Vastaus kesämuistoja -haasteeseen

Sinisen Linnan Maria haastoi minut kertomaan 5+5+5 muistoa kuluneelta, kalenterin mukaan tänään päättyvältä, kesältä. Maria kertoi aluksi ja lopuksi viisi ihanaa asiaa, ja siinä välissä sitten viisi ikävää asiaa tältä kesältä -- enempää hän ei kuulemma keksinyt. Aloittaessani tätä blogia minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että minut voitaisiin haastaa tämän kautta yhtään mihinkään. Päätinkin ottaa haasteita rajoitetusti vastaan mutten laita niitä eteenpäin kenellekään yksilöidysti. Se joka inspiroituu, voi mieluusti laatia oman listansa.

1. Minun kesäni alkoi jo huhtikuussa kun pääsin viikoksi Istanbuliin tekemään töitä, pitämään esitystä ja inspiroitumaan kaupungin kaikista ihmeistä. Olisin mieluusti ostanut leijonan tai pari Çukurcuman vanhojen tavaroiden kauppiailta, niin hätkähdyttäviä kopioita ne olivat assyrialaisista...

2. Tärkeä asia, eli Syyrian muinaismuistoihin kohdistuva uhka, sai aukeaman palstatilaa Hesarissa Vapunpäivänä.

3. Keskikesän valo: rakastan Suomea kesäisin, talvisin olisin mieluusti jossain muualla.

4. Kun kaikki muut ovat lomalla, on ihanaa itse tehdä kirjoitushommia. Akateemiset ihmiset suoltavat tutkimusta "lomillaan". Kesällä myös luetaan paljon. Se on itsestäänselvyys, vaikka luen myös muina vuodenaikoina. Paljon. Kaikkea mahdollista.

5. Jäätelö. Rakastamme jäätelöä. Syömme sitä kesäisin vähintään kerran päivässä.

6. Isäni olisi tänä kesänä täyttänyt 85 v., jos olisi saanut elää.

7. Syyrialaisten yhä paheneva ahdinko ahdistaa myös minua päivittäin. En voi laittaa tähän yhtään kuvaa ihanista syyrialaisista ystävistäni, joiden puolesta olen syvän huolissani. Laitan kuvan Aleppon linnavuoresta, joka kätkee sisäänsä tärkeitä monumentteja.

8. Minulle läheisellä sukulaisessa todettiin syöpä ja hänet leikattiin. Toivomme pikaista ja täydellistä paranemista. Häntä ajatellen laitan tähän Serlachiuksen edustalta Mäntässä kuvaamani ruusun.

9. Tullessani erääseen kokoushuoneeseen kaksi pöydän ääressä istunutta miestä nousee kohteliaasti seisomaan tervehtiäkseen minua. Kolmas ei noussut, vaikka emme ole koskaan ennen "oikeasti" kohdanneet. Hän ilmeisesti pelkää minua. Tarkoitukseni ei ollut esittää diivaa, mutta vastasin tähän epäkohteliaisuuteen ignoroimalla hänet kokonaan. Se oli väärin, minun olisi pitänyt kiertää pöytää hänen luokseen ja tervehtiä häntä erityisen lämpimästi, osoittaakseni että minäkin olen vain ihminen eikä minua tarvitse pelätä. Jälkeenpäin tilanne jo hymyilytti -- moukat erottuvat pienistä yksityiskohdista.

10. Söin ehkä sittenkin liian vähän jäätelöä.

11. Kävimme monessa innostavassa näyttelyssä.

12. Mökkeilimme Kuusamossa juuri kun maariankämmekkä kukki.

13. Kummipoika pääsi ripille. Oli ihanat juhlat.

14. Savusauna ja oma biitsi.

15. Suomen kesä päättyy syntymäpäivääni. Sain lahjaksi mm. design-kakkulapion ja esikoinen leipoi ihan itse kakun. Kesäni ei kuitenkaan pääty vielä tähän vaan pääsen Anatolian ylängön helteisiin tuulettamaan aivojani ja ajatuksiani, keräämään uusia ideoita.

Elämä jatkuu siis tämänkin kesän jälkeen.

Ivriz hiipii jo mieleeni...

Assyriologi on eilen Olarin lukiossa pitänyt oppituntia ja sen jälkeen saanut lentoliput hankittua ja lähtee matkaan viikon päästä. 

Anatolian ylänkö odottaa. Olen innoissani, etenkin kun suunnittelen näkeväni paikkoja, joissa olen ollut viimeksi silloin kun valmistelin väitöskirjaani.

