maanantai 15. joulukuuta 2014

Mitä luin tänään: Donna Tartt, The Goldfinch

Assyriologin ensimmäinen luettu Donna Tartt -romaani, The Goldfinch (Abacus 2013, pokkaripainos). Kesän kynnyksellä hetken mielijohteesta hankittu, silloin kun Jukka Petäjä oli jo kirjoittanut Hilkka Pekkasen suomennoksesta Tikli (WSOY 2014) Helsingin Sanomissa. Silloin tällöin innostun tai kiinnostun romaaneista, joita Hesarissa arvostellaan, syitä siihen voi olla monenlaisia. Tämän bestsellerin kohdalla täky oli pommi METissä ja pienen maalauksen ympärille punoutuva juoni. En kuitenkaan lähtenyt tekstiä lukemaan sillä ajatuksella, että välttämättä pitäisin lukemastani, niin omituisia on kirjallisuusmakuni ja mieltymykseni.
The Goldfinch on ollut myyntimenestys, sitä on kehuttu ja ylistetty, se on myös palkittu, mutta kaikki eivät ole kyllä varauksetta pitäneet siitä, mm. Sam Jordison riepottaa teosta kohtalaisen rankalla kynällä The Guardianissa. 

Minulle lukukokemus oli antoisa ja viihdyttävä, rankasta aihepiiristä huolimatta. En pitänyt varauksetta, mutta kaunokirjallisuuden saralla minulle tapahtuu vain harvoin totaalirakastumisia "ensisivulla" ja vielä harvemmin hullaantumiseni kestää kunnes viimeinen sivu meidät erottaa. Kun monet pienetkin asiat herättävät minussa assosiaatioita, silloin lukukokemus on yleensä nautinnollinen.

Tarinan alkuasetelma -- pommi räjähtää newyorkilaisessa museossa kun 13-vuotias Theo ja hänen äitinsä ajautuvat sinne sadetta suojaan -- vei minut, museoihmisen, mukanaan. Theo on jäänyt ilman aamiaista ja nälkä hankaa hänen selkärankaansa, muttei henno sanoa ei taidetta rakastavalle äidilleen, joka haluaa erityisesti nähdä näyttelyssä esillä olevan Carl Fabritiuksen maalauksen pienestä linnusta. Miten varhaisteini poika kokee museon?

For me -- a city kid, always confined by apartment walls -- the museum was interesting mainly because of its immense size, a palace where the rooms went on forever and grew more and more deserted the farther you went (s. 22).

Pystyin alkumetreillä myös samaistumaan Theo äitiin, joka huokaa Farbitiuksen kuvan edessä:

"This is just about the first painting I ever really loved," my mother was saying. "You'll never believe it, but it was in a book I used to take out of the library when I was a kid. I used to sit on the floor by my bed and stare at it for hours, completely fascinated -- that little guy! (s. 29).

