tiistai 15. heinäkuuta 2014

Mitä luin tänään: Jaakko Hintikka, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Assyriologi luki Ahvenanmaan reissullaan filosofi Jaakko Hintikan pienoiselämäkerran Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (WSOY 2014), jonka puoliso toi kustantajan kirjakaupasta päivää ennen lähtöä. Heti ilmestyessään vuoden alussa teos poiki lukuisia otsikoita lehdissä (esim. HS Kuukausiliite 4.1. 2014 ), joissa sensaationhakuisesti kiinnitettiin huomiota vain yhteen sisällölliseen sivujuoneen eli Merrillin seksisuhteeseen J.F. Kennedyn kanssa.
Sinisen Linnan Kirjaston Marian arvion luettuanikaan en juuri innostunut, mutta Marjatan postaus sen sijaan herätti halun saada kirja, koska biografiat ja autobiografiat ja etenkin tieteentekijöiden omaelämäkerralliset teokset kiinnostavat ihan hillittömästi. Sain sellaisen käsityksen, että kirja sisältää runsaasti sellaisia elämäntarinan ja henkilökuvan konstruointiin sekä rakkauden kuvaamisen liittyviä kontrasteja, että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja olihan se.
Kirjallisena tuotteena ja "kaupallisena" kokonaisuutena Hintikan teos on omituinen ja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, etenkin kirjoittajan ja kustantajan välisestä suhteesta. Hintikka on kirjoittanut englanniksi ja käsikirjoituksen on kääntänyt suomeksi Tarja Kontro ilman että käsikirjoitusta on (ainakaan tähän mennessä) julkaistu sen alkuperäiskielellä. Oliko näin tarkoitus tapahtua? Hintikan tyyli viittaisi siihen, että tekstissä laajasti viljellyt kliseiset ylisanat on kirjoitettu amerikkalainen yleisö takaraivossa kummittelemassa, mutta syystä taikka toisesta kustantajat siellä eivät ole innostuneet projektista tai sitten kustantajan/agentin kiinnostus on lopahtanut. Suomalainen kustantaja on puolestaan julkaissut mielellään käsikirjoituksen pienine puutteineenkin, koska Kennedyyn liittyvä anekdootti takasi medianäkyvyyden. Muutoin kirjan toimittamiseen saati kuvittamiseen on panostettu ilmeisen minimaalisesti.
Sisällöltään kirja on siinä mielessä rohkea, että reippaasti yli 80-vuotias mies kertoo ja analysoikin kuolleen puolison elämää ennen heidän tapaamistaan kuin myös intiimejä yksityiskohtia heidän rakastumisestaan ja suhteensa alkuvaiheista. Yleensä 1900-luvun alkupuoliskolla syntyneiden kynästä ei odoteta tämänkaltaista kuvausta. Ja kuitenkin, Hintikka taitavasti piilottaa ja jättää kertomatta enemmän kuin paljastaa. Merrill raiskattiin elämänsä aikana kaksi kertaa. Hintikka ei mene näihin tapauksiin sen syvemmälle vaikka naisena ajattelisin, että fyysinen väkivalta on jättänyt jälkensä myös Merrilliin. Omaa itseään Hintikka raottaa hyvin vähän -- etäännyttää itsensä tekstissä kolmanteen persoonaan eikä julkaise ainuttakaan omaa kirjettään tai äänikirjettään Merrillille. Myös kymmenestä avioliittovuodesta vaietaan suurimmaksi osaksi. Tämän suhteen kaikkein tärkein vihje on   tässä:
Ehkä Jaakko oli liian itsekeskeinen ja pidättyväinen pystyäkseen sulautumaan saumattomasti me-subjektiin (s. 146).
Monet kirjan lukeneet luonnehtivat filosofin tekstiä nimenomaan kliseiseksi ja Merrillin  ylenpalttista korokkeelle nostamista vaivaannuttavaksi. Lukijan täytyy kuitenkin tässä kohtaa nähdä Hintikan luoman henkilökuvan kahtiajakoisuus, jota ei tarvitse etsiä vain rivien välistä tai kysymällä mitä kirjoittaja jättää kertomatta, koska ylemääräisten kehujen väliin hän sijoittaa avainlauseita. Vaikka Merrill Hintikan silmissä onkin kaikkein älykkäin, verbaalisesti lahjakkain, empaattisin, sosiaalisesti taitavin ja ylivertaisen (= Hintikan lempisana) elämäntaitoinen jne. jne., niin Hintikka ei missään vaiheessa ylistä tai kehu Merrilliä "ulkoisesti" kauniiksi tai ulkonäöltään viehättäväksi. Hän toteaa vain:

