Matkan jälkeen

Matkan jälkeen assyriologi istui lähestulkoon koko viikon kokouksessa. Helsinkiin kokoontui suuri joukko nimekkäitä Assyrian imperiumin (n. 900-600 eaa.) erikoistuntijoita pitämään esitelmiä liittyen historian kirjoittamiseen. Ohjelma oli tämän näköinen:

Writing Neo-Assyrian History

Suurin osa esitelmistä oli huippuluokkaa ja niillä olisi ollut paljon annettavaa myös muiden alojen tutkijoille, etenkin historijoitsijoille ja antiikintutkijoille, koska assyrialaiset tekstilähteet poikkeavat suuresti esimerkiksi Rooman imperiumista saatavilla olevasta aineistosta ja kuluneen viikon aikana tuli hyvin selväksi se, miten käytettävissä oleva aineisto muuttaa ja myös mullistaa teorioita ja käsityksiämme. Tästä syystä oli hieman sääli, että kokousta ei juurikaan mainostettu edes Helsingin yliopiston sisällä ja Pieni juhlasali oli käytännöllisesti katsottuna tyhjä (mainostamisen vaikeudesta olen postannut kerran aikaisemminkin täällä).

Henkilökohtaisesti kokouksen suurin anti oli siinä, että tapasin monia vanhoja hyviä kollegoita ja ystäviä, sekä tutustuin myös useisiin sellaisiin tutkijoihin, joita en ollut vielä onnistunut henkilökohtaisesti tapaamaan. Kymmenkunta heistä nautti illallista kotonani torstai-iltana. Keskiviikko-illan virallisella illallisella Salutorget-ravintolassa istuimme Simo Parpolan kanssa vierekkäin ja muistelimme vanhoja aikoja... Simon kanssa juttelemisessa on aina jotain erityistä.

Ja kuten aina, sieluni ei vielä ole aivan kokonaisuudessaan palannut matkalta, etenkin unissani liikun vielä Kappadokian ylängöllä ja Ankaran kaduilla, aivan toisten ihmisten kanssa... 

Laurinlahden rannalla on jo syksyn värit ja kuningas Mesilim nauttii siitä, että emäntä on taas kotona ulkoiluttamassa hänt
Seuraavalla kerralla jälleen kirjaa -- "vahingossa" ostettu dekkari, jossa pääosassa olikin yllättäen mesopotamialainen savitaulu!

Herodotos, Pteria ja Kerkenes

Ennen kotiinpaluuta assyriologi vieraili vielä yhdessä paikassa, Kerkenesissä. Tunnen Geoffrey Summersin jo parinkymmenen vuoden takaa, ajalta jolloin aloitin väitöskirjani materiaalin kokoamisen ja istuin Ankarassa Brittien instituutin kirjastossa tekemässä töitä. Geoff oli silloin arkkitehtivaimonsa Françoise Summersin kanssa aloittamassa arkeologisia kaivauksia Keski-Anatoliassa, paikassa nimeltään Kerkenes ja eräänä viikonloppuna toukokuussa teimme sinne myös retken isomman ryhmän kanssa johon kuului sekä tutkijoita että brittiläisiä diplomaatteja. Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus aikaa ja silloin käytetyt diat ovat väreiltään haalistuneita...

Summersien elämäntyö, Kerkenesin kaivaukset ja sen ainutlaatuiset ja hämmästyttävät löydöt on jo monilta osin julkaistu täällä ja sieltä saatavilla linkeillä. Linnoitus- ja asuinpaikka, jonka ensin ajateltiin olevan varhaisempi, myöhäisheettiläisten rakentama, osoittautuikin aika nopeasti myöhäisemmäksi, 600-luvun lopun luomukseksi. Myös käyttöaika jäi lyhyeksi -- Kerkenes tuhoutui jo 500-luvun eaa puolivälissä, eikä sitä asutettu uudelleen ennenkuin bysanttilaisena aikana. Olen seurannut Kerkenesin tutkimuksia tiiviisti kaikkien näiden vuosien aikana ja minua on usein kutsuttu kylään tässä välissä, mutta vasta nyt, Summersien eläköitymisen kynnyksellä, aikataulut osuivat jälleen yhteen ja sain viettää kaksi ihastuttavaa päivää Kerkenesissä. Paikka oli vielä vaikuttavampi. Kiitos Geoff ja Françoise vieraanvaraisuudesta & ystävyydestä, kiitos myös Adam Kryszenille mukavasta seurasta!