Onko tällaisia pikkutyttöjä olemassa, katselemassa taidetta kirjojen sivuilta? Nykypäivästä en tiedä, mutta tämä kohtaus muistutti itseäni -- selasin alle kouluikäisenä hyvin usein kotini kirjahyllyssä ollutta Uutta Tietosanakirjaa ja siinä oli runsaasti kuvia maailman taiteen mestariteoksista jotka vetivät kerta toisensa jälkeen puoleensa, kuten Botticelli...
Alussa on myös kohtalaisen taitava kontrasti pienen ja "söpön" lintumaalauksen sekä Rembrandtin selkäpiissä karmivan anatomian oppituntia kuvaavan teoksen välillä -- taide ja kuvat vaikuttavat ihmisiin huolimatta siitä, kuvataanko jotain "kaunista" kauniisti tai "epämiellyttävää" taitavasti tai kenties "kaunista" rumasti? Pommi tuhoaa Theon äidin, Theo selviytyy fyysisesti (muttei henkisesti) terrori-iskusta, nappaa lintutaulun kuolemaisillaan olevan vanhan herran kehotuksesta mukaansa ja siitä lähtee Tarttin kuvaus siitä, miten teini-ikäinen poika yrittää rakentaa elämäänsä äidin kuoleman jälkeen. Hän ei palauta lintutaulua vaan piilottelee ja vaalii sitä, ketjulla vangitusta pienestä olennosta tulee Theolle pakkomielle, taitaen puupintaan loihdittu valo symboloi kenties haavoittuvaisuutta ja viattomuutta.
Koska olen nainen, on vaikea arvioida sitä, miten hyvin Tartt on päässyt ensin teini-ikäisen ja myöhemmässä vaiheessa nuoren miehen ihon alle. Toisinaan tuntuu, että lapsen ajatuksenjuoksua kuvataan osuvasti, juuri noin älyttömiä ideoita ja tunneryöppyjä saattaisi olla ja toisaalla päähenkilö analysoi aivan liian kliinisesti alkoholin ja huumeiden käyttöään ja tuntui epärealistiselta se, että hän olisi selvinnyt Las Vegasissa Boriksen kanssa vietetystä ajasta mitenkään selväjärkisenä. Kaikenlaisten aineiden käyttö esitetään kuin se olisi suurelle osalle amerikkalaisia täysin arkipäiväinen asia (ehkä se onkin). Boriksen henkilöhahmo oli aika rajusti karikatyyrinen, se oli varmaan tarkoituskin, mutta on makuasia pitääkö sellaisista vai ei.
Useat The Goldfinchistä tai suomennoksesta kirjoittaneet ovat sitä mieltä, että tekstissä olisi ollut sekä editoimisen että tiivistämisen varaa. Tämä on totta. En hirveästi jaksanut innostua kymmenien sivujen Las Vegas -- episodista enkä myöskään Amsterdamiin sijoittuneista jaksoista. Pituus ei kuitenkaan sinänsä ollut minulle ongelma koska rakastan paksuja ja ylipitkiäkin romaaneja. Jukka Petäjän arviossa kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että myös arvostettu kirjallisuuskriitikko kuvasi pituutta ja kirjaa: Sitä pikemminkin ahmii ja hotkii kuin haarukoi tuskan hiki otsalla pieninä pakkopaloina suuhunsa (HS 21.3. 2014). Haloo? Lukukokemuksia puetaan nykyisin hyvin usein juuri erilaisiin syömishäiriöisiin termeihin -- kirjoja ahmitaan ja hotkitaan yhdessä illassa, kirjoja myös makustellaan ja nautitaan herkkupaloina. Vielä puuttuu että pakkomielteisesti ahmittu kirjallisuus oksennettaisiin bulimian tavoin ulos. Mielleyhtymänä minulle nopea, innoittunut lukeminen ahmimisena tai hotkimisena on äärettömän vastenmielinen -- olen vannoutunut "slow food & reading" -ihminen ja minkä ihmeen takia muiden kuin koululaisten pitäisi haarukoida kaunokirjallisuutta pakkopaloina suuhunsa? Ehkä kirjallisuuskriitikoiden on tosiaan pakko...

Teksti myös vilisi mainintoja kaikenlaisista merkkituotteista antiikkihuonekalujen (Chippendale & Sheraton ym. ym.) lisäksi -- olisiko kirjan alkulehdille pitänyt laittaa tiedonanto: ROMAANI SISÄLTÄÄ TUOTESIJOITTELUA ? Jokke kiinnitti postauksessaan huomiota anakronismeihin erään puhelimen suhteen, kenties kyse oli tietoisesta mainostamisesta? Myös Marimekko mainitaan, joskin tulkitsin kontekstin vähemmän mairittelevaksi:

It made me think of the nice old Marimekko-clad ladies I sometimes went to see in the Ritz Tower: grawel-voiced, turban-wearing, panther-braceleted widows looking to move to Miami, their apartments filled with smoked-glass and chromed-steel furniture that, in the seventies, they'd purchased through their decorators for the price of good Queen Anne -- but (I was responsible for telling them, reluctantly) had not held its value and could not be re-sold at even half what they'd bought it for (s. 568)