Liki pari vuosikymmentä on vierähtänyt siitä kun kävin viimeksi Ivrizissä, missä on kuuluisa Tyanan kuningas Warpawalan (700-luku eaa) kallioreliefi hieroglyfiluuvinkielisine piirtokirjoituksineen.

Kuva: Çiğdem Maner

Siihen aikaan digikameroista ei edes haaveiltu. Aineistonkeruumatkoillani kuljetin mukanani kahta kameraa: itse hankkimaani Nikonia, jolla otin väridiat ja ukiltani perimääni Olympusta (johon oli kaksi objektiivia) ja jolla otin sitten mustavalkoisia paperikuvia. Erittäin rakkaita työkaluja, jotka herättävät nostalgisia muistoja kun nostin ne pitkästä aikaa varastosta niiden omasta laukusta työpöydälleni.

Nikonilla otetut tuhannet diat lymyävät nykyään kahdessa lipaston laatikossa. Toisinaan tarvitsen opetuksessa myös kuvia, joita minulla on vain noina dioina ja jotka olen sitten skannannut tietokoneelleni. 

Erittäin pahaksi tavaksi on tullut kiireessä vain työntää pahvirasioista otetut diat takaisin järjestämättä niitä oikeille paikoilleen. Tuloksena on kaaos dialaatikoissa. Jostain pitäisi löytää kokonainen päivä sille, että järjestäisi ne uudelleen.

Väridiojenkin värit haalistuvat ja jos niitä vielä vähän muokkaa, saa niihin todellista menneen ajan tunnelmaa...

Ivrizin lähellä, Taurusvuorille noustaessa, on toinenkin samanlainen kallioreliefi, "huonompaa laatua" ja ilman piirtokirjoitusta. Sille johtavalla tiellä on runsaasti bysanttilaisia raunioita.

Viikon päästä otan mukaani ainoastaan (kännykän ja iPadin kameroita lukuunottamatta) pienen mutta pippurisen, jo vuosikausia hyvin palvelleen Canonini: se on kaksi kertaa tippunut lattialle, mutta on yhä sillä voi ottaa kuvia pienestä reistailusta huolimatta. Canonilla on otettu suurin osa tämän blogin kuvista. Se on myös kahdesti "jäänyt" viettämään omaa elämäänsä, mutta molemmilla kerroilla sain sen onneksi takaisin. Canonin lisäksi kiitän Stockmannin asiantuntevaa myyjää, joka osasi suositella tarpeisiini erinomaisesti sopivaa laitetta. Jossain vaiheessa tarvitsen kyllä uuden.

Toivotan kaikille hyvää elokuun viimeistä viikonloppua. Ajatukseni ovat Ivrizin lisäksi kaikkien sodasta kärsivien syyrialaisten, etenkin lasten, luona.

neidon salaperäinen hymy

Koko viikonlopun pyörittelin tekstejä, jotka pitäisi saada valmiiksi ennen seuraavaa matkaani Anatolian ylängölle. Se lähestyy "uhkaavasti", ei ehdi edes odottaa kunnolla ja matkan odottaminenhan on olennainen osa itse matkaa. Tänne voisi kirjoittaa niin monenlaisesta mielenkiintoisesta, kun vain ehtisi. Elämä tuntuu nyt runsaalta ja intensiiviseltä, kuin pihan keltaisen eri sävyjä hohtavat auringonkukat. 

Eilen illalla näin, luin ja koin Kirjailijattaren hurmaavan postauksen Kiveen hakatut naiset. Kirjailijattaren blogi hivelee esteettistä silmääni, joka kerta koen sekä visuaalista että sanallista viehkeyttä. Tästä inspiroituneena etsin omia tallentamiani kiveen hakattuja naisia. Niitä on Kreikka pullollaan.

Tällä kertaa en päästä analyyttistä tutkijamieltäni näppäimistölle vaan annan kuvien puhua puolestaan.
Siteeraan vain kreikkalaista runoilijaa Pindarosta (400-luku eaa) joka kirjoitti näin:

Yhdenpäivän olentoja!
Mitä on olemisemme? Mitä olemattomuutemme?
Varjon uni on ihminen.
Mutta kun jumalainen säde lankeaa tiellemme,
vaellamme loistavassa valossa
ja suloista on elämä

(suomennos Katri Ingman-Palola, Kansojen kirjallisuus 1 (1974) s. 293.

