maanantai 1. joulukuuta 2014

Mitä luin tänään: Anja Snellman, Pääoma

Vaikka töitä ja tieteellistä lukemista olisi kuinka paljon, on assyriologin pakko lukea väliin kaunokirjallisuutta. Jos yrittää keskittyä vain tuhansien vuosien takaisiin nuolenpäätauluihin, temppeleihin ja hieroglyfimerkkeihin, ideat loppuvat ja luovuus katoaa. Viime viikolla luin Anja Snellmanin viimeisimmän romaanin Pääoma (Otava 2013). Vuosi sitten syksyllä tästä puhuttiin ja kirjoitettiin todella paljon ja nyt pari kuukautta sitten kirjaa oli saatavissa viidellä eurolla (!) jonkun keskustan kirjakaupan alennusmyynnistä. Kirjan elinkaari Suomessa näyttää lyhenevän ja lyhenevän...
Snellmannin muusta tuotannosta en tunne kuin vuosikymmeniä sitten teinityttönä lukemani Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981), joka oli aikansa sensaatio ja kuului samaan kastiin kuin vuotta aikaisemmin ilmestynyt Harri Sirolan Abiturientti (WSOY 1980) -- ennen sotia ja sodan aikana syntyneet äitimme paheksuivat hieman sitä, että koulutytöt lukevat tällaista rajojarikkovaa nykykirjallisuutta. Ystäväni Laura luki Sonja O:n ensin ja sitten minä. Nyt minulla ei ole tarinasta juurikaan muistikuvia...

Kuten sanottu, Pääomasta on kirjoitettu paljon ja on vaikeaa löytää uusia ja raikkaita näkökulmia. Snellman kertoo romaanissa sisarensa tarinan ja samalla myös omaansa. Romaanin rakennetta kirjassa ei sinänsä ole, mutta leimaamalla sen romaaniksi Snellman ottaa itselleen taiteilijan vapauden  kuvata asiat niin kuin itse ne muistaa ja on kokenut -- absoluuttista totuuttahan on erilaisista muistelmateoksista turha hakea. 

Koskettava, riipaiseva, puhutteleva. Näillä sanoilla Pääomaa on kuvattu. Yhdyn näihin ja ymmärrän täydellisesti sen, että Snellman on ilmeisimmin tuntenut tarvetta purkaa muistonsa ja tuntonsa kirjaksi. Erityisen hyvin hän tuo esille sen, miten sota ja sodan aiheuttamat traumat suoraan vaikuttavat seuraavien sukupolvien elämään eikä niistä päästä hevillä irti. Pääomassa molemmilla vanhemmilla on omat tarinansa ihanasta Karjalasta ennen sotia sekä myös alati vaihtuvat kertomukset niistä avainhetkistä, jolloin heidän elämänsä pilaantui. Syyt sodanjälkeisiin ongelmiin ja elämän kurjuuteen löytyvät kesäkuusta 1944 kun Viipurista oli paettava. Eteenpäin on huono katsoa jos mieli on juuttunut siihen mitä menneisyydessä tapahtui.