On elämän tosiasioita, että fyysinen kauneus voi herättää helliä tunteita ja kaunis alaston vartalo on vahva afrodisiakiihoke. Ei ole yhtä ilmeistä, että henkinen kauneus voi samoin herättää rakkautta ja jopa intohimoa (s. 119).

Hintikka siis jättää Merrilin vaille "suurinta" kohteliaisuutta, minkä rakastunut mies voi naiselle antaa -- kehuu häntä (fyysisesti) kauniiksi, vaikka tuo kauneus olisikin vain katsojan silmissä. Merrillillä olisi edelleen Hintikan mukaan sartrelaisen elämänfilosofiansa ja ylivertaisen lahjakkuutensa vuoksi edellytyksiä ainoastaan onnistumiseen ja hyvään elämään. Karvaita pettymyksiä oli sekä läheisimmissä ihmissuhteissa että tieteellisellä uralla ja elämän suurin epäkohta Merrillille näyttääkin olleen, etteivät kaikki muut ympärillä olleet ihmiset aina nähneet tai ymmärtäneet hänen erinomaisuuttaan. Mutta kirjan keskeisin sanoma onkin juuri tässä: Merrillin parhaat puolet puhkesivat kukkaan hänen tavatessaan Hintikan ja mitä ilmeisimmin he ainakin suhteensa alkuvaiheessa kokivat suuren rakkauden ja se ilmeni myös heidän yhteisissä julkaisuissaan. Merrill ei kyennyt yksin tuottamaan tieteellistä tekstiä, mutta muiden kanssa hänen panoksensa näyttää yhtäkaikki olleen ainakin jollakin tavalla hedelmällinen. 
Henkilökohtaisella tasolla kirja herätti paljonkin ajatuksia ja tunteita. Siitä huolimatta että muut ihmiset kokivat Merrillin hyvin eri tavalla kuin Hintikka (esim. tässä Leena Rossin omaa kuvausta Merrillistä), ja siitä huolimatta että joku voisi vetää naisesta sellaisen johtopäätöksen, että oman tekstin tuottamiseen kykenemätön, työtön ja avioliitossaan karille ajautunut akateeminen nainen kalastaa itselleen menestyvän filosofin, saa hänestä elättäjän itselleen ja pääsee myös julkaisuissa ratsastamaan kuuluisan tutkijan maineella.  Oma elämäni ja tutkijan tieni ovat kulkeneet kovin toisin, voin kuitenkin ymmärtää monia seikkoja Merrilin elämässä, koska naisena on yhä vaikeaa lyödä itseään lävitse, oli sitten julkaisuluettelon pituus mikä tahansa. Tämän tyypin naisia pyörii yliopistojen liepeillä jonkin verran. Kahden tutkijan rakkaustarina välittää myös sanomaa siitä, etteivät filosofit välttämättä ole vain kammioissaa pölyttyviä tyyppejä vaan kiinnostavia ja kiehtovia persoonallisuuksia. Saska Saarikosken haastattelussa (ks yllä HSn linkki) Hintikka mainitseekin yhdeksi taka-ajatuksekseen halun inspiroida nuoria tutkijan uralle osoittamalla ettemme me tutkijat ole vain ajatuskoneita. Itseäni viehättää aika lailla ajatus rakkauden ja sielunkumppanuuden löytymisestä  -- Heidän onnensa ilmeni rakastelussa Merrillin sängyssä mutta yhtä merkityksellisesti myös aamuvarhaiseen jatkuneessa yhteisessä loikoilussa, jonka aikana he loputtomasti jakoivat toisilleen ajatuksiaan ja tunteitaan kaikista maailman asioista... (s. 133). 

6 kommenttia:

  1. Oivaltava kirjoitus, Sanna!

    Se, että Jaakko ei julkaise yhtään ainutta omaa kirjettään Merrillille, tuntuu tosiaan oudolta. Hän sanoo, että Merrill oli hänelle tärkeä, mutta ei näytä sitä millään tavalla, ei julkaise omia rakkauskirjeitään, mutta ei myöskään kerro yhdestäkään rakastavasta teosta Merrilliä kohtaan. Oliko kuitenkin niin, että he molemmat rakastivat Jaakkoa, mutta vähemmän Merrilliä? Kirjassa hän vakuuttaa kaikin tavoin, että on saanut ihailua ja rakkautta. Merrill kirjoitti kirjeitä yöt läpeensä ja ajoi Jaakkoa ympäri ihania lomaseutuja. Mutta mitä Jaakko teki?
    Totta myös se, että ei sanaakaan rakastetun ulkonäöstä. MIehet käyvät yleensä runollisiksi rakastuessaan.

    Hassu juttu, olen katsonut sarjaa Good Wife, ja siinä lakinainen Alician vulgääri äiti tuo mieleeni Merrillin. Suupaltti, joka vaivaannuttaa puolitutuista ihmisistä koostuvan seurueen puhumalla koko ajan intiimisti itsestään.

    Tämä kirja jätti minulle sellaisen olon, että en pidä kummastakaan henkilöstä. Se oli ihan yhtä huono kuin Susan Ruususen lapsellinen kirja Matti Vanhasesta, Pääministerin morsian. Molemmissa on myös pökkelö mies. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta -- tämä on tosiaan yksi erikoisimmista "biografioista", jotka olen lukenut, ekstravagantti helmi :). Saatat olla hyvinkin oikeassa siinä, että tämä "me" rakasti enemmän Jaakkoa kuin Merrilliä.
      Minua kyllä kovasti kiinnostaisi tämän jälkeen edes tavata Hintikka niin ehkä sitten ymmärtäisin paremmin...

      Poista
    2. Vielä on tarkennettava, että tietenkin tuossa äskeisessä kommentissa sekä Jaakko että Ruususen kirjan Matti Vanhanen ovat osittain fiktiivisiä henkilöitä ja todellisuudessa nämä miehet saattavat olla ihan erilaisia kuin kirjan henkilökuva, jonka jokainen lukija vielä tulkitsee omalla tavallaan. Sinä tämän kyllä tiedät, mutta joku muu lukija saattaa paheksua minun pökkelö-määrittelyäni.

      Tulin vielä pohtineeksi sellaista ajatusharhaa, että älykäs olisi aina myös tunne-elämän alueella kehittynyt tai viisas. Tässä kirjassa yllätti juuri maineikkaan ajattelijan nuorukaismaisen kritiikitön asenne rakastumisen kokemukseen.

      Poista
    3. Kyllä Marjatta, mielenkiintoista tämänkaltaisissa teoksissa kuitenkin niiden luokittelu "tietokirjallisuuteen", romaaneina henkilöt voisivatkin olla fiktiivisiä. Pääministerin morsiamesta tuli juuri oikeustuomio sen vuoksi, että kirja katsottiin "faktaksi", jos taas Susan olisi julkaissut romaanin, jossa esiintyy Matti-niminen pääministeri, tuomiota ei olisi tullut.
      Ja totta, kritiikittömyys rakkaudessa on kiehtovaa :).

      Poista
    4. Niin onkin. Kritiikittömyys on myös välttämätöntä, jotta voisi hullaantua toisesta ihmisestä. Minulla alkaa aina Jaakon ja Merrillin tarinaa ajatellessa soida korvissani Cabaret-musikaalin laulu "If you could see her through my eyes..." Näitä kokemuksia ei ole kovin montaa elämässä, siinä mielessä tämä tarina juuri tällä tavalla kerrottuna naurettavuuden uhallakin on varmaan hyvin rehellinen.

      Poista
    5. Taidamme kaikki olla jollain tasolla "naurettavia" kun rakastumme. Toiset taipuvat suurempaan liioitteluun ja melodramaattisuuteen, sekä rakkaudessa että silloin jos heidät hylätään. Toiset rakastavat isosti näyttämättä sitä lainkaan ulospäin. Kritiikittömyyden lisäksi minua naisena viehättää ajatus siitä, että huolimatta siitä millainen olen, joku ihana mies rakastuisi minuun noin pähkähulluna :). Se varmasti pelasti Merrillin elämän.

      Poista