Assyriologi pallokentän laidalla

En tiedä mitään jalkapallosta mutta toisinaan assyriologikin joutuu seisomaan kentän laidalla ja seuraamaan peliä. Tänään kävelin EPSn tekiksille Ristiniemen rannan kautta. Soukanpohjan kaunis puinen kartano tuhoutui pahoin tulipalossa pari talvea sitten, eikä mustille raunioille ole toistaiseksi tehty mitään. Liian surullinen kohde valokuvattavaksi. Kartanon liepeillä on paljon vanhoja puita, tässä hyvin iäkkäitä koivuja.

Aurinko paistoi vain osittain ja mereltä puhalsi viileä tuuli.

Vielä täytyy odottaa, että lehdet puhkeavat puihin. Viileä tuuli mereltä muistuttaa Istanbulista, vasta pari viikkoa on paluustani, kuvat yhä tuoreina mielessäni ja tietokoneeni työpöydällä.

Esikoispojan peli sujui tänään hyvin. Vastustaja oli kova, mutta pojat puristivat hyvällä asenteella 3-1 voiton EPSn 99-joukkueelle. Henkilökohtaisesti en ole kiinnostunut pallon potkimisesta, mutta valmentajien ja vanhempien kielenkäyttö kentän laidalla on toisinaan aika mielenkiintoista kuultavaa. Retorisissa taidoissa on eroja ja tällä alueella kuulee jutut usein myös på svenska. Toisinaan valmentajat sortuvat asiattomuuksiin, toisinaan he osaavat erinomaisesti käyttää henkistä painostusta vastustajaa kohtaan.

Suurimmalle osalle jonkinasteinen koulutus sanasäilän käytössä tulisi kuitenkin tarpeeseen.

Kesää odotellessa, mansikoista haaveillessa...

Firenze La Bella

Sain kutsun Firenzeen pitämään esitelmää. Assyriologin elämään kuuluu aika paljon matkustelua eivätkä kaikki reissut suinkaan ole tylsiä tai kärsimystä täynnä. Sielultani olen roomalainen, Suomen Rooman instituutin Villa Lanten kasvatti ja totuus on, etten vielä koskaan ole ollut Firenzessä -- jos ei lasketa niitä kymmenminuuttisia, joina yöjuna Saksasta Roomaan pysähtyi n. klo kuusi aamulla Firenzen juna-asemalla ja jolloin pakahduttava ilo täytti jo sydämen: parin tunnin päästä olen Roomassa!

Mentaalisesti olen tietysti ollut Firenzessä usein, olen lukenut niin monia Firenzeen sijoittuvia romaaneja ja paljon muutakin. Kutsun saadessani päällimäiseksi mieleen nousi kuitenkin Hermann Hesse ja hänen rakkautensa Firenzeä ja ylipäätään Toscanaa kohtaan. Liki parikymmentä vuotta sitten hankin Hessen kootut Italia-aiheiset kirjoitukset (Hermann Hesse Italien, Suhrkamp Taschenbuch 1996) -- kirja, johon olen yhä uudestaan ja uudestaan palannut. Romaaniensa ohessa Hesse kirjoitti runsaasti Italiaa koskevia esseitä ja muita kirjoituksia ja julkaisi niitä esim. sanomalehdissä. Kirjassa on myös otteita kirjeistä ja postikorteista sekä hänen omia valokuviaan. Minua viehättää erityisesti kappale, jossa Hesse jakaa italianmatkailijat kolmeen luokkaan:

Es gibt in der Hauptsache drei Typen von Italienwanderern. Die einen sausen von Lugano oder Bozen bis Neapel durch und werden rasch fertig. Die andern saugen sich an einer der größeren Städte, meistens an Rom, für immer fest, kehren immer wieder dahin zurück und nehmen sich zwar immer wieder vor, nun bald auch diese oder jene andere Stadt und Provinz zu besuchen, kommen aber nie dazu. Wieder andere, und zu diesen gehöre ich selbst, haben zwar wohl das Ideal, Italien ganz kennenzulernen, fressen sich aber aus Trägheit und Behagen im einzelnen so langsam durch den Kuchen durch, daß sie niemals fertig werden. So ist es mir gegangen, der ich bald zehnmal in Italien war und Rom noch nicht gesehen habe, obwohl ich schon zweimal ein Billett nach Rom in der Tasche hatte (s. 335-336).