Aurinkoista viikkoa kaikille!

(tämä ei ole neito -- vaan sfinksi...)

Mitä tein eilen: Stedingk-suvun arkisto Suomeen

Kuten tämän kuun alussa kerroin, sain Tammisaaresta kyydin kotiin Valtionarkistonhoitaja Jussi Nuortevalta. Matkalla hän kertoi aikamoisen seikkailullisen tarinan siitä, miten Kansallisarkistomme oli onnistunut kaappaamaan kokoelmiinsa erään ruotsalaisen suvun arkiston. Eilen Rauhankadulla järjestettiin yleisötilaisuus minne oli myös asetettu esille parhaimpia paloja kirjeitä ym. Koska assyriologia kiinnostaa myös muut kuin savitauluarkistot, etenkin kaikki mikä liittyy henkilö- ja tutkimushistoriaan, sinne täytyi päästä tutkailemaan.

Curt von Stedingk (1746-1837) oli sotaupseeri ja diplomaatti, joka mm. toimi 1700-luvun lopussa Savon prikaatin komentajana ja  oli yksi Haminan 1809 rauhansopimuksen allekirjoittajista ja täten liittyy kiinteästi myös Suomen historiaan. Perilliset halusivat myydä arkiston mutta Ruotsin Riksarkivet ei eri syistä halunnut eikä kyennyt kokoelmaa hankkimaan. Koska olisi ollut äärimmäisen sääli ja historiantutkijoiden kannalta korvaamaton menetys, että von Stedingkin jälkeenjääneet paperit olisi pirstottu osiin ja myyty erikseen niistä eniten tarjoavalle, voimme pitää suurena kulttuuritekona sitä, että Valtionarkistonhoitaja keräsi tarpeelliset varat (= vajaa 500 000 euroa) Suomen OKMltä sekä yksityisiltä säätiöiltä ja henkilöiltä ja sai arkiston pelastettua julkiseen käyttöön. Riksarkivet digitoi aineiston ja lokakuun loppuun mennessä se on kokonaisuudessaan jokaisen kiinnostuneen käytössä täältä.

Vanhat kirjeet, päiväkirjat ja muut dokumentit ovat kerrassaan mielenkiintoisia -- se joka ajattelee, että vanhojen papereiden plaraaminen arkistossa on ylen tylsää puuhaa, erehtyy pahemman kerran. Historiallisen informaation lisäksi monenlaista inhimillistä tunnetta ja draamaakin saattaa kellastuneilta sivuilta löytää ja itselläni alkaa aivot väistämättä kehitellä kaikenlaisia historiallisen romaanin kuvioita kun näen ekstravagantin kauniita käsialoja ja kuninkaan sinetillä varustettuja kirjekuoria. Stedingkin kokoelman helmiin kuuluu pienenpieni, Ranskan kuningatar Marie Antoinetten (1755-1793) omakätisesti raapustama kutsu korttipeli-iltaan.

Kirje 141 tietokoneeni näytöllä Kansallisarkiston Stedingk-kokoelmasta,
http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=205561

Marie Antoinetten lisäksi Stedingkin kirjeenvaihtoystävättäriin kuului myös ruhtinatar d'Egmont, joka on kenties päässyt Z. Topeliuksen Välskärin kertomuksien hahmoksi.

Yleisötilaisuudessa oli runsaasti väkeä ja esitysten jälkeen lukusalin takaosaan asetettujen vitriinien ympärillä kävi kuhina.

Pertti Hakala esitteli dokumentteja asiantuntevasti.

Herrat seisoivat syrjemmällä omiaan jutustellen.

Nämä kaikki mielenkiintoiset ja mielikuvitusta kiihottavat paperit siis kaiken kansan ulottuvilla, omalla tietokoneella muutaman klikkauksen päässä. Vaikka henkilökohtaisesti suosinkin itse Kansallisarkistoon menemistä -- lukusalin tunnelma on ainutlaatuinen.

Tampereella osa 2: terrakottasotilaat Vapriikissa

Eräässä aikaisemmassa postauksessani tunnustin sen, ettei assyriologinkaan kiinnostus jaksa kantaa ihan joka puolille maailmaa. Mentaalinen karttani on itse asiassa aika vääristynyt -- Lähi-itä, Turkki ja Eurooppa ovat siinä suhteettoman suuria kun taas monet muut maanosat, etenkin Australia, ovat surkastuneet minikokoisiksi... Mutta vetääkö Kiina kuitenkin puoleensa?

Lapsena en koskaan päässyt maistamaan sellaisia eksoottisia makuja kuin kiinalainen ruoka (japanilaisesta puhumattakaan), mutta viimeisenä kouluvuonnani aloin kiinnostua arkeologiasta ja silloin haaveilin voivani opiskella Kiinan arkeologiaa ja päästä sinne kaivamaan. Mitään varsinaisia kosketuspisteitä minulla ei edelleenkään ollut Kiinaan mutta jostain olin kuullut tai lukenut, että Kiinan muinaismuistoja ei ollut tutkittu vielä juuri lainkaan eli työsarkaa siellä riittäisi.

Niinpä matkalla jouluksi Zürichiin 1984 halusin ehdottomasti mennä katsomaan terrakottasotureita Tukholman Östasiatiska Museetiin. Olin niistä kovin vaikuttunut, mutta koska Kiina oli kaukainen ja olin myös kuullut, että kiinalaiset eivät myöntäneet juurikaan kaivauslupia ulkomaalaisille tutkijoille, aloitin seuraavana vuonna klassillisen filologian opinnot Helsingin Yliopistossa -- tieni assyriologiaan oli mutkainen ja yllätyksiä täynnä (ja siitä voi lukea lyhyehkön version tästä kirjasta).

Kiina on ympäröinyt minua monella eri tapaa kaikkien näiden vuosien ajan vaikka fyysisesti en ole vielä niin pitkälle päässytkään. Aina olen halunnut Kiinassa käydä ja oppia sen muinaisesta ja nykykulttuurista enemmän. Koskaan ei ole tuntunut olevan aikaa Kiinalle. Siksi ei ollut ihme, että ehdottomasti halusin käymään Tampereen kaupungin taidemuseo Vapriikissa katsomassa näyttelyn terrakottasotureista. Vapriikissa olivat ystävällisiä ja lähettivät minulle pyynnöstä näyttelyn kirjan Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet (2013) etukäteen -- yritin siis jo hieman perehtyä aiheeseen ennen vierailua. Näyttelyssä oli mahdollisuus valokuvata ilman salamavaloa. 

Terrakottasotureista on kirjoitettu ja puhuttu paljon, mutta mitä ne oikeastaan ovat?

Soturit ovat ilmeisesti osa valtavaa hautakompleksia ja asetettiin vartioimaan Kiinan nk. ensimmäisen keisarin Qin Shihuangdin viimeistä sijaa 200-luvulla eaa. Ensimmäiset löydöt tehtiin 1974 ja sen jälkeen sotureita on kaivettu esiin maltillisella vauhdilla -- niiden kokonaismäärän on arvioitu olevan n. 8000-9000 kappaletta (s. 95). Seisovien patsaiden koko on keskimäärin 180cm eli ne oli tehty silloisia ihmisiä hiukan suuremmiksi. Saviset soturit ovat toisaalla massatuotantoa mutta hämmästyttävää on se, että kasvot ja hiukset ja muut yksityiskohdat ovat kaikki tehty hieman erilaisiksi. 

Näyttelyn esineet on valittu huolella ja luovat erinomaisen yleissilmäyksen muinaisen Kiinan materiaaliseen kulttuuriin ja hallitsijahuoneiden loistokkuuteen. Esillepanossa on käytetty hyvin perinteistä konseptia eikä näyttelytiloissa ollut ainoatakaan näyttöpäätettä tai muuta sähköistä vempainta, joita etenkin lapset ja nuoret pitävät jo lähes itsestäänselvyytenä erilaisisten näyttelyiden oheisvarustuksina. Teini-ikäinen poikani kuunteli iPhonellaan ääniopastuksia mobiilioppaasta ja se toimi kuulemma loistavasti. Carol Michaelsonin toimittama kirja toimii erinomaisena johdantona aihepiiriin. Tekstit on selkeästi kirjoitettuja ja kuvat ovat korkealaatuisia -- itse asiatietojen paikkansapitävyydestä en luonnollisesti osaa sanoa mitään.

Puhtaan subjektiivisesti arvioituna näyttely oli aidon antoisa. Monen monta kysymystä ja huomiota heräsi vierailun aikana, osa niistä tulee varmasti askarruttamaan ja inspiroimaan mieltäni vielä pitkään. Eniten taisi hämmästyttää se, miten ensimmäinen keisari oli tyhjästä nyhjäissyt monumentaalisen hautaustradition ilman selkeitä esikuvia.

Kuvalähde: C. Michelson (toim.), Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet (2013) s. 106.

Egypti on tietysti kuuluisa faaraoiden valtavista ja rikkaista haudoista mutta Mesopotamiasta meillä ei ole tiedossa vastaavaa -- johtuen osaksi siitä, että kuninkaiden hautoja on tähän mennessä löytynyt vain vähän ja niiden sisältökin on suurimmaksi osaksi ryöstetty jo muinaisuudessa. Jopa assyrialaiskuninkaiden palatsit (tosin 400 vuotta varhaisempia) olivat aika vaatimattomia ensimmäisen keisarin hauta-alueen kokoon verrattuna.

Toinen suuri hämmästyksen aihe oli se, että näin mahtava hallitsija ei tiettävästi ole jättänyt jälkeensä yhtään häntä itseään esittänyttä patsasta ellei sitten yhä tutkimaton (ja koskematon?) hautakumpu sitten kätke sisäänsä itsensä keisarin muotokuvaa. Tässä poiketaan aika tavalla muinaisen Lähi-idän ja Euroopan käytännöistä, joissa hallitsija useimmiten jättää itsestään "muotokuvia". Ennen terrakotta-armeijan löytöä elettiin myös siinä käsityksessä, että Kiinan varhainen taide ei kuvannut ihmishahmoja lainkaan. Mistä he saivat idean ja innoituksen? Kirjassa esitetään sama kysymys: olisiko keisari kuullut nykyisen Iranin ja Välimeren alueen kuninkaiden patsaista? (s. 107) Ongelma on juuri tämä -- jos hän olisi kuullut, olisi hän teettänyt itsestään tuon patsaan eikä määrännyt valmistettavaksi tuhansia terrakottaisia sotilaita, joille ei ainakaan tähän mennessä ole löytynyt esikuvia Lähi-idästä tai lännempää.

Ensimmäisen keisarin kansainvälisistä yhteyksistä ei tunnuta tietävän mitään eikä tavaroiden, ihmisten tai ideoiden liikkuvuutta Kiinan ja lännen välillä ole tutkittu juuri lainkaan. Gore Vidalin historiallinen romaani Creation (1981) kuvaa persialaisdiplomaatin matkoja 400-luvun eaa maailmassa -- Cyrus Spitama on Zarathustran pojanpoika ja tapaa elämänsä aikana mm. Sokrateen, Buddhan ja  Kongfuzin.

Two years after Xerxes's accession to the throne, I was accredited ambassador to all the kingdoms, duchies, states which comprise that far-off land we call Cathay (= Kiina), a world that no Persian had ever seen. (s. 419). Vidalin romaani on älykäs ja ironinenkin ja ehdottoman suositeltava mutta lukiessa täytyy muistaa sen olevan täyttä fiktiota.

Muutamat näyttelyn esineistä lähettivät muistiini visuaalisia paralleelisignaaleja: muinaiset kulttuurit eroavat toisistaan usein suuresti ja kiinalainen muotokieli on täysin toisenlaista kuin muinaisessa Lähi-idässä,  mutta siitä huolimatta löysin jotain tuttuakin. Kiinalaiset hautakummut tuovat ulkoisesti mieleen anatolialaiset tumulushaudat ja Lähi-idän rauniokummut.

Kiinan keisari Jingdin (157-141 eaa) tumulus Han Yangling-mausoleumialueella. Kuva näyttelyn seinältä.

Lyydialaisia tumulushautoja nykyisessä läntisessä Turkissa, 600-500 eaa.
Kuvalähde: H. Dedeoglu, The Lydians and Sardis (2003) s. 54

Hevoskärryjen hevoset toivat puolestaan mieleen assyrialaiset serkkunsa...

Reliefi Hadattu/Arslan-Tash, n. 700 eaa, Istanbulin arkeologinen museo, Inv. 1947.

Näyttelystä jäi erittäin hyvä mieli. Käykää kaikki innoittumassa Vapriikissa, tällaista herkkua ei ole Suomessa tarjolla joka vuosi. Näyttelyn suo mieluusti rikkovan kaikki kävijäennätykset -- tietäen jotain siitä, kuinka suuri ja pitkäjänteinen työ piilee jokaisen näyttelyn takana, voi terrakottasoturien esillepanoa Tampereella pitää suurenmoisena kulttuuritekona. Pikkujouluun asti on aikaa!