No entä oliko kirjassa mitään muinaiseen Mesopotamiaan liittyvää? Tartt osoitti lukeneisuutensa sillä, että Theon morsiamen kummitäti, joka piti nuorta miestä täysin arvottomana, järjesti pompöösejä megahäitä "as if Kitsey were some lost princess of Ur to be feasted an decked in finery and -- attended by tambourine players and handmaidens -- paraded down in splendor to the Underworld (s. 697). Tässä viitataan Leonard Woolley eteläisestä Irakista 1920 -luvulla löytämiin rikkaisiin kuningashautoihin, jotka sisälsivät hallitsijaparin lisäksi runsaasti karjaa ja ilmeisesti myös palvelusväen ruumiita.
The Goldfinchissä oli paljon hyvää, tässä ei ehdi kertoa kaikesta. Theon suhde vanhempiinsa, erityisesti isäänsä jäi mietityttämään kovasti. En ole USA-fani, mutta newyorkilaisissa vanhoissa perheissä valtavine asuntoineen ja tyylihuonekaluineen sekä taidekokoelmineen on kuitenkin jotain, joka viehättää minua tavattomasti ja jonain päivänä olisi ihanaa sukeltaa Hobien keittiöön, joka oli täynnä kirjoja ja... Juoni ei ollut pöllömpi, vaikka monin paikoin ennakoitavissa. Ei Tartt dickensmäiseen kerrontaan ihan yllä, mutta herätti kuitenkin uteliaisuuteni. Lokakuussa ostettu pokkari The Secret History odottaa lukemattomien lukemattomien ylitsepursuavassa pinossa vuoroaan. Saa nähdä milloin sen aika tulee. 

6 kommenttia:

  1. Todella hieno kuvitus bloggauksessa :)

    VastaaPoista
  2. Tikli jätti minuun ristiriitaisen olon. Pidin siitä paljon, mutta osin kirjaa oli pitkitetty liikaa. Alku oli loppua parempi. Etenkin keskivälillä tarina uuvutti minua. Theon elämä kulki surullisia latuja pitkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, minullakin on noita varauksia, juuri pitkittelyn suhteen. Ja sitten tuo periaatteessa "viihdyttävä" tarina, jossa päähenkilön elämä ei todellakaan ole mitään ruusuilla tanssimista. Yksi kirpaisevampia kohtauksia on se, kun Theon asianajaja kertoo sen, että olisi sittenkin voinut maksaa Theolle sen summan rahaa, jota Theon isä vaati. Siinä oli oikeata kreikkalaista draamaa.

      Poista
  3. Oli mukava lukea tämä - monipuolinen ja hyvä teksti. Jotain taikaa Tiklissä on, sillä juuri nyt mietin, että haluaisin jouluna lukea jotain Tiklin kaltaista. Silti kirjassa on paljon Jokkenkin bongaamia virheitä, liikaa pituutta ja uuvuttava Las Vegas -jakso. No, ainakin Tartt kirjoittaa sujuvasanaista ja viihdyttävää tekstiä ja taideteosten ja -museoiden maailmaan on kiehtovaa upota.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Katja -- kyllä Tiklissä taikaa on ja siitä olisi epäilemättä tullut parempi jos kustannustoimittaja olisi uskaltanut antaa enemmän muokkaamisvinkkejä :). Virheistä en ole aivan varma, olivatko ne tietoisia vai ei (ja jopa tuota tuotesijoittelua?), oliko se Jordisonin tekstistä kun luin esim. että romaanin olisi pitänyt valmistua jo vuonna 2008, eli suunnilleen silloin kun esim iPhonet tulivat vasta markkinoille. Minäkin pidin Las Vegas -jaksoa kaikkein puuduttavimpana, mutta se saattoin myös johtua siitä, että lähtökohtani on lukea minusta mielenkiintoisiin paikkoihin sijoittuvaa tekstiä eikä Las Vegas kuulu kärkilistalleni :). Ja kyllä, jouluksi olisi mukava saada jokin toosi paksu ja mukaansatempaava romaani. Suloista joulua Sinulle!

    VastaaPoista