Niille jotka eivät lue saksaa, tässä lyhyt yhteenveto: ensimmäinen matkustajatyyppi matkaa nopeasti Italian läpi ja luulee nähneensä kaiken. Toinen tyyppi juuttuu yhteen kaupunkiin (useimmiten Rooma) eikä pääse sieltä koskaan pois & palaa sinne aina uudestaan. He suunnittelevat käyvänsä muualla, mutteivät koskaan selviydy -- esim. Roomasta Firenzeen saakka. Kolmas tyyppi tutkii Italiaa niin tarkkaan, ettei koskaan pääse Roomaan asti. Hesse itse tunnustaa olevansa tätä kolmatta tyyppiä. Kahdesti hänellä kuulemma oli jo Rooman junalippu taskussa, muttei kymmenestä Italian matkasta huolimatta koskaan nähnyt Roomaa.

Ja vaikka kuulunkin tyyppiin kaksi niin aion nyt vanhoilla päivilläni rikkoa tämän taian ja matkustaa Firenzeen. Ehkä tällä onkin ollut tarkoitus, sillä itse V.A. Koskenniemi oli sitä mieltä, että kauneutta voi "ymmärtää" -- ja sitä todella rakastaa -- vasta kun on tullut niihin elämänvuosiin, joissa iän mukana lisääntynyt tarve epäillä ja arvostella antaa esteettiselle valinnalle välttämättömän tukensa (Etruskien haudoilta nykypäivien Italiaan WSOY 1939 s. 130) ja jatkaa sitten hieman myöhemmin: Lähes kolme vuosikymmentä sitten olin elänyt kolmisen kesäistä viikkoa Firenzessä -- kuinka paljon syvemmän kauneusvaikutelman välittivätkään minulle ne kolme syksyn päivää, jotka sain siellä viime matkallani viettää! (s. 131)

Ehkä en ole tätä aikaisemmin ole ollut vielä valmis vastaanottamaan Firenzeä kaikkine esteettisine elämyksineen... Firenze on kuitenkin -- Rooman ohella -- kulkenut kanssani pitkin Lähi-itää, nimittäin Fabrianon (http://fabriano.com/p/en/) ihanien muistikirjojen muodossa. Tunnustaudun papyrofiiliksi, ihmiseksi, joka tulee onnelliseksi paperin hypistelystä ja ennen kaikkea paperiin raapustetuista muistiinpanoista. Fabriano on jonkin aikaa myynyt muistikirjoja, joissa on italialaisten kaupunkien karttoja. Vasemmalla Rooma (myös Gianicolo & Villa Lante), oikealla Firenze:

Museo, Museum, Müze...

Jo viikon olen ollut taas Helsingin seudulla, ajatuksissani kuljen yhä Istanbulissa ja normaalityöpäivänä (jos minulla nyt on sellaisia) viivyn usein ajatuksissani yhdessä sen museoista, arkeologisessa,

http://www.istanbularkeoloji.gov.tr/main_page 

ja ennen kaikkea sen erillisessä "muinaisorientaalisessa osassa" http://www.istanbularkeoloji.gov.tr/ancient_orient_museum .

Museo perustettiin jo ottomaanivaltakunnan aikana länsimaisten mallien mukaan ja sinne kuljetettiin löytöjä kaikkialta imperiumin alueelta, mm. Foinikian rannikolta Sidonista:

Jo ensimmäisellä Istanbulin-matkallani 1981 kävin siellä ja vaikka olenkin aina inhonnut valokuvatuksi tulemista, olen itse asiassa tänään iloinen ja onnellinen, että ukkini pakotti minut poseeraamaan tässä:

Silloin en vielä tiennyt että isäni Jussi Aro oli kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin hakenut työlupia museon nuolenpääsavitaulukokoelmaan, missä yhä odottaa työstäjäänsä suuri määrä Nippurin kaupungista peräisin olevia keskibabylonialaisia tekstejä. Ulkomaalaisille savitaulukokoelmien ovet avautuvat ylen harvoin ja vaikka isäni opettaja Armas Salonen yrittikin auttaa työlupien saamisessa eivät ne koskaan hellinneet.

