Viikonloppu vanhassa talossa

Assyriologi vietti viikonlopun puolisonsa perheen sukutorpassa Huissin lakian kupeessa. Viime kesänä päärakennusta korjattiin ja laajennettiin, jo silloin puutarha pääsi villiintymään. Tänä kesänä luonto on saanut niinikään enemmän tai vähemmän rehottaa vapaasti. Viinimarjasato jäi niukaksi. Sisällä talossakin on surumielinen tunnelma kun isäntäväki eli appivanhemmat, jotka hoitivat ja vaalivat paikkaa vielä viime syksynä, ovat nyt poissa.

Palattuani kotiin otin hyllystä Lassi Nummen Matkalla niityn yli (Otava 1986). Runosikermässä Talo lakeudella Lassi näyttäisi peilaavan tuntojaan vanhempiensa kodin purkamisen ajoilta, kun talo täytyy tyhjentää, tavarat kuljetetaan pois. Tyhjennys ei ole tämän torpan kohdalla onneksi ajankohtainen, tavarat saavat jäädä omille paikoilleen.

Ne vanhat ihmiset, jotka tässä asuivat ennen,
liikehtivät, joista pidin, rivakastikin niin kauan kuin voimia riitti,
sitten hauraammin, joita kaipaan, istuskelivat, keinutuoli narahti,
lähtivät taas liikkeelle, kyllä he olivat, ovat, kyllä olisi,
mukava vaihtaa pari sanaa, nauroivat, silmät siristyivät,
omana itsenään loppuun asti, jotka eivät nyt laskeudu portaita

ne vanhat ihmiset, jotka ennen, jotka
rakensivtä tämän, nyt poissa kokonaan
tavallaan, tai ei, jotakin on jäänyt, ehkä hengitys,
öiden levollinen huounta näihin seiniin,
tämän katon alle

ne vanhat ihmiset jotka asuivat,
mitä minun piti heistä, ei nyt tule

(Lassi Nummi, Matkalla niityn yli, Talo lakeudella 5. )

Pihassa oranssit tiikerililjat uhmasivat rikkaruohoja ja kastelijan puuttumista, nyt ukkoskuuro soi helpotusta.

Aamukävelyllä kuningas Mesilimin kanssa kuuntelimme kurkien hurjaa mesoamista -- koira tuota ääntä vieroksui. Saavuimme pellon laitaan, kaukana kaksi hahmoa.

Ja vilja oli kypsää.

Assyriologin ajatukset siirtyvät hitaasti kohti Turkkia, 18 päivää lähtöön...

Kaunokirjallisuus kohtaa kuvataiteet: uudistunut Gösta hurmasi assyriologin

Assyriologi kävi viime kesänä Mäntässä katsastamassa Serlachius-museoiden Gustafin ja sen Paperiperkele-näyttelyn, josta innostuneesti postasin. Gösta oli silloin kiinni, koska lisätiloja vasta rakennettiin. Tänä vuonna keskityimme vain Göstan näyttelyihin, päivä oli ihanan lämmin ja ilmassa ukkosta.

Ennen kuin jatkan tätä postatusta on todettava se, että tunnen museoiden johtajan Pauli Sivosen, mutta puolisoni maksoi meidät sisään ihan niinkuin muutkin kävijät. En ylistä museota tuttavuuteni vuoksi, vaan siksi että olen aidosti vaikuttunut sekä säätiön toimintaperiaatteista että museoiden näyttelykonsepteista.   Pääsyliput eivät toisaalta ole mikään suuri kustannuserä, sillä kahdeksalla eurolla pääsee sisälle molempiin museoihin. Yksityisen säätiön toiminta ei perustu pääsylipputuloihin vaan se ammentaa vauraudestaan ja luo ihmisille mahdollisuuden mahtaviin taide-elämyksiin. Voiko tällaista olla tässä kaupallisuuden, kvartaalitalouden, kustannusleikkausten, laman lyttäämässä maassamme? Kyllä voi, Serlachiuksen taidesäätiö osoittaa sen.