On todennäköistä, että kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos (n.485-420 eaa) mainitsee kuuluisassa historiateoksessaan Kerkenesin Pteria-nimisenä paikkana, Summers kirjoitti aiheesta pätevän artikkelin jo tutkimusprojektinsa alkuvaiheissa eivätkä sen jälkeen tulleet löydöt ole kumonneet tätä hypoteesia. Pterian kaupungin historiaan liittyy kaksi suurta nimeä -- lyydialaisten kuningas Kroisos ja Anatolian sitten kokonaan valloittanut persialaiskuningas Kyros (ks. tämä postaukseni). Herodotos kirjoittaa mm. näin:

Kuljettuaan joen yli Kroisos sotajoukkoineen saapui niinkutsuttuun Pteriaan Kappadokiassa. Mainuttu Pteria on vahvin paikka tässä maassa ja sijaitsee lähellä Sinopen kaupunkia, joka on aivan Pontos Euxeinoksen luona. Sinne hän asettui leiriin ja hävitteli syyrialaisten maita. Ja hän valloitti pterialaisten kaupungin ja teki heidät orjiksi, valloittipa myös kaikki sen ympärillä olevat paikat sekä ajoi syyrialaiset, jotka olivat vallan viattomat, kodeistaan ja konnuistaan. Mutta Kyros keräsi sotajoukkonsa, liitti puolelleen kaikki välillä olevat kansat ja lävi Kroisosta vastaan. Vaan ennenkuin sotajoukko lähti marssimaan liikkeelle, hän lähetti airueita ioonilaisten luo ja koetti houkutella heitä luopumaan Kroisoksesta. Ioonilaiset kuitenkaan eivät taipuneet siihen. Kun sitten Kyros tuli ja asetti leirinsä Kroisosta vastaan, niin he mittelivät toistensa voimia Pteriassa. Siellä syntyi ankara taistelu, ja useita kaatui molemmin puolin; lopulta, kun heidät yllätti yö, he erosivat kumpaisenkaan puolen saamatta voittoa (I,76, suomennos Edvard Rein).

Me vierailimme myös Yozgatissa, missä Kerkenesin löytöjä säilytetään museossa, osa on laitettu esille, kuten tämä pienehkö hallitsijapatsas, julkaistu täällä.

Myös fryygialaiset piirtokirjoitukset olivat mielenkiintoisen näköisiä.

Museossa oli myös kaikenlaista muuta mielenkiintoista, vanhan talon kattomaalauksia ja puisia kaappeja oli restauroitu.

Pihassa köllötti valtava leijona (roomalaisaikainen) ja museon johtaja Hasan Şenyurtilla on syytä olla ylpeä museostaan. Mahtava paikka!

Aikaa oli myös tutustua Kerkenesin ympäristöön. Valtavaa Uşakli-nimistä rauniokumpua tutkivat italialaiset kollegat Stefania Mazzonin johdolla ja savitaululöydösten perusteella on syytä olettaa, että tämä paikka oli heettiläisten säänjumalan kulttipaikka Zippalanda (säänjumalaa palvottiin siis monissa eri paikoissa...).

Täällä tutkimukset ovat vasta aluillaan ja todella korkean, ihmisen aikaansaaman kulttuurikerrostuman edessä (tässä noin 6000 vuotta) assyriologi tunsi taas historian ja arkeologisen tutkimuksen konkreettisesti luissa ja ytimissään...

Eivätkä mitkään valokuvat voi välittää sitä hengästyttävää maiseman kauneutta, mitä Kappadokialla on runsain mitoin tarjota. Elämäni parasta aikaa.

Ja kun palaa näihin samoihin maisemiin, tietää tehneensä aikoinaan sekä oikean uravalinnan että oikean väitöskirjan aiheen. Kunpa olisi nyt enemmän aikaa tehdä aikamatkoja vanhoihin diakokoelmiin, sieltä kun voi löytyä tällaisia...