Kirjasta: S.N. Kramer, In the World of Sumer, An Autobiography (1988).

Istanbulin arkeologiseen museoon menen aina uudestaan ja uudestaan. Aina löydän jotain uutta, oli se sitten vain senkin takia, että he ovat saattaneet järjestää varastojaan ja asettaa pihalle jotain uutta. Kuten esimerkiksi tämän merkillisen kiven, josta täytyy ottaa vielä selvää:

Kaikkein mieluiten kiertelen museoissa yksin. Saan olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Eräällä tavalla se on henkistä hiljentymistä vaikka usein mielessä alkaakin hurja ideamyrsky, jota voi yrittää purkaa aina mukana kulkevaan muistikirjaan. Toisinaan on antoisaa mennä kollegan kanssa keskustelemaan ja puhumaan, koska häneltä voi saada uusia näkökulmia erilaisiin asioihin. Tunnen aina  hienoista pelkoa koululaisryhmiä kohtaa -- he kohdistavat mielenkiintonsa ulkomaalaista, oudon näköistä ihmistä kohtaan, saattavat piirittää sinut ja pommittaa kaikilla niillä kysymyksillä mitä osaavat eri kielillä esittää. Uteliaisuus ei ole pahantahtoista, silti viidenkymmenen pienen ihmisen mielenkiinnon kohteena oleminen ei aina ole helppoa.

Tällä Istanbulin matkalla lähestyin myös aivan toisenlaista museota, yksityistä ja ei niin muinaisista koostuvaa. Orhan Pamukin Masumiyet Müzesi eli Viattomuuden museo http://www.masumiyetmuzesi.org/ on nyt vihdoin auki myös yleisölle ja löysinkin sen puolisattumalta palatessani Sultanahmetin puolelta kaupunkia takaisin Peraan. 

Orhan Pamuk rakensi museon samannimisessä romaanissaan (Viattomuuden museo, suomennos Tuula Kojo, Tammi 2010) esiintyvien esineiden mukaan tai sitten hän rakensi romaaninsa keräämiensä esineiden mukaan. Joka tapauksessa materiaalisen kulttuurin tutkijalle romaanissa on paljon viehättävää -- jokainen tavara kertoo omaa tarinaansa. Romaanissa Pamuk kertoo Kemalista: Aina kun mahdollista Kemal bey kävi Milanossa, kuten hän itse sanoi, "elääkseen" Bagatti Valsecchin museossa, joka "on yksi elämäni viidestä tärkeästä museosta!" (ennen kuolemaansa hän ehti käydä 5 723 museossa). ("1. Museot eivät ole olemassa käväisyä vaan tuntemista ja elämistä varten. 2. Kokoelma ilmentää sen asian sielua, joka tulee tuntea. 3. Ilman kokoelmaa museo ei ole museo vaan näyttelytila", olivat viimeiset muistiin merkitsemäni huomautukset.) (s. 694-695).

Koska museoissa ei siis vain käväistä, eikä minulla ollut valitettavasti tällä kertaa aikaa olla siellä koko päivää, tyydyin ihailemaan Viattomuuden museota vain ulkoapäin.

Lasken sen varaan, että palaan Istanbuliin pian ja minulla on jotain mitä voin intohimoisesti odottaa. Kaikkea ei tarvitse hotkaista yhdellä kertaa. 

Mitä luin tänään: Satumainen Syyria -- "historian huonoimmin ajoitettu matkakirja"

Eräs toimittaja muistutti minua maanantaina eräästä kirjasta, jota olin ohimennen vilkaissut Akateemisessa Kirjakaupassa 

(https://akateeminen.com/webapp/wcs/stores/servlet/fi/akateeminencom-akasales), 

mutta jota en ehtinyt sillä hetkellä jäädä sen enempää tutkimaan ja joka sittemmin oli päässyt karkaamaan mielestäni. Illalla ennen teatteriin menoa (Svenska Teatern: En familj) kävin sen sitten nappaamassa mukaani: Brooke Allen, Satumainen Syyria. Matka loisteliaan kulttuurin ja historian maahan, suomennos Eila Salomaa (Into 2013) = http://www.intokustannus.fi/kirja/satumainen_syyria/. Vilkaisuni oli tapahtunut nopeasti ja mieleen jäi epäilys kirjasta -- mikä innokas kustantaja ja miksi julkaista Syyriaa käsittelevä matkakirja juuri nyt kun maassa riehuu sisällissota ja UM vakavasti kehottaa matkailijoita välttämään maata? Ja ansaitsiko kirja niin näyttävän esillepanon Suomen parhaassa kirjakaupassa?

Lähi-idän muinaisuuteen perehtyneen ammattilaisen kannalta on usein tuskastuttavaa lukea matkakirjallisuutta, varsinkin modernimpaa. Allenkin toteaa, ettei Syyriaan tulla kauniiden maisemien tai erinomaisen herkullisen ruoan, vaan historiallisten monumenttien vuoksi (s.26). Aikaisempien vuosisatojen kirjoittajien tekstiä lukee usein suurella mielenkiinnolla, koska heillä on usein antaa sellaisia yksityiskohtia, kuvauksia ja etenkin kuvitusta, joita sellaisenaan ei enää ole tarjolla. Mutta nykyajan matkailijat harvoin perehtyvät taustakirjallisuuteen huolellisesti ja vaikka he olisivatkin lukeneet jotain, asiat saatetaan ymmärtää väärin ja ajoitukset ovat epätarkkoja.

Allenin kirjasta en juurikaan löytänyt asiavirheitä ja nautin sen lukemisesta alusta loppuun, vaikka se ei sisällöllisesti tarjonnut uutta. Allen on lukenut Gertrude Bellinsä ja T.E. Lawrencensa ja tukun muuta Syyriaan liittyvää kirjallisuutta ja tarjoaa viitteineen myös lukijalle pääsyn lähdeteoksiinsa. Historiallinen termi heettiläisten kulttuuriperintöä jatkaneista kaupunkivaltioista "Neo-Hittites" on käännetty "uusheettiläisiksi" (esim. s. 155) kun Suomessa käytetään saksan vastaavasta "Späthethiter" käännettyä = "myöhäisheettiläinen". Tämä on kuitenkin hyvin pieni muotoseikka, samoin kuin se, että schwarma-kebabista on tullut schwarma-piirakka. Tavallista lukijaa ne tuskin millään tavalla häiritsevät tai johtavat harhaan.

Kirjassa on niin monta hyvää ja antoisaa kohtaa että saatan palata siihen vielä myöhemmissä postauksissa. Tässä vain päällimmäiset tuntoni että pääsen jakamaan tietoni ja ihastukseni mahdollisimman pian.

Allen on kiertänyt Syyriaa ennakkoluulottomasti ja korostaa useassa kohdassa sitä, miten vääriä käsityksiä etenkin amerikkalaisilla maasta saattaa olla. Hän on myös ymmärtänyt Syyrian historian pohjimmaisen jatkuvuuden -- sen miten samat suuntaukset ja aiheet ja kulttuuriset piirteet putkahtivat esiin yhä uudestaan. Uskonto ja sodankäynti ja taide saattoivat muuttua aikakaudesta toiseen, mutta niiden välillä oli aina vahva alueellinen yhteys, jonka ansiosta monet tavat pysyivät pohjimmiltaan samoina, niin erilaisilta kuin ne pinnallisesti saattoivatkin näyttää (s. 33). Olen vaikuttunut siitä, että Allen on sisäistänyt yhden olennaisen asian: Syyrian nykypäivää ja ilmiöitä on mahdotonta tutkia ja tulkita jos ei tunne alueen menneisyyttä aina ensimmäisten kaupunkivaltioiden syntymästä saakka. 

Allen edelleen korostaa jo Gertrude Bellin esille tuomaa lähi-itäläisten suvaitsevaisuutta, jota kaikkien niiden, jotka eivät Syyriassa ole koskaan olleet, on vaikea ymmärtää (s. 34). Meitä pelotellaan lähes päivittäin ääri-islamisteilla ja ajattelemme usein, että esimerkiksi kristinuskolla ei ole siellä mitään sijaa. Saman ystävällisyyden jota Allen koki, olen myös minä kokenut.