Snellmann näyttää perusteellisesti etsineen syitä sille, miksi Marulla oli huulihalkio ja miksi hän ylipäätään oli sellainen kuin oli. Oliko kaikki vain perimän suurta sattumaa vain vaurioituiko sikiö äidin napsimien pillerien vuoksi? Syiden etsiminen ja geeniteknologiaan perehtyminen ovat Snellmannille terapiamuotoja parantua häntä ilmeisesti koko elämän vaivanneesta syyllisyydestä: Maru toimii pikkusiskon luokkaretken rahoittajana, käy tylsässä päivätyössä ja kustantaa Anjalle vaatteet, kielikurssit -- kaiken sen, mihin vanhemmilla ei ollut varaa. Kaupoissa erilainen sisar kuitenkin hävettää suunnattomasti ja mieli halajaa ylipäätään ulos, pois, maailmalle, elämään toisenlaista elämää. Myöhemmin Snellman kyllä huolehtii esimerkillisesti sisarestaan ja maksaa hänelle eräällä tavalla takaisin vaikka yhä vain ylen harva tietää hänellä sisarta olevan olemassakaan.
Pääoma sai mielessäni aikaan aiheyhtymiä ja vertauksia kahteen romaaniin, joista molemmista olen myös postannut lyhyesti: Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen ja Karin Ehrnroothin Vinoon kasvanut tyttö. Kaikissa on tyttö kasvukipuineen, jollain tavalla erikoiset vanhemmat omine ongelmineen, päiväkirjat, joihin vuodatetaan tuskaa, kaipuu lentää maailmalle viettämään omaa, erilaista ja mielenkiintoista elämää. Kuten Ehrnroothin teoksessa, jäin myös tässä miettimään kirjoittajan suhdetta vanhempiinsa ja etenkin äitiinsä. Tekstistä sai sen vaikutelman, ettei Ludmilalta liiennyt Anjalle yhtään lämpöä tai mitään muutakaan positiivista. Jälleen tämä seikka saa minut surulliseksi, koska omalla äidilläni oli toki omat ongelmansa ja omituisuutensa, mutta ne eivät tule päällimmäisenä mieleen kun häntä muistan. Ja ymmärrän lisäksi sen, että myös äitini joutui lapsena jättämään kaksi kertaa kotinsa eikä hänen lapsuutensa ollut siis lainkaan helppo.
Pääoma sai ajattelemaan omaa elämäänsä. Omia henkilökohtaisia syyllisyydentunteita, 1960-lukua, 1970-lukua, 1980-lukua... Ja tätä päivää, miten tähän on tultu. Tämä on kirja kaikille niille, joilla on se harhainen kuvitelma, että muiden lähtökohdat ja elämä on parempaa, kiehtovampaa, onnellisempaa. Tämä kirja voi aiheuttaa myös hiljaista kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on tullut nähtyä ja koettua elämänsä aikana, vaikka kaikki ei olisikaan ollut ruusuilla tanssimista. Maru ei ole ainoa, jolta jäi monta asiaa tekemättä. Carpe diem.

PS: Myös Ludmila kirjoitti listoja, piti siis mesopotamialaisesta traditiosta kiinni...:
Ludmila piti kaikesta listaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänen monenlaiset pakkoajatuksensa ja pakkomielteensä olivat yritys pitää huojuva talo pystyssä. Listoja ruoista, säätiloista, ruokakululuista, tv-ohjelmista, puiston kukista, naapurien pyykeistä, eläintarhan eläimistä (s. 220-221).

9 kommenttia:

  1. Hienot kuvat ja teksti.

    (Muistaakseni myös Sonja O:n juuret sijoittuivat Karjalaan, isän ja äidin nimet olivat Tamara ja Boris ja veli Leolla oli omat haasteensa).

    VastaaPoista
  2. Kiitos Jokke! Sonja O:ssa on varmaan myös paljon omaelämäkerrallista. Pääomassa Snellmann kertoo, että Maru ei koskaan lukenut yhtäkään hänen romaaniaan -- Leossa on piirteitä Marusta ja sitä Snellman pohtii olisiko sisko mahtanut tunnistaa itsensä romaanihenkilöstä.

    VastaaPoista
  3. Snellmann on ehkä kirjoittanut kaikissa teoksissaan omaa elämäänsä, milloin salatummin, milloin avoimesti. Ja niin moni muukin kirjoittaa ... vaiko kaikki?

    Yhdistät hienosti noihin kahteen teokseen, Tapetinvärinen ja Vinoon kasvanut tyttö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko Marjatta, että ihan kaikki kirjoittavat omasta elämästään, ainakaan tietoisesti :). Mutta useat kirjailijat myös myöntävät sen. Ja sitten on kirjailijoita, joiden elämäkerturit yrittävät nyhtää biografista aineistoa romaaneista, vaikka varmuutta "tietojen" oikeellisuudesta ei olisikaan. Näin tehtiin eräässä Agatha Christien elämäkerrassa, koetettiin rekonstruoida Agathan ensimmäisen avioliiton tapahtumia niistä romaaneista, joita Agatha julkaisi salanimellä. Ei metodina hirveän vakuuttava, mielestäni.

      Poista
    2. Ei todellakaan vakuuttava metodi eikä mitenkään tarpeellista tuollainen salapoliisihomma.

      En ajatellut noin suoraan omaelämäkerrallista. Ajattelin vain tunnelmia, mielialoja yms., ei niinkään tapahtumia. Samoin kuin kuvataiteilija maalaa eri väreillä eri kausinaan.

