisesti osti yhtenä kokoelmana eikä myöhemminkään kartuttanut sitä. Niitä säilytetään vitriinissä mutta niiden kokemiseen kuuluu olennaisena osana hypistely:

But the vitrine -- as opposed to the museum's case -- is for opening. And that opening glass door and the moment of looking, then choosing, and then reaching in and then picking up is a moment of seduction, an encounter between a hand and an object that is electric (s. 66).

Minua viehätti erityisesti de Waalin kuvaus Charlesin ja hänen rakastajattarensa yhteisestä keräilyharrastuksesta  ja siitä, miten rakastavaiset asettavat yhdessä näytteille esineitään:

It is a discreetly sensual act of disclosure, showing their pieces together in public. And assembling these lacquers also records their assignations: the collection records their love-affair, their own secret history of touch (s. 54).

Charlesista voisi kirjoittaa enemmän, hänen kirjansa Albert Düreristä, suhteensa moniin impressionisti-maalareihin, esiintyminen heidän maalauksissaan, sekä erityisesti Marcel Proustin (1871-1922) Kadonnutta aikaa etsimässä, missä hänet on muokattu romaanihenkilö Swannin muotoon. Kaikki todella kiehtovaa ja inspiroivaa. Nyt on korkea aika alkaa lukea Proustia. Heti syyskuisen matkan jälkeen. Ja sitten aion etsiä tuon Rainer Maria Rilken (1875-1926) lauseen/värssyn "a vibrating stillness like that in a vitrine" alkuperäiskielellä saksaksi (vielä en sitä onnistunut löytämään, en tiedä mistä de Waal on sen repäissyt). Du mußt Dein leben ändern -- de Waalin isoäiti, kirjeenvaihdossa Rilken kanssa, taisi nuorena naisena olla yhtä hulluna tuohon kreikkalaista patsastorsosta innoituksen saaneeseen runoon, joka päättyy kehoitukseen muuttaa elämänsä. Elisabet hankkii itselleen koulutuksen!

Netsuket ja muut Ephrussien keräämät esineet jätti minut vakavasti pohtimaan keräilyä harrastuksena ja elämäntapana. Sanotaan, että keräilijät ovat onnellisia ihmisiä. Aloin kyselemään itseltäni: olenko keräilijä? Lapsena keräsin kiiltokuvia ja postimerkkejä, nykyään kirjojen haaliminen on oletettavasti jonkinlaista keräilyä. Vaatehuoneessa on lukemattomien kenkäparien kokoelma, jota en tosin vuosiin ole enää kartuttanut (enkä koskaan ota niitä esille laatikoista, ihaile niitä). Sekä jokapäiväiseen tavaraan että taide-esineisiin minulla on omituisen kiihkoton asenne (kirjoja lukuunottamatta): ihailen ja rakastankin monia esineitä, jotka ovat mielestäni kauniita tai muutoin mielenkiintoisia, mutta minulla ei ole mitään tarvetta omistaa niitä. Miksi ei? Kenties siksi, että olen äärimmäinen keräilyihminen, joka on tehnyt keräilystä itselleen ammatin. Esinetutkijana minulle riittää, että esineet ovat olemassa, museoissa tai jossain muualla. Kerään monia esineitä virtuaalisesti, laatimalla niistä katalogeja. Löytäessäni uuden patsasfragmentin luettelooni olen varmasti yhtä onnellinen kuin se, joka löytää ja hankkii uuden ihanan esineen kotiinsa.

Keräilijän sieluun kurkistaminen tuli myös heinäkuussa ajankohtaiseksi. Anoppini oli keräilijä ja hänen lapsensa joutuvat nyt pohtimaan mitä kokoelmille tapahtuu. Hänellä oli kaksi omaa lasivitriiniä ja yritin toisen vitriinin osalta päästä käsitykseen, milloin mitäkin on hankittu. Miksi juuri tämä eikä kenties tuota esinettä, joka on ollut samassa näyttelyluettelossa tai huutokaupassa tarjolla.

Kiinalaisten posliinien osalta anoppini otti selvää, kävi kursseja ja osti kirjallisuutta. Alkoi hieman hahmottua se, että hänen mielestään kokoelmassa piti olla edustavia eksemplaareja eri aikakausilta. Toisinaan niitä yhdessä ihailimme, mutta ei hän kovin paljoa intoutunut paljastamaan: miksi juuri tuo eikä joku toinen? Tämä jäi nyt hieman vaivaamaan...

Nyt tuntuu jo siltä, että tässä postauksessa on liikaa tavaraa. Lopetan vahvaan suositukseen: de Waalin tapa kertoa on viehättävä ja tästä kirjasta voi nauttia usammankin lukukerran verran. Saatan vielä palata jossain postauksessa tähän, on todennäköistä, että jostain muualla lukemani asia yhdistyy johonkin, mistä meripihkasilmäjänis kertoo.

Ihan viimeiseksi minun täytyy kuitenkin ihmetellä sitä, että de Waalin kirja, joka on saanut Costa-palkinnon biografia-luokassa ja joka kyllä suomalaisellakin kustantajalla on luokiteltu tietokirjaksi, on Helsingin Sanomissa aikoinaan arvioitu romaanina Suvi Aholan toimesta. Vai oliko arvion otsikko jonkun toisen laatima? Ahola kun ei lainkaan puutu kirjan genreen tai rakenteeseen. Tietokirjaksi de Waal tietysti spekuloi runsaasti, täyttää tietoaukkoja omalla fantasiallaan, mutta osoittaa suhteellisen tarkasti sen, milloin arveluille ei ole olemassa minkäänlaista faktapohjaa.