Kongressin jälkeen Hattusasissa ja Nerikissä

Assyriologi on palannut taas kotiin. Kongressin jälkeen ohjelmassa oli runsaasti ulkoilmaelämää, raunioita ja anatolialaista maisemaa. Vanhoja ja uusia ystäviä.

Jos on mahdollisuus viettää päivä heettiläisten pääkaupungissa Hattusasissa, niin silloin täytyy tarttua mahdollisuuteen. Kaivausten johtaja Andreas Schacher istui lippuluukun luona juomassa teetä ja hoitamassa sosiaalisia suhteita.

Suomalaisessa kaunokirjallisuudessa heettiläiset enimmäkseen loistavat poissaolollaan. Useimmat tuntevat heettiläiset kuitenkin Mika Waltarin luetuimmasta romaanista Sinuhe egyptiläinen (1945). Siinä Sinuhe matkaa "Khattusashiin", "joka on heettiläisten suurkaupunki ja heidän valtansa pesä, kuten kotkalla on pesänsä vuorilla keskellä saalistusaluettaan. Waltari kuvaa edelleen: "... sen peloittavat rakennukset on rakennettu hakatuista kivistä suuriksi kuin vuoret, ja sen muurit ovat sortumattomat ja vahvemmat kaikkia muureja, mitä ikänäni olen nähnyt, niin pidän tätä kaupunkia yhtenä suurimmista ihmeistä, mitä koskaan olen nähnyt, sillä mitään sellaista en ollut odottanut näkeväni" (s. 259). Waltari kuvaa kyllä hyvin sijaintia, mutta jo ennen toista maailmansotaa tiedettiin hyvin, että Hattusasin muureilla ja rakennuksilla oli vain kiviset perustukset -- seinät oli rakennettu polttamattomasta savitiilestä...

Kaupunginmuurista on restauroitu pieni pätkä.

Ja sfinksiportit on restauroitu, kaikkien kävijöiden iloksi. Tässä paikassa on maaginen tunnelma.

Ja kuten edellisessä postauksessani kerroin, vietin sitten muutaman päivän Oymaağcin pienessä kylässä, pohjoisessa, jo hyvin lähellä Mustanmeren rantaa. Kylän kupeessa on rauniokumpu, todennäköisimmin heettiläisten säänjumalan kulttipaikka Nerik. Ennen sen tarkkaa sijaintia ei tiedetty, säänjumalan kulttia käsiteltiin vain oppineissa teoksissa, kirjoituspöydältä käsin.

Yöllinen ukkosmyrsky, säänjumalan syvin ilmentymä, riehui kylässä ja rauniokummulla -- pieniä vaurioita kaivausalueisiin syntyi, mutta toisaalla eri kerrostumat erottuivat kerrankin erittäin selkeästi toisistaan.

Kaivauksista vastuussa olevat Pavol Hnila ja Dirk Mielke esittelevät kaivausten edistymistä ja uusimpia tuloksia Jörg Klingerille.

Oli yhä painostavaa ja iltapäivällä satoi jälleen. Aamupäivisin saattoi aurinkokin paistaa, se kutsui kävelylle moderniin kylään.

Asukkaat elättävät itsensä pääasiassa tupakkaviljelmillä.

Hedelmäpuita on, mutta mikään niistä ei ole kovin kukoistavan näköinen.

Koirat ovat valitettavan kapisen oloisia.

Kaikesta huolimatta viihdyn kylässä ja kaivaustalossa, sateet tuovat kesän lopun haikean tunnelman, suloisenkitkerän melankolian. Ota parista päivästä kaikki irti, kohta on palattava kotiin.

Useampi tunti istuttiin tämän nuolenpäätekstin arvoitusten äärellä. Inventaariolista? Kirje? Kirjeluonnos? Miksi kirjuri suttasi vasenta puolta?

Hetitologikongressi

Viikko hetitologikongressia hujahti nopeasti ohitse, ehkä liiankin nopeasti. Monia kollegoita ja ystäviä en ollut nähnyt pitkään aikaan, juteltavaa olisi riittänyt tunneiksi eteenkinpäin. Ennen kongressia vietin kuitenkin päivän Ankarassa. Tärkein kohde oli jälleen Anatolian sivilisaatioiden museo, missä riittää suurien kokoelmien vuoksi aina uutta ja vanhaa ihmeteltävää.

Löysin myös yhden ennen näkemättömän modernimman monumentin.

Lounastin vanhassa kantapaikassa, jossa ei koskaan käy muita turisteja...

Ankaran bussiasemalla jälleen monenlaista matkailijaa.

Çorumissa istuin sisätiloissa käytännöllisesti katsoen koko viikon. Aurinko paistoi luentosalin ulkopuolella, kaihtimien takana.

Esitelmiä oli paljon ja eritasoisia. Tässä Daniel Schwemer esittelee heettiläisten pääkaupungista löytynyttä maksaennustusmallia. Häntä kuuntelee aina mielellään.

Ja viikon lopulla moni, varsinkin hetitologian johtohahmot, alkoivat näyttää väsyneiltä.

Nuorempi sukupolvi, kuten Mark Weeden jaksoi vielä hymyillä.

Oppi-isäni ja ystäväni J. David Hawkins ei valitettavasti päässyt tulemaan. Me kaikki kaipasimme häntä kovasti.

Kirjoitan tätä Nerikissä, missä heettiläisillä oli kuuluisa säänjumalan kulttipaikka. Ulkona jyrisee itse säänjumala, yöllä se oli riehunut myös kaivausalueella. Kaivaustalossa iltapäivän hiljainen tunnelma, tuuli suhisee puissa, ympäröivän kylän koirat haukkuvat ja kanat kaakattavat. Professori lukee raunioista löytynyttä uutta savitaulutekstiä. Täällä saan olla vieraana pari päivää ja postaan myöhemmin lisää.

Anatolia odottaa, jälleen

Assyriologin olisi pitänyt postata jo viimeistään viikonloppuna, toisin kävi. Läppärini pimeni jälleen. Tällä kertaa olin hermoromahduksen partaalla, sillä en uskaltanut viimekertaisen kovalevyn poksahduksen jälkeen jälleenkäynnistää konetta ja erittäin paha tunne valtasi sydämeni, tekikö tämä erittäin tärkeä työkaverini minulle taas saman tempun ja jättäisi minut pulaan? Olen huomenna suuntaamassa taas Turkkiin, ensi viikolla pidettävään 9. kansainväliseen hetitologikongressiin. Esitelmä on vielä vaiheessa, niinkuin aina. Siinä käsitellään mm. näitä kahta hahmoa Aleppon säänjumalan temppelin seinässä.

Postaan matkan varrelta. Voi kun Turkissa ei olisi niin sateista kuin täällä... Toivon säänjumalalta vähän parempia matkakelejä.

Mitä luin tänään: Matti Laine, Merkitty mies

Olen useammassakin postauksessa tainnut kertoa assyriologin tavoista ainakin sen, että olen kaunokirjallisuuden suhteen aika rajoittunut lukija ja jos jokin kirja ei miellytä, jätän sen surutta kesken. Toisinaan on kuitenkin terveellistä ja avartavaa lukea kirja, jota ei "normaalisti" olisi koskaan ottaneeksi kirjakaupassa edes käteensä. Matti Laineen Merkitty mies (Paasilinna 2014) on juuri sellainen dekkari, joka esimerkiksi kantensa puolesta ei houkuttele tai puhuttele minua lainkaan. En todennäköisesti olisi edes valinnut sitä siinä tapauksessa, että hiihtomökillä olisi lukeminen päässyt pahasti loppumaan kesken, eikä laajennetun perheen yhteisessä kirjahyllyssä nököttäisi lukemattomana kuin juuri tämä, ylen harmaakantinen opus. Siinä tapauksessa veikkaan, että olisin lukenut jotain iPadiltäni (viimeinen hätävara :) ).

Niin, tässä dekkarissa ei ole mitään muinaistutkimukseen liittyvää, ei Italian tai Turkin aurinkoa eikä herkullista ruokaa. Ei Herodotosta tai Tacitusta lukevaa poliisikomisariota. Nyt kuitenkin kävi sillä tavalla, että eräs Akateemisen Kirjakaupan vanhoista työkavereistani löysi minut kesällä runsaan 20 vuoden jälkeen paljon parjatusta FBstä. Kaisa Haatanen toimii nykyään Paasilinnan kustannuspäällikkönä ja kutsui minut Laineen uusimman dekkarin julkkareihin Dubrovnik-baariin, jotka pidettiin pari päivää sitten. Sieltä sain mukaani myös kirjan, jolle päätin antaa mahdollisuuden ja jota luin koukuttuneena jo kotimatkalla bussissa. Tarina vei mennessään.

Teatteritaiteen maisterina Laine on erittäin hyvä esiintymään ja hurmaa yleisönsä. Julkkareiden jälkeen jokainen varmasti halusi lukea kirjan -- monipuoliset ihmiset viehättävät ja innostavat minua.

Merkitty mies oli positiivinen lukuelämys. Päähenkilönä ei ole omissa henkilökohtaisissa ongelmissaan rypevää poliisia vaan rikolliseksi ajautunut jääkiekkolupaus Elias Vitikka. Vitikka seikkailee jo Laineen edellisessä dekkarissa Pahojen miesten seura (Gummerus 2012),  siinä ilmeisesti kerrotaan se, miten hän ajautuu helsinkiläiseen alamaailmaan (pitänee jossain vaiheessa myös lukea). Tarina ei ole sinänsä monimutkainen tai mitään loistavia oivalluksia täynnä, mutta on silti rakennettu taitavasti ja nyt käytän tätä jo kliseeksi muodostunutta ilmaisua: pitää otteessaan. Itse kuitenkin arvasin suurimman pahiksen henkilöllisyyden juuri ennen kuin Laine paljastaa sen lukijoille -- saattaa olla, että Laine tarkoituksellisesti tähtää siihen, miellyttävään oivallukseen. Henkilökohtaisesti olisin kenties kuitenkin toivonut sitä, että pakka olisi kääntynyt totaalisesti ympäri, minut olisi vielä kerran yllätetty. Lopussa luodaan silmukoita seuraavalle jännittävälle episodille Vitikan elämässä.

Pidin kovasti Laineen tavasta olla kuvaamatta ihmisiä joko hyvinä tai pahoina. On totta, että tässä maailmassa tilaisuus tekee varkaan, mutta vielä useammin yksilö voi joutua niin pahaan ahdinkoon, että lainkirjain ei ole se ensimmäinen asia, mitä tulee ajatelleeksi. Mitä tapahtuu niille urheilijoille, jotka eivät saavuta huippua ja miljoonatuloja? Vitikka kuvataan myös mieheksi, joka jossain sopukassaan kuvittelee, että muut ihmiset pääsääntöisesti elävät mielenkiintoisempaa ja rikkaampaa elämää.

Tuntui että kulman takana, naapuripöydässä, toisessa kaupungissa, aina siellä missä hän ei ollut, oli meneillään jotain aisteja kiihottavaa ja arvokasta, jotain ainutlaatuista, josta hän jäi ikuisesti paitsi (s. 79). Älä Vitikka välitä, niin minustakin useimmiten tuntuu...

Merkityssä miehessä henkilöt kulkevat myös moraalisesti harmaalla alueella, siellä minne virkavalta ei millään tavalla voi ulottaa kättään. Ja Vitikalla on unelma. Unelmat ovat tärkeitä!

Helsinkiä ja pääkaupunkiseutua kuvataa tarkasti -- kadut, tiet, talot, ravintolat ja liikkeet ovat pitkälti oikean nimisiä ja tunnelma autenttinen. Jopa Espoonlahden kupeessa sijaitseva Katajatie on oikeasti olemassa, tiedän sen kun itse asun samalla alueella. Näin lukija paikat tunnistaessaan eläytyy juoneen ja muodostaa mielessään realistiset kulissit tapahtumille. Pääkaupunkiseudun miljöön dokumentointi tälläkin tavalla on tärkeää historiallisen ajankuvan kannalta, tämä on se kaupunki jossa asumme ja hengitämme. 

Merkitty mies on oiva kumppani moneen tilanteeseen -- torjuu tylsyyttä, tempaa mukaansa (taas tällainen klisee...), viihdyttää ja innostaa. Eilen esitelmän hahmottelu hetitologikongressia varten sujui huomattavasti hauskemmin ja itse asiassa tehokkaamminkin kun luin aina välillä kappaleen tätä oivaa dekkaria...