Allen kehuu Deir ez-Zorin erinomaista arkeologista museota, jossa vain harvoin käy turisteja (s. 114). Museon erinomaisuuden salaisuutena on saksalaiset kollegat, jotka aikoinaan ovat auttaneet museon näytteilleasettelussa. Samaisessa kaupungissa, Eufratin ylittävällä sillalla hän miettii miten Gertrude Bell vielä näki vuohennahasta tehtyjen "uimatyynyjen" käyttäjiä ylittämässä jokea -- jo muinaisilta assyrialaisilta tunnettu tapa (s. 113):

Assyrialainen reliefi Nimrudista, n. 870 eaa, London, British Museum.
Kuvalähde: B. Hrouda, Der Alte Orient (1991) s. 345.

Myöhäisheettiläisten ja muiden pohjoissyyrialaisten rautakautisten kansojen ja kullttuurien tutkijana pidin sympaattisena sitä, että Allen ei tuomitse Tell Halafin karyatidi-patsaita, joiden jäljennökset koristavat Aleppon Kansallismuseon sisäänkäytiä, rumiksi tai groteskeiksi (niin kuin siteeraamansa Ross Burns). Tämä vaikutti meistä täysin kohtuuttomalta. Meidän oli helppo pitää Tell Halaf-figuureista (s. 158).

Sympaattista Allenissa ja hänen matkakumppaneissaan on se, että he Aleppossa asuvat -- kaikkien paikallisien hyvien neuvojen ja kehotusten vastaisesti -- kuuluisassa ja romanttisessa hotelli Baronissa (s. 84-88). He ovat viihtyneet hieman nuhruisessa mutta tunnelmallisessa, armenialaisen perheen omistamassa paikassa sen sijaan, että olisivat rikastuttaneet kansainvälisiä hotelliketjuja. Olen itse yöpynyt Baronissa pari yötä, mutta muutoin joutunut mukautumaan muihin puolestani järjestettyihin majoituksiin. On totta, että Baron on ehkä hieman kulunut (mutta ehdottoman siisti) eikä vastaa nykymatkailijoiden laatuvaatimuksia, mutta harvassa paikassa muualla voit enää yöpyä samassa huoneessa kuin Agatha Christie tai T.E. Lawrence. On sääli, että paikka näytti jo ennen kriisiä kärsivän taloudellisista ongelmista ja pelkäsin, että se voitaisiin sulkea minä päivänä tahansa.

Jos kirjasta pitää lausua jokin kritiikin sana niin se voisi olla ulkoasu, johon on panostettu ainoastaan minimaalisesti. Kuvat ovat pieniä ja mustavalkoisia eivätkä välitä Syyrian satumaisuutta kovinkaan hyvin. Toisaalla ymmärrän tämänkin ja vastapainoksi liitän tähän muutaman oman kuvani:

Allen itse kuvaa teostaan jälkisanoissa historian huonoimmin ajoitetuksi matkakirjaksi (s.282). Näen asian toisin siinä mielessä, että voimme kiittää Allenia tämän loistavan kirjan julkaisemisesta aikana, jolloin Syyriaan voi tehdä ainoastaan tämänkaltaisia virtuaalimatkoja ja hänen avustuksellaan se onnistuu erinomaisesti. Kirjan suomennos on myöskin katsottava kulttuuriteoksi, koska vaikka suomalaiset osaavatkin hyvin englantia niin tämänkaltaiset kirjat harvoin tunkeutuvat lukijoiden tietoisuuteen. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista -- siihen on vangittuna sellainen pala kulttuurihistoriaa, joka ei koskaan enää palaa. Syyrian lasten mieli on järkkynyt ja traumat siirtyvät vielä seuraavallekin sukupolvelle. Jälleenrakennuksessa he tarvitsevat ihmisiä, jotka lähtevät Allen matkassaan Syyriaan heti kun se joskus tulevaisuudessa on taas mahdollista.

Pamuk hukassa

Tänä aamuna etsin kirjaa hyllystäni -- Orhan Pamuk, Istanbul -- muistot ja kaupunki (Tammi, 2004). Se ei ollut missä sen pitäisi olla. Olen saattanut lainata sen jollekulle.

Puhun arkipäivän turkkia -- osaan tilata ruokani ravintolassa, ostaa bussilipun, tiedustella aikatauluja ja reittejä. En siis eksy enkä kuole nälkään. Osaan tervehtiä ja vaihtaa kohteliaisuuksia ja luen kohtalaisella nopeudella arkeologisia julkaisuja turkiksi. Pamukin romaanien lukemiseen alkukielellä turkin taitoni eivät (vielä) riitä, vaikka haaveilenkin kovasti että jonain päivänä minulla olisi aikaa opiskella turkkia kunnolla. Tuula Kojon suomennokset ovat kuitenkin erinomaisia eli me suomalaiset saamme olla onnellisia siitä, että Pamukin lähes koko tuotanto on saatavilla suoraan turkista suomeen käännettynä, antaumuksella ja suurella ammattitaidolla tehtyjä.

Istanbulin puuttuessa tartuin teokseen Muita värejä (Tammi, 2008). Siinä Pamuk kuvaa mm. Istanbulin rakennuskantaa ja suhdettaan taloihin.

Niihin aikoihin oli kiellettyä purkaa vanhoja palatseja ja rakentaa niiden tilalle uusia kerrostaloja, joita pidettiin vaurauden ja modernin elämän symboleina. Mutta purkulupa heltisi, jos asukkaiden muutettua pois sitä ei hoitanut vaan antoi sen lahota ja rapistua, niin ettei siinä enää voinut asua. Jotkut repivät katosta tiiliä ja jäivät odottamaan, että talo raunioituisi sateen ja lumen takia vähitellen omin päin.Vielä varmempi ja nopeampi keino oli polttaa talo keskellä yötä (p. 89).

Huomaa nainen, joka ripustaa pyykkiä oikealla & vieressä oleva kunnostettu valkoinen talo upeine puuerkkereineen.

Jokaisen tällaisen talon kohdalla haluaisin jäädä kuuntelemaan sen tarinaa, loiston ajoista ja nykyisestä murheellisesta tilasta. Ihmisistä, jotka ovat asuneet, rakastaneet, eläneet elämäänsä ja keittäneet ruokaa...

Istanbul on tulvillaan kapeankapeita taloja. Pamukin ensimmäisen romaanin Hiljainen Talo Kojo suomensi hiljattain. Toinen tarina voisi olla Kapea talo...

Päivän työt odottavat, seuraavaksi viattomia ja muita museoita.

Erilainen Istanbul

Eilen aamulla, kello viisi, lähdimme minä ja matkalaukkuni RCACstä kävelemään Istiklalia kohti Taksimia ja lentokenttäbussia. Matkan vähiten hauska hetki oli koittanut, paluu takaisin kotiin. Koskaan aikaisemmin en ollut kulkenut Istiklalia kello viisi aamulla -- kokemus oli erikoinen. Monesta diskosta ja baarista kuului hurja humputus, kadulla oli jos jonkinmoista kulkijaa, monet börek-paikat ja kebabiçit olivat vielä/jo auki. Taksit yrittivät hanakasti saada kyytiä.

Aamuinen lentokenttä on SE vähiten hauska osuus matkasta. Ensin hirveä jono ensimmäiseen turvatarkastukseen, sitten vielä hirveämpi check-in-jono, sitten ryydytään passintarkastuksessa ja toisessa turvatarkastuksessa. Olin kentällä ajoissa, mutta aikani hupeni jonossa ja tuli kiire tehdä viimeiset ostokset, esim. ystävän halajamat mantelit.

Helsinki ja Espoo näyttivät laskeuduttaessa tältä -- jäät olivat lahdenpoukamissa vielä jäljellä:

Olen joskus vilkuillut muiden ihmisten blogeja, matkakuvia Istanbulista. Huomasin ottaneeni jokseenkin erilaisia kuvia. Minun Istanbulini on erilainen, miksi? Kenties siksi, että olen ollut siellä usein ja kuljen vielä useammin reittejä, joita muut matkalaiset eivät kulje. Rakastan takakujia ja romahtamaisillaan olevia taloja -- haluaisin pelastaa ja herättää ne kaikki eloon. Unelmoin kapeankapeista taloista, jonkin sellaisen tahtoisin joskus omistaa. Olen herännyt katselemaan "rumia taloja", etsimään niistä rumuuden estetiikkaa samalla tavalla kun tutkin tällä hetkellä rumia kivipatsaita.

Mutta myös nämä talot kuuluvat Istanbuliin, ovat osa sen kiehtovaa ja alati muuttuvaa tilaa missä uusi ja vanha, ruma ja kaunis limittyvät toisiinsa ainutlaatuisella tavalla.

Paljon muuta näin ja koin matkallani, niistä taas toiste lisää. Lukekaa Orhan Pamukin kirjoja, niistä kenties seuraavaksi.

Waltarin jalanjäljillä Istanbulissa

Eilisen RCACn workshopin jälkeen minulla oli tänään vapaapäivä. Nappasin lähtiessäni matkalukemiseksi hyllystäni, nopeasti ja kirjan sisällöstä juuri mitään muistamatta, Mika Waltarin "Lähdin Istanbuliin". Se on minulla 1954 yhteislaitoksena toisen matkakirjan "Yksinäisen miehen juna" kanssa, vanhempieni jäämistöstä peritty. Välistä löytyi 1970-luvun HKLn matkakortti kirjanmerkkinä.

Waltarin Istanbulia ei tietenkään enää ole -- jotain on silti jäljellä ja osittain hänen jäljillään tänään kävelin puolelta toiselle ja taas takaisin. Sää ei ollut kuin paikottain aurinkoinen -- siispä kuvissa on jonkinverran vanhan ajan alakuloa.

Waltari kävelee Beyoglun pääkatua, jossa "vallitsi sunnuntai-illan vilkkain tungos". Kadulla tungeksiva yleisö oli sekalaista, rosvon näköisiä miehiä siististi pukeutuneiden rinnalla (s. 330).

Istanbul suri Ghasin, Kemal Pashan, kuoleman yhdeksänvuotismuistoa. ... ja näin, miten Taksim-patsas upseeri-ja valtiomiesryhmineen Ghazi etunenässä oli koristettu puolisääreen asti mahtavin seppelein ja nauhoin. Patsas oli vaikuttavampi kuin muistin. Kohotin hattuani sen edessä, vaikka minusta myöhemmin jollakin salaperäisellä tavalla alkoi tuntua, että hänen kuolemansa yhdeksänvuotispäivän ylenmääräinen juhliminen todisti yhtä paljon kuin vilpitöntä surua myös salaista kevennystä, ettei hänen rautainen tahtonsa enää ollut häiritsemässä Turkin tyyntä elämänrytmiä. (s. 333-334.)

Waltari käy myös kuuluisassa Park-hotellissa -- samassa joka useasti esiintyy Joseph Kanonin tunnelmaltaan onnistuneessa dekkarissa Istanbul Passage. Dekkarin löysin viime vuoden elokuussa Istanbulin lentokentältä palatessani Suomeen. Park-hotellia ei kuitenkaan enää ole -- paikalle oltiin 1990-luvun alussa rakentamassa hillitöntä monikymmenkerroksista betonipilvenpiirtäjää, mutta kävi ilmi, että rakennuslupa oli saatu lahjomalla kaupungin korruptoitunut pormestari. Kun 1994 tein viereisessä Saksan Arkeologisen Instituutin kirjastossa töitä, betonikolossia purettiin ja silloinen kirjastonhoitaja valitti melusaastetta -- ensin rakennetaan ja sitten puretaan...

Waltarin ajan "modernit kivitalot" näyttävät moninpaikoin nyt tältä:

Waltari käy luonnollisesti Sultanahmetin alueella: Raitiovaunulinja nousee loivaa mäkeä ja seraljin korkeaa, sakaraharjaista ulkomuuria seuraten Sofian moskeijan viereen. Viime käynnistäni se oli muutettu moskeijasta museoksi ja jättiläismäinen melankolia lepäsi tämän mahtavam menneistyyden kuin heitteille jätetyn muistomerkin ympärillä (s. 344).

Waltarin mielestä Istanbulin maaperän jokainen kohta on historian kyllästämä: Loistavasta menneisyydestä kertoo Hippodromin keskellä maan syvyydestä kohoavalla jalustallaan obeliski... (s. 348)

Beyazitin aukion kahvila, jossa Waltari kertoo usein istuneensa oli kiinni...

Mutta Suleimanin haudalla loikoili yhä kissa.

Paljon muutakin tuli nähtyä ja koettua, niistä sitten toiste.