      Muistan, että Snellman olisi sanonut jossain haastattelussa, että hänellä ei Pääoman jälkeen olisi enää tarvetta kirjoittaa ja että hän ryhtyy nyt terapeutiksi, siihen ammattiin, jota nuorena suunnitteli itselleen elämäntyöksi, mutta kirjoittaminen vei mukanaan. Saa nähdä. Hänellä on ilmeisesti opinnot loppusuoralla.

      Poista
    3. Kyllä varmasti Marjatta, kirjoittaminen tulee selkärangasta (myös tutkimuksellinen kirjoittaminen), eli ihmiseen tallentuneet muistot näkyvät tekstissä. Mutta kuten sanoin, monet niistä voivat olla tiedostamattomia ja luulen, että tähän perustuu myös kirjoittaminen terapiamuotona.

      No nyt jäämme mielenkiinnolla katsomaan julkaiseeko Snellman enää mitään kaunokirjallista. Pääoma on kyllä sen verran tyhjentävä, että pakollista tarvetta purkaa kirjan muotoon ei ehkä ihan heti synny.

      Poista
  4. Voi miten mahtavaa, että luit tämän. ja vaikutuit noin. Kun nyt silmäilen kulunutta kirjavuotta taaksepäin, palaa Pääoma mieleeni yhtenä vahvimmista kotimaisista lukemistani.

    Ja vahvasti kirjoitat tuosta vanhemman ja lapsen suhteesta, ja siitä miten vanhemman menneisyys kaikkeen lopulta heijastuu. Mietin samoja asioita tätä kirjaa lukiessani: Minulla ja äidilläni on ollut omat hankaluutemme meidän suhteessamme, ja syy moneen asiaan (esimerkiksi äidin käytökseen ja hänen sanomiinsa asioihin) on selvinnyt vasta aivan viime vuosina sukututkimuksen myötä. Äiti ei ole koskaan puhunut taustoistaan, olemme saaneet tietää siitä vasta nyt (on ollut perheen ja kodin menettämistä, juurettomuutta, vanhempien sairautta ja kuolemaa ym.). Olemme tienneet oikeastaan vain siitä, että äiti on ollut sodan alkaessa pikkukoululainen, ja että sota-aikana jotain kamalaa on tapahtunut. Harmittaa, että nämä asiat ovat selvinneet vasta nyt, kun äidillä on vaikea Alzheimerin tauti ja hän on tavallaan jo toisessa maailmassa. On myöhäistä puhua enää mistään.

    (Sitäkin vielä, että ihan kauheaa tuo kirjan elinkaaren jatkuva lyheneminen. Tulee ihan surullinen olo, kun sitä ajattelee.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se surullinen ristiriita vanhemman ja lapsen välille syntyy aina lapsuudessa, koska lapsi ei suurimmaksi osaksi kykene ymmärtämään sitä miksi isä tai äiti tai isovanhempi käyttäytyy tietyllä tavalla tai sanoo tiettyjä asioita. Lapsi vain kokee nahoissaan ja sielussaan pahat asiat ja se vaikuttaa hänen elämäänsä aikuisena. Toiset saavat aikuisena "lahjaksi" ymmärryksen avaimet ja silloin poistuu usein myös katkeruus vanhempia kohtaan, koska aikuisena toivottavasti oivalletaan myös oma rajallisuus, ymmärretään myös se, että omat vanhemmat kenties tekivät parhaansa, puutteistaan huolimatta.

      Suomalaisen kirjan elinkaari kyllä huolestuttaa -- kaikesta tulee niin kertakäyttöistä, kuka lukee esim. enää ensi vuonna tämän vuoden Finlandia-ehdokkaita? Ehkä olisikin oivallista, jos koettaisi blogata aina silloin tällöin joistain edellisten vuosien kirjoista, ottaisi tämän tavaksi :). Ihailen Jokkea tosi paljon siitä, että hän bloggaa paljon jo täysin unohtuneista romaaneista ja löytää niistä kaikenlaista mielenkiintoista!

      Poista
  5. Ihan alkuun on huikkaistava, että minuakin surettaa ja hirvittää tuo kirjojen lyhyt elinkaari - siis kaupan näkökulmasta.
    Ja sitten voinkin todeta, että en ole (vielä) lukenut tätä Snellmania, vaikka kaikki edelliset olen tainnut lukea. Tämäkin oli aikoinaan kirjastosta lainassa, mutten ehtinyt laina-ajan puitteissa lukea. Mutta ihan varmasti lukulistallani.

    VastaaPoista