En ole mikään hirvittävän suuri modernin taiteen rakastaja (enkä varsinkaan väitä ymmärtäväni sitä juuri lainkaan...) -- joihinkin töihin saatan tosin ihastua ja Riiko Sakkisen "listataiteesta" minun on tehtävä oma erillinen postauksensa yhdessä mesopotamialaisen listaperinteen kanssa. Göstan uuden paviljongin Superpop! -näyttely on kuitenkin katsomisen arvoinen, erityisesti sen vuoksi, että siellä on erikoislaatuinen tilaisuus nähdä suomalaisessa yksityiskokoelmassa olevia Andy Warholin töitä. Suomessakin siis on merkittäviä taidekeräilijöitä...

Riiko Sakkisen MuNA on puolestaan ajatuksena loistava, mutten toisaalla ole varma onko sen toteutus aivan huippulaatua. 

Nallet olivat toki söpöjä, mutten millään lailla tuntenut kutinaa hankkia sellaista itselleni, enkä muitakaan MuNA -tuotteita. Näidenhän olisi pitänyt minunlaisessani papyrofiilissä ja kynäfriikissä ihmisessä herättää vastustamattomia ostohaluja. MuNA -kirjan puolestaan sain jo aikaisemmin kesällä  yhdeltä sen kirjoittajista -- en ole sen tekstiä vielä ehtinyt kokonaan lukemaan, vaikka se onkin sekä hyvin kirjoitettu että monia ajatuksia herättävä.

 Uutta palviljonkia enemmän hurmaannuin siitä mitä näin ja koin Göstan vanhemmalla puolella. Alakerrassa juutuin hyväksi toviksi Jaana Väisäsen videoteoksen Grain of Salt (2012) äärelle. Eemil Halosen museossa kuvatussa filmissä vinttikoirat juoksevat patsaiden välissä, kommunikoivat niiden kanssa. Minuun tämä vetosi. Sekä koirat että patsaat. Tunnelma oli unenomainen ja maaginen, pakahduttavan kaunis.

Vanhan puolen yläkertaan päästessäni olinkin sitten jälleen aivan myyty. Taidesäätiön kokoelman varhaisempaa maalaustaidetta, suomalaisten mestareiden töitä ei oltu laitettu konventionaalisesti esille vaan tässä näyttelyssä oli reippaasti rikottu perinteisen ripustuksen rajoja, kuten museo itse asian haluaa esittää.

Maalaukset on asetettu "käsin kirjoitettujen" tekstien ja esimerkiksi vanhojen valokuvien keskelle ja jokainen niistä kertoo pienen tarinan. Tekstit ovat kaunokirjallisuutta, Riikka Ala-Harjan käsialaa ja luovat (faktoihin ja tutkimuskirjallisuuteen pohjautuvina) loistavasti kuvien ympärille niiden syntyhetkeen ja aikakauteen sopivan mikromaailman ja tunnelman. Vanhat valokuvat tukevat kokonaisvaikutelmaa. Näyttelyssä tehdään pienoismatkoja menneisyyteen, ideana ja toteutuksena aivan loistava!

Erityisen hyvin Ala-Harja onnistui Albert Edefeltin maalauksen Tyttö ja kissa -tekstin kanssa, siinä kertoo kissa tunnelmistaan Edefeltin kuuluisan Virginie-mallin sylissä: "En yhtään tykkää miten Virginie katsoo maalaria. Virginie silittää minua, vaikka haluaisi silittää maalaria. Maalari maalaa minua, vaikka haluaisi silittää Virginietä. Minä haluaisin loikata ikkunasta ja paeta kaupungille. ...

Virginiestä (se vähä mitä hänestä tiedetään) voi lukea enemmän Anna Kortelaisen kirjasta Virginie!: Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina (Tammi 2002).

Olisin viipynyt näyttelyssä koko Göstalle varaamamme ajan, ja vielä paljon kauemminkin. Jos vain mitenkään mahdollista, haluan sinne vielä uudestaan vaikka sitten kun syksyllä tarvitsen jotain inspiroivaa, energisoivaa, voimaannuttavaa...  

Kultaista taljaa Villa Schildtissä

Viime kesänä assyriologi kutsuttiin ensimmäistä kertaa Villa Schildtin kesätapaamiseen, silloin saimme kuulla Sofia Häggmanin hurmaavan esitelmän Siwan keitaasta Egyptissä. Perjantaina elokuu alkoi samoissa mukavissa tunnelmissa, tällä kertaa nivoutuen Göran Schildtin purjehdukseen Mustallamerellä, josta hän myös kirjoitti kirjan Kultainen Talja.

Kirjan nimi on viittaus kreikkalaiseen sankaritaruun Iasonista, joka lähti Kolkhis-nimiseen paikkaan (nykyisessä Georgiassa) etsimään kultaista taljaa. Schildt ei itse päässyt sinne asti -- 1963 alue oli Neuvostoliiton hallussa eikä matkustuslupaa hellinnyt. Assyriologin mielestä aihe on silti mitä mielenkiintoisin, koska viime vuosikymmeninä monet muinaistutkijat ovat olleet sitä mieltä, että kultaisen taljan tarulla on yhteydet heettiläisten mytologiaan ja teemasta on viime aikoina kirjoittanut myös Jason Colavito.

Villa Schildtin tämänkesäinen pieni näyttely koostuu Schildtin matkalla ottamista valokuvista ja kirjan teksteistä. Pieni näyttelykatalogi itse matkaa avaavine taustoineen on Sabira Ståhlbergin kynästä. Näyttely on vielä avoinna neljä viikkoa elokuun loppuun asti ja suosittelen pistäytymistä, etenkin kun välimerelliset lämpimät säät näyttävät jatkuvan vielä usean viikon ajan!

Göran Schildtin valokuvat ja tekstit herättävät minussa aina jotenkin pakahduttavan tunteen -- kaipuun Välimerelle, sen satamiin, kyliin kuten myös kaipuun siihen menneeseen aikaan, jolloin itse olin hädintuskin syntynyt ja jolloin Välimeren alue ei ollut vielä turismilla liiemmin turmeltu. Voi, olisipa se aikakone jo keksitty...

Lounaan ja musiikkiesityksen jälkeen Christine Schildt ja Thomas Thesleff palasivat tuohon kesään ja purjehdukseen Dafnella. Ihailuni Christineä kohtaan kasvoi entisestään -- siinä on nainen, joka kertoi hauskasti, mielenkiintoisesti ja myös itseironisen humoristisesti purjehduksesta, sen vaikeuksista ja vaaroista. Miten hän selvisi myrskyisellä välimerellä ja muiden ihmisten kanssa pienessä purjeveneessä? Hän oli nuori ja rakastunut Göraniin, josta vasta muutamia vuosia myöhemmin tuli hänen aviomiehensä. Omnia vincit amor... Christinen valloittava esiintyminen herätti yleisössä kiinnostusta myös Göranin muistelmateoksiin, joita tiettävästi myytiinkin sitten ainakin joitakin kappaleita. Itse toivoisin, että myös Christine kirjoittaisi & julkaisisi omat muistelmansa, niissä tulisi varmasti ainutlaatuinen naisnäkökulma erään avioliiton tarinaan.

Matkasin Tammisaareen jälleen bussilla. Pääsin takaisin kotiovelle erittäin ystävällisessä, kohteliaassa, mukavassa ja kultivoituneessa herraseurassa, siitä sydämelliset kiitokset Leif Jakobssonille ja Ben af Schulténille! Olen Villa Schildtin jälkeen jälleen monia hyviä kokemuksia rikkaampi, siitä kiitokset säätiön väelle!

Kuusamon lumoa

Tämä on lyhyt lomapostaus -- assyriologilla on ollut huikeat kelit täällä Kuusamossa. Järvivesi on lämmintä, hyttyset loistavat poissaolollaan.

Kuningas Mesilim on päässyt tutustumaan veteen näin hiljakseltaan, uimaan ei vielä uskaltautunut.

Tänä aamuna poroäiti ja vasa päättivät hengailla meidän biitsillä.

Illansuussa se ei enää onnistunut. Kuningas Mesilim pääsi ensimmäistä kertaa porojahtiin ja ajoi ne vaaralle. Nyt ei koiraa enää voi liiaksi pitää vapaana, se osoitti metsästysvaistonsa, vaikka juoksikin sitten lopuksi kiltisti emännän luo.

Käväisimme tänään myös Rukalla tarkistamassa hiihtomökin tilanteen. Rauhallista oli. Lounasta nautittiin Kuusamon ehdottomasti parhaassa pizzapaikassa, Pizzeria Rukassa. 

Täällä olen käynyt jo yli parinkymmenen vuoden ajan aina Rukalla ollessamme, pizzat ovat todella herkullisia. Ja kuningas Mesilimkin pääsi terassille kerjäämään emännän lempijuustopizzaa...

Suosittelen Kuusamoa lomailuun, kaikkina vuodenaikoina (paitsi ehkä lokakuussa...). Täällä on runsaasti mahdollisuuksia ja luonnolla monia huippukauniita kasvoja sekä kaikenlaista sellaista toimintatarjontaa, joita minä en osaa käyttää hyväksi...

Suomalaisen kaunokirjallisuuden "alennustila".

Assyriologi on siirtynyt mökille Kuusamoon. Mäntän Serlachius-museoiden ja Oulun kautta. Mäntän museovierailusta postaan varmasti myöhemmin, nyt vain lyhyt toteamus siihen, että suomalainen kaunokirjallisuus on alennustilassa. Ei ehkä romaanien kirjallisen tason vuoksi, mutta jotain kustannus-, kirjakauppa- ja kuluttajakentällä mättää. Käväisimme eilen Oulun Akateemisessa Kirjakaupassa ja sielläkin oli  vielä alennusmyynti.

En ole mikään kotimaisen kaunokirjallisuuden suurkuluttaja -- normaalisti saan pari uutuusromaania (joita yleensä myös itse toivon) joululahjaksi, enkä ole esimerkiksi vieläkään lukenut Riikka Peloa, Pauliina Rauhalaa tai edes Kjell Westön uusinta. Ulla Lundbergin Jään lainasin vuosi sitten anoppilan kirjastosta lukemiseksi tänne mökille ja nautin siitä kovasti. Akateemisessa minun oli suorastaan pakko hankkia nämä kolme kotimaista romaania, joiden kaikkien lähtöhinta on alle kaksi vuotta sitten ollut 30 euron tietämillä. Nyt punaisista hintalapuista sain vielä 60% alennuksen, eli maksoin kolmesta kovakantisesta reilut kymmenen euroa. Hirvisaaren romaani ilmestyi viime vuonna. Olen tietysti iloinen, että sain kirjoja näin halvalla -- Pulkkista aloittelin jo tänä aamuna ja se vaikuttaa yllättävän hyvältä, Hirvisaaren ensimmäisen Katariina-romaanin ostin niinikään alennusmyynnistä ja sen luin viime kesänä, Oksasta en ole lukenut vielä lainkaan, saa nähdä jääkö tämä kesken. MUTTA: ihmettelen kuka enää viitsii ostaa romaaneja normaaliin hintaan jos malttaa odottaa kirjaa vajaan vuoden ja ostaa sen sitten pilkkahintaan? En usko, että divaritkaan pystyvät tällaiseen hinnoitteluun näin uusista kirjoista. Jotenkin veti mielen surulliseksi, täytyisi varmaan ostaa enemmän normaalihintaisia kirjoja...

Kuusamossa odotti oma biitsi, seesteinen tunnelma ja maariankämmekätkin kukkivat rannassa... Paratiisi.

Mitä luin tänään: Jaakko Hintikka, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Assyriologi luki Ahvenanmaan reissullaan filosofi Jaakko Hintikan pienoiselämäkerran Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (WSOY 2014), jonka puoliso toi kustantajan kirjakaupasta päivää ennen lähtöä. Heti ilmestyessään vuoden alussa teos poiki lukuisia otsikoita lehdissä (esim. HS Kuukausiliite 4.1. 2014 ), joissa sensaationhakuisesti kiinnitettiin huomiota vain yhteen sisällölliseen sivujuoneen eli Merrillin seksisuhteeseen J.F. Kennedyn kanssa.

Sinisen Linnan Kirjaston Marian arvion luettuanikaan en juuri innostunut, mutta Marjatan postaus sen sijaan herätti halun saada kirja, koska biografiat ja autobiografiat ja etenkin tieteentekijöiden omaelämäkerralliset teokset kiinnostavat ihan hillittömästi. Sain sellaisen käsityksen, että kirja sisältää runsaasti sellaisia elämäntarinan ja henkilökuvan konstruointiin sekä rakkauden kuvaamisen liittyviä kontrasteja, että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja olihan se.

Kirjallisena tuotteena ja "kaupallisena" kokonaisuutena Hintikan teos on omituinen ja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, etenkin kirjoittajan ja kustantajan välisestä suhteesta. Hintikka on kirjoittanut englanniksi ja käsikirjoituksen on kääntänyt suomeksi Tarja Kontro ilman että käsikirjoitusta on (ainakaan tähän mennessä) julkaistu sen alkuperäiskielellä. Oliko näin tarkoitus tapahtua? Hintikan tyyli viittaisi siihen, että tekstissä laajasti viljellyt kliseiset ylisanat on kirjoitettu amerikkalainen yleisö takaraivossa kummittelemassa, mutta syystä taikka toisesta kustantajat siellä eivät ole innostuneet projektista tai sitten kustantajan/agentin kiinnostus on lopahtanut. Suomalainen kustantaja on puolestaan julkaissut mielellään käsikirjoituksen pienine puutteineenkin, koska Kennedyyn liittyvä anekdootti takasi medianäkyvyyden. Muutoin kirjan toimittamiseen saati kuvittamiseen on panostettu ilmeisen minimaalisesti.

Sisällöltään kirja on siinä mielessä rohkea, että reippaasti yli 80-vuotias mies kertoo ja analysoikin kuolleen puolison elämää ennen heidän tapaamistaan kuin myös intiimejä yksityiskohtia heidän rakastumisestaan ja suhteensa alkuvaiheista. Yleensä 1900-luvun alkupuoliskolla syntyneiden kynästä ei odoteta tämänkaltaista kuvausta. Ja kuitenkin, Hintikka taitavasti piilottaa ja jättää kertomatta enemmän kuin paljastaa. Merrill raiskattiin elämänsä aikana kaksi kertaa. Hintikka ei mene näihin tapauksiin sen syvemmälle vaikka naisena ajattelisin, että fyysinen väkivalta on jättänyt jälkensä myös Merrilliin. Omaa itseään Hintikka raottaa hyvin vähän -- etäännyttää itsensä tekstissä kolmanteen persoonaan eikä julkaise ainuttakaan omaa kirjettään tai äänikirjettään Merrillille. Myös kymmenestä avioliittovuodesta vaietaan suurimmaksi osaksi. Tämän suhteen kaikkein tärkein vihje on   tässä:

Ehkä Jaakko oli liian itsekeskeinen ja pidättyväinen pystyäkseen sulautumaan saumattomasti me-subjektiin (s. 146).

Monet kirjan lukeneet luonnehtivat filosofin tekstiä nimenomaan kliseiseksi ja Merrillin  ylenpalttista korokkeelle nostamista vaivaannuttavaksi. Lukijan täytyy kuitenkin tässä kohtaa nähdä Hintikan luoman henkilökuvan kahtiajakoisuus, jota ei tarvitse etsiä vain rivien välistä tai kysymällä mitä kirjoittaja jättää kertomatta, koska ylemääräisten kehujen väliin hän sijoittaa avainlauseita. Vaikka Merrill Hintikan silmissä onkin kaikkein älykkäin, verbaalisesti lahjakkain, empaattisin, sosiaalisesti taitavin ja ylivertaisen (= Hintikan lempisana) elämäntaitoinen jne. jne., niin Hintikka ei missään vaiheessa ylistä tai kehu Merrilliä "ulkoisesti" kauniiksi tai ulkonäöltään viehättäväksi. Hän toteaa vain:

On elämän tosiasioita, että fyysinen kauneus voi herättää helliä tunteita ja kaunis alaston vartalo on vahva afrodisiakiihoke. Ei ole yhtä ilmeistä, että henkinen kauneus voi samoin herättää rakkautta ja jopa intohimoa (s. 119).

Hintikka siis jättää Merrilin vaille "suurinta" kohteliaisuutta, minkä rakastunut mies voi naiselle antaa -- kehuu häntä (fyysisesti) kauniiksi, vaikka tuo kauneus olisikin vain katsojan silmissä. Merrillillä olisi edelleen Hintikan mukaan sartrelaisen elämänfilosofiansa ja ylivertaisen lahjakkuutensa vuoksi edellytyksiä ainoastaan onnistumiseen ja hyvään elämään. Karvaita pettymyksiä oli sekä läheisimmissä ihmissuhteissa että tieteellisellä uralla ja elämän suurin epäkohta Merrillille näyttääkin olleen, etteivät kaikki muut ympärillä olleet ihmiset aina nähneet tai ymmärtäneet hänen erinomaisuuttaan. Mutta kirjan keskeisin sanoma onkin juuri tässä: Merrillin parhaat puolet puhkesivat kukkaan hänen tavatessaan Hintikan ja mitä ilmeisimmin he ainakin suhteensa alkuvaiheessa kokivat suuren rakkauden ja se ilmeni myös heidän yhteisissä julkaisuissaan. Merrill ei kyennyt yksin tuottamaan tieteellistä tekstiä, mutta muiden kanssa hänen panoksensa näyttää yhtäkaikki olleen ainakin jollakin tavalla hedelmällinen. 

Henkilökohtaisella tasolla kirja herätti paljonkin ajatuksia ja tunteita. Siitä huolimatta että muut ihmiset kokivat Merrillin hyvin eri tavalla kuin Hintikka (esim. tässä Leena Rossin omaa kuvausta Merrillistä), ja siitä huolimatta että joku voisi vetää naisesta sellaisen johtopäätöksen, että oman tekstin tuottamiseen kykenemätön, työtön ja avioliitossaan karille ajautunut akateeminen nainen kalastaa itselleen menestyvän filosofin, saa hänestä elättäjän itselleen ja pääsee myös julkaisuissa ratsastamaan kuuluisan tutkijan maineella.  Oma elämäni ja tutkijan tieni ovat kulkeneet kovin toisin, voin kuitenkin ymmärtää monia seikkoja Merrilin elämässä, koska naisena on yhä vaikeaa lyödä itseään lävitse, oli sitten julkaisuluettelon pituus mikä tahansa. Tämän tyypin naisia pyörii yliopistojen liepeillä jonkin verran. Kahden tutkijan rakkaustarina välittää myös sanomaa siitä, etteivät filosofit välttämättä ole vain kammioissaa pölyttyviä tyyppejä vaan kiinnostavia ja kiehtovia persoonallisuuksia. Saska Saarikosken haastattelussa (ks yllä HSn linkki) Hintikka mainitseekin yhdeksi taka-ajatuksekseen halun inspiroida nuoria tutkijan uralle osoittamalla ettemme me tutkijat ole vain ajatuskoneita. Itseäni viehättää aika lailla ajatus rakkauden ja sielunkumppanuuden löytymisestä  -- Heidän onnensa ilmeni rakastelussa Merrillin sängyssä mutta yhtä merkityksellisesti myös aamuvarhaiseen jatkuneessa yhteisessä loikoilussa, jonka aikana he loputtomasti jakoivat toisilleen ajatuksiaan ja tunteitaan kaikista maailman asioista... (s. 133). 

Mitä luin tänään: Vera Vala, Villa Sibyllan kirous

Assyriologi jatkaa nyt tällä Italiaan sijoittuvien dekkarien linjalla, eli sai tänään luetuksi loppuun Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen (Gummerus 2014). Viime kesänä oli jo ihan ammatillisessa mielessä pakko lukea Vera Valan edellinen Arianna-dekkari eli Kosto ikuisessa kaupungissa, siinä kun murhataan kollega, eli assyriologi. Tiesin jo etukäteen, että Villa Sibyllan kirouksessa tavalla taikka toisella käsiteltäisiin muinaisesta Lähi-idästä koko roomalaiseen maailmaan levinnyttä mysteerikulttia ja tottakai tällainen aihe kiinnostaa assyriologia. Sain arviointikappaleen kustantajalta sähköpostin lähettämisestä seuraavana päivänä -- tätä voisi kutsua erittäin hyväksi palveluksi.

Vala on Villa Sibyllan kirouksessa aika lailla samoilla linjoilla kuin edellisessä Arianna-tarinassa (ensimmäistä eli Kuolema sypressin varjossa en ole ainakaan vielä lukenut). Hän ratkaisee toimeksiannosta ensin uhkauskirjeiden lähdettä ja sitten myös murhaa ja joutuu ariannamaisesti useaan kiperään tilanteeseen. Tarinassa mukana on tuo muinaisroomalainen jumaluus Mithra ja sitä nykypäivänä palvovat ihmiset, mutta erityisen syvällisesti juonta ei punota kultin ympärille, enemmänkin Vala toistaa tutkijamaisen kliinisesti aiheesta lukemiaan kirjoja, ei sorru faktojen vääristelyyn eikä ole ymmärtänyt mitään väärin. Itse murhamysteerin asiat ja tapahtumat sotkeutuvat useastakin eri suunnasta Ariannan menneisyyteen ja nykypäivään. Lukija saa aika paljonkin lisää tietoa salaperäisestä el Lobosta, jonka pitäisi olla kuollut ja hänen suhteestaan Ariannan miesystävään Bartolomeoon. Lopussa jätetään taas Ariannan mentävä aukko seuraavalle tarinalle, jota lukija jää innolla odottamaan jos on tähän mennessä jäänyt koukkuun sankarittaren elämään ja edesottamuksiin.

Luettuani liki peräkkäin kaksi Italiaan sijoittuvaa dekkaria (ks. Firenzeen sijoittuva), aloin pohtia niitä genrenä ja kysyin itseltäni: miksi ihmeessä luen näitä? Eiväthän useimmat näistä ole kirjallisina teoksina kummoisiakaan. Luen Italiaan sijoittuvia dekkareita sen vuoksi, että minua kiinnostaa niiden miljöö -- olen mitä suurimmassa määrin ihminen, joka ei lue "epäkiinnostavaan" maailmankolkkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Siksi esimerkiksi Arianna seikkailemassa Etelä-Amerikassa tai Afrikassa ei kuuluisi lukemistooni lainkaan. Sen sijaan minua henkilökohtaisesti puhuttelevia maita ja kulttuureja käsittelevä jännitysromaani saa jopa aika paljon anteeksi kirjallisten ansioitten puutteesta jos kirjailija vain muutoin osaa asettaa kehykset ja yksityiskohdat taitavaksi kokonaisuudeksi.

Valan dekkareissa pidän siitä, että hän kuvaa roomalaisia kaupunginosia usein aika tarkastikin ja vaikka kuvaukset toisinaan maistuvatkin puisevan matkaopasmaisilta, on niissä myös mukana hänen omaa kokemustaan tilasta, puista, tuoksuista ja tunnelmasta -- ne muuttuvat teksteissä käsinkosketeltaviksi ja herättävät minussa jopa vihlaisevan ikävän Ikuiseen Kaupunkiin. Monet lukijat ja blogistit näyttävät ihastuvan mukaan ujutettuihin ruokaresepteihin ja herkullisilta kuulostaviin ravintola-annoksiin. Murha ja ruoka muodostavatkin erottamattoman yhdistelmän suurimmassa osassa dekkareita ja tämä villitys lienee saanut alkunsa Donna Leonen Venetsiaan sijoittuvista kirjoista. Niin paljon kuin aluksi rakastinkin komisario Brunettia, hänen Henry Jamesia lukevaa kirjallisuudentutkijapuolisoaan ja heidän kokkauksiaan, olen jo yli kymmenen vuotta sitten lopettanut Leonen dekkarien lukemisen. Brunettin hahmo ei kehity -- perhekuvio, murhat ja illallisateriat ovat jämähtäneet paikoilleen ja maistuvat edellispäivän uudelleenlämmitetyltä parsarisotolta. Brunetti märehtii Italian yhteiskunnan korruptoituneisuutta ja muita epäkohtia sivukaupalla, mutta muutaman osan jälkeen aihetta on käsitelty liiaksi ja hän alkaa toistaa itseään. Tästä syystä pidän Valan Ariannaa ja Ariannalle luotua kehyskertomusta ehdottomasti parempana -- Arianna ei ole ainakaan toistaiseksi jämähtänyt paikoilleen ja siksi tulen todennäköisesti myös jatkossa seuraamaan hahmon "elämää". 

Kirja loppuun Vala on liittänyt kiitokset sekä lyhyen luettelon taustatyössään käyttämiä tietokirjoja, joita hän suosittelee lukijoilleen. Tässä kohtaa hän ei ota huomioon sitä, että osa hänen lukijoistaan ei todennäköisesti ole innostunut lukemaan mithralaisuudesta englanninkielistä kirjaa (jota on esim. Helsingin yliopiston kirjastoissa vain yksi kappale, sekin lainassa). Mithrasta on kuitenkin saatavilla tietoa myös suomeksi, yllä oleva Wikipedia-linkki (klikkaa Mithra) antaa jo hyvän yleisen kuvan ja listaa myös suomenkielisiä teoksia aiheesta.

Villa Sibyllan kirouksesta on tähän mennessä kirjoitettu jo niin monta blogiarviota, etten jatka juuri tämän enempää, Vala on itse kätevästi listannut postaukset blogissaan. Kirjaesteetikkona rutisen tässä taas tylsästä ja mitäänsanomattomasta kannesta. Kokonaisuutena kustantaja olisi voinut huolehtia paremmin myös kielenhuollosta ja toimittamisesta yleensä. Olen huolissani siitä, että Valan kiistämätön suosio kolmen ensimmäisen dekkarin kohdalla saattaa johtaa paineeseen suoltaa markkinoille joka vuosi yksi uusi Arianna-dekkari. Sivuja Villa Sibyllan kirouksessa on runsaat neljä sataa -- normidekkariin verrattuna lähes kaksinkertainen määrä. Laatu voi kärsiä, karkottaa kenties lukijoita ja tässä on oiva paikka siteerata Maria Peuraa:

Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta (Antaumuksella keskeneräinen, Teos 2010 s. 110).

Tämän laitan tähän sen vuoksi, että katson Valalla olevan lahjoja ja kapasiteettia korkealaatuisemmankin tekstin tuottamiseen ja arvostan häntä kirjailijana.

Kiitän jälleen Vera Valaa viihdyttävistä lukuhetkistä! Ja jos Arianna joskus eksyy Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen selvittäessään lisää kiperiä tapauksia (puoliksi suomalainen kun on :) ), hän luultavasti saanee runsaasti uusia lukijoita ja ihailijoita (vinkki vinkki...).