Assyriologi Tampereella osa 1

Lauantaiksi oli luvattu sadetta -- mitä mainioin päivä käytettäväksi sisäilyyn näyttelyn ja kyläilyn merkeissä. Päivän korut olivat tässä: helmikorun olen saanut lahjaksi armenialaiselta helmikauppiaalta, joka piti pikkuruista putiikkiaan Damaskoksen Umaijadi-moskeijan kulmalla. Häntä muistan lämmöllä ja toivon hänen sekä perheensä voivan hyvin.

Varsinainen kohteemme oli Tampereen kaupungin taidemuseo Vapriikissa esillä oleva näyttely kiinalaisista terrakottasotilaista -- mukana on myös kaikenlaista, ei varsinaisesti noihin patsaisiin liittyviä muinaisesinettä.

Purkaessani kuvia kamerastani tähän tietokoneelle ymmärsin, että minun on mahdotonta saada kaikkea tämän päivän aikana näkemääni ihanaa ja vaikuttavaa mahtumaan yhteen postaukseen. Varsinainen kirjoitus näyttelystä ja myös sen oheiskirjasta seuraa tuotapikaa, kunhan olen ehtinyt sulatella huomioitani ja selannut paria kirjaa... Tässä vain muutamia tunnelmakuvia jotta voisin herättää ruokahalua niissä, jotka eivät ole näyttelyä vielä nähneet. Sinne kannattaa ehdottomasti mennä.

Näyttelyn jälkeen pistäydyimme kahvilla hyvän vanhan ystävän luona. Hänen talossaan kaiken maailman kulttuurit kietoutuvat yhteen henkeäsalpaavalla tavalla, painopisteinä kuitenkin Kiina ja Rooma. 

Sain luvan kuvata hänen kirjahyllyjään, jotka kutsuvat luokseen, selaamaan ja lukemaan.

Ystävä oli myös hankkinut Roomasta Forum-aiheisia kuvia, juuri sellaisia, joihin olen tällä hetkellä aivan hullaantunut.

Voimaannuttava päivä, panee suun maireaksi.

Margalit Fox "Labyrintin" arvoitusta ratkaisemassa

Jo kesän kynnyksellä tästä kirjasta oli ulkomaisessa mediassa juttua ja mm. Matti Friedman kirjoitti siitä ylistävän arvostelun New York Timesiin. Koska inhoan tilata kirjoja netistä, onneni oli, että Margalit Foxin The Riddle of the Labyrinth (Ecco 2013) oli saatavana myös Akateemisessa Kirjakaupassa. Eli hyllystä kävin sen nappaamassa.

Ajattelin postata kirjasta jo paljon aiemmin mutta monesta syystä se ei vain onnistunut. Nyt ei lukukokemus enää ole aivan niin tuoreena mielessä ja kirjoitankin tästä vain lyhyesti, pääaiheissa pidättäytyen.

Margalit Fox on kielitieteellisen koulutuksen saanut toimittaja. Kirjassa hän kertoo hyvin mukaansatempaavalla mutta myös selkeällä tavalla siitä, miten yksi maailman muinaisista kirjoitussysteemeistä -- nk. Lineaari B ratkaistiin. Lineaari B-piirtokirjoituksia kirjoitettiin savitauluille pronssiajan Kreikassa. Teos on nonfiktionia parhaimmillaan, kiehtovampaa kuin mitkään keksityt tarinat, koska henkilöitä ei ole kuviteltu vaan tiedät heidän oikeasti eläneen ja tehneen hämmästyttäviä asioita. Tarinan pääsankari ei kuitenkaan tällä kertaa ole lopullisen läpimurron vaikeassa, lähes mahdottomassa tehtävässä saavuttanut arkkitehti Michael Ventris (1922-1956) vaan parrasvaloihin nostetaan tiedepiireissä kyllä tunnettu mutta suurelle yleisölle täysin tuntematon Alice Kober (1906-1950).

Alice Koberin persoonallisuus, tieteelliset saavutukset ja traaginen kuolema tuntemattomaan sairauteen tekevät hänestä tutkijana erityisen kiehtovan -- hän on hahmo, joka periaatteessa saavutti paljon mutta jonka saavutuksia ei tunnustettu eikä arvostettu hänen elinaikanaan eikä juuri sen jälkeenkään. Salaperäisyyttä lisää se, ettei Alicesta ole juurikaan säilynyt valokuvia ja suurimmassa osassa kuvista hän näyttää utuiselta paksulinssisine silmälaseineen. Alicen akateemiseen uraan liittyy monia naisille tyypillisiä piirteitä. Leijonanosa hänen ajastaan meni opettamiseen eikä tutkimiseen. Hän haki tutkijavirkaa, johon valittiin mies, vaikka hän olisi ollut toimeen tiedoiltaan ja kyvyiltään sopivampi. Hän sai yhden apurahan tutkimukseen, mutta Guggenheimin säätiö ei myöntänyt pidennystä ja niin jäi varsinainen aivotyöskentely puoleenväliin. Nimenomaan näistä syistä on ihme ettei hänen elämänsä aineksia ennen ole käytetty hyväksi kaunokirjallisuudessa tai elokuvissa. 

Skottikirjailija Alison Fell julkaisi viime vuonna dekkarin The element -inth in Greek, jossa sankaritar on Alice Koberin biografiaa kirjoittava tutkija, mutta vaikuttaa siltä että teos ei ole nauttinut kovin suurta suosiota. Itse pidin juuri Alicea koskevista osioista, niissä oli tavoitettu paljon sitä henkeä, mikä esim. hänen kirjeistään huokuu. Myös tässä tarinassa Alice jätetään sivuosaan.

Alicen elämä jäi lyhyeksi ja hänen ratkaisevaa rooliaan pohjatyön tekijänä Lineaari Bn selvittämisessä ei korostettu Ventrisin huikeaa elämäntarinaa kerrottaessa.  Onneksi Alicen kirjallinen jäämistö on suureksi osaksi säilynyt ja Thomas G. Palaiman johtama Program in Aeagean Scripts and Prehistory -tutkimuslaitos (= PASP) Texasin yliopistossa on tehnyt merkittävää työtä digitoimalla ja saattamalla julkiseen käyttöön suuren osan ei ainoastaan Alice Koberin vaan myös muiden tutkijoiden aineistoa.

Aika oli siis enemmän kuin kypsä Alicen tarinalle ja Fox käyttää materiaalia taitavasti hyväkseen. Hän onnistuu kertomaan Lineaari Bn ja muidenkin kirjoitussysteeminