lauantai 5. heinäkuuta 2014

Mitä luin tänään: Vera Vala, Villa Sibyllan kirous

Assyriologi jatkaa nyt tällä Italiaan sijoittuvien dekkarien linjalla, eli sai tänään luetuksi loppuun Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen (Gummerus 2014). Viime kesänä oli jo ihan ammatillisessa mielessä pakko lukea Vera Valan edellinen Arianna-dekkari eli Kosto ikuisessa kaupungissa, siinä kun murhataan kollega, eli assyriologi. Tiesin jo etukäteen, että Villa Sibyllan kirouksessa tavalla taikka toisella käsiteltäisiin muinaisesta Lähi-idästä koko roomalaiseen maailmaan levinnyttä mysteerikulttia ja tottakai tällainen aihe kiinnostaa assyriologia. Sain arviointikappaleen kustantajalta sähköpostin lähettämisestä seuraavana päivänä -- tätä voisi kutsua erittäin hyväksi palveluksi.
Vala on Villa Sibyllan kirouksessa aika lailla samoilla linjoilla kuin edellisessä Arianna-tarinassa (ensimmäistä eli Kuolema sypressin varjossa en ole ainakaan vielä lukenut). Hän ratkaisee toimeksiannosta ensin uhkauskirjeiden lähdettä ja sitten myös murhaa ja joutuu ariannamaisesti useaan kiperään tilanteeseen. Tarinassa mukana on tuo muinaisroomalainen jumaluus Mithra ja sitä nykypäivänä palvovat ihmiset, mutta erityisen syvällisesti juonta ei punota kultin ympärille, enemmänkin Vala toistaa tutkijamaisen kliinisesti aiheesta lukemiaan kirjoja, ei sorru faktojen vääristelyyn eikä ole ymmärtänyt mitään väärin. Itse murhamysteerin asiat ja tapahtumat sotkeutuvat useastakin eri suunnasta Ariannan menneisyyteen ja nykypäivään. Lukija saa aika paljonkin lisää tietoa salaperäisestä el Lobosta, jonka pitäisi olla kuollut ja hänen suhteestaan Ariannan miesystävään Bartolomeoon. Lopussa jätetään taas Ariannan mentävä aukko seuraavalle tarinalle, jota lukija jää innolla odottamaan jos on tähän mennessä jäänyt koukkuun sankarittaren elämään ja edesottamuksiin.
Luettuani liki peräkkäin kaksi Italiaan sijoittuvaa dekkaria (ks. Firenzeen sijoittuva), aloin pohtia niitä genrenä ja kysyin itseltäni: miksi ihmeessä luen näitä? Eiväthän useimmat näistä ole kirjallisina teoksina kummoisiakaan. Luen Italiaan sijoittuvia dekkareita sen vuoksi, että minua kiinnostaa niiden miljöö -- olen mitä suurimmassa määrin ihminen, joka ei lue "epäkiinnostavaan" maailmankolkkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Siksi esimerkiksi Arianna seikkailemassa Etelä-Amerikassa tai Afrikassa ei kuuluisi lukemistooni lainkaan. Sen sijaan minua henkilökohtaisesti puhuttelevia maita ja kulttuureja käsittelevä jännitysromaani saa jopa aika paljon anteeksi kirjallisten ansioitten puutteesta jos kirjailija vain muutoin osaa asettaa kehykset ja yksityiskohdat taitavaksi kokonaisuudeksi.
Valan dekkareissa pidän siitä, että hän kuvaa roomalaisia kaupunginosia usein aika tarkastikin ja vaikka kuvaukset toisinaan maistuvatkin puisevan matkaopasmaisilta, on niissä myös mukana hänen omaa kokemustaan tilasta, puista, tuoksuista ja tunnelmasta -- ne muuttuvat teksteissä käsinkosketeltaviksi ja herättävät minussa jopa vihlaisevan ikävän Ikuiseen Kaupunkiin. Monet lukijat ja blogistit näyttävät ihastuvan mukaan ujutettuihin ruokaresepteihin ja herkullisilta kuulostaviin ravintola-annoksiin. Murha ja ruoka muodostavatkin erottamattoman yhdistelmän suurimmassa osassa dekkareita ja tämä villitys lienee saanut alkunsa Donna Leonen Venetsiaan sijoittuvista kirjoista. Niin paljon kuin aluksi rakastinkin komisario Brunettia, hänen Henry Jamesia lukevaa kirjallisuudentutkijapuolisoaan ja heidän kokkauksiaan, olen jo yli kymmenen vuotta sitten lopettanut Leonen dekkarien lukemisen. Brunettin hahmo ei kehity -- perhekuvio, murhat ja illallisateriat ovat jämähtäneet paikoilleen ja maistuvat edellispäivän uudelleenlämmitetyltä parsarisotolta. Brunetti märehtii Italian yhteiskunnan korruptoituneisuutta ja muita epäkohtia sivukaupalla, mutta muutaman osan jälkeen aihetta on käsitelty liiaksi ja hän alkaa toistaa itseään. Tästä syystä pidän Valan Ariannaa ja Ariannalle luotua kehyskertomusta ehdottomasti parempana -- Arianna ei ole ainakaan toistaiseksi jämähtänyt paikoilleen ja siksi tulen todennäköisesti myös jatkossa seuraamaan hahmon "elämää". 
Kirja loppuun Vala on liittänyt kiitokset sekä lyhyen luettelon taustatyössään käyttämiä tietokirjoja, joita hän suosittelee lukijoilleen. Tässä kohtaa hän ei ota huomioon sitä, että osa hänen lukijoistaan ei todennäköisesti ole innostunut lukemaan mithralaisuudesta englanninkielistä kirjaa (jota on esim. Helsingin yliopiston kirjastoissa vain yksi kappale, sekin lainassa). Mithrasta on kuitenkin saatavilla tietoa myös suomeksi, yllä oleva Wikipedia-linkki (klikkaa Mithra) antaa jo hyvän yleisen kuvan ja listaa myös suomenkielisiä teoksia aiheesta.
Villa Sibyllan kirouksesta on tähän mennessä kirjoitettu jo niin monta blogiarviota, etten jatka juuri tämän enempää, Vala on itse kätevästi listannut postaukset blogissaan. Kirjaesteetikkona rutisen tässä taas tylsästä ja mitäänsanomattomasta kannesta. Kokonaisuutena kustantaja olisi voinut huolehtia paremmin myös kielenhuollosta ja toimittamisesta yleensä. Olen huolissani siitä, että Valan kiistämätön suosio kolmen ensimmäisen dekkarin kohdalla saattaa johtaa paineeseen suoltaa markkinoille joka vuosi yksi uusi Arianna-dekkari. Sivuja Villa Sibyllan kirouksessa on runsaat neljä sataa -- normidekkariin verrattuna lähes kaksinkertainen määrä. Laatu voi kärsiä, karkottaa kenties lukijoita ja tässä on oiva paikka siteerata Maria Peuraa:
Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta (Antaumuksella keskeneräinen, Teos 2010 s. 110).
Tämän laitan tähän sen vuoksi, että katson Valalla olevan lahjoja ja kapasiteettia korkealaatuisemmankin tekstin tuottamiseen ja arvostan häntä kirjailijana.
Kiitän jälleen Vera Valaa viihdyttävistä lukuhetkistä! Ja jos Arianna joskus eksyy Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen selvittäessään lisää kiperiä tapauksia (puoliksi suomalainen kun on :) ), hän luultavasti saanee runsaasti uusia lukijoita ja ihailijoita (vinkki vinkki...).

4 kommenttia:

  1. Kirjoitat kiinnostavasti Villa Sibyllan kirouksesta. Mithralaisuudesta varmaan saa teoksessa enemmän irti, kun aihe on entuudestaan tuttu. Minä en tiennyt siitä mitään ennen kirjaan tarttumista. Kiitos siis linkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna -- ylipäätään kaiken kanssa on niin, että tieto tekee lukukokemuksesta erilaisen, mutta toisaalla voi tehdä juuri toisinpäinkin eli kiinnostua aiheesta, josta ei etukäteen tiedä mitään. Minusta kaikenlaiset kirjat, jotka johdattavat minua uusille poluille ovat parhautta!

      Poista
  2. Minä jäin oikein miettimään, että onko kirjojen miljöillä minulle suuri vai pieni merkitys. Kyllä sillä taitaa olla vähän merkitystä, vaikken ole asiaa tietoisesti tätä ennen ajatellut. Tiedän, että dekkarigenressä miljööllä on erityisen tärkeä merkitys, toisinaan se on jopa yksi päähenkilöistä, kuten Leonen kirjoissa. No, minä en nykyään enää lue dekkareita, joten Valan kirjasta en osaa sanoa mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla maanosalla ja miljööllä saattaa olla liiankin suuri merkitys kun valitsen lukemisiani -- vähän aikaa sitten Akateemisessa Kirjakaupassa myyjä alkoi suositella jotain eteläamerikkalaisen henkilön biografiaa, johon totesin vain, että olen niin rajoittunut, etten lue sellaisia. Saattaisin oppia jotain uuttakin jos rohkaisisin mieleni... Dekkareita luen välipaloina ja usein matkoilla -- niissä olen oikein valikoiva eli miljöön tai hahmon täytyy osua kohdalleen. Muinaisuuteen sijoittuvia dekkareita ja romaaneja puolestaan luen ammatillisesta kiinnostuksesta -- tarkkailen osuvatko faktat kohdalleen ja jos kirjailija on tehnyt taustatyönsä huolellisesti, voi jopa nimetä ne muinaiset kirjalliset lähteet, joiden pohjalta hän on kirjoittanut :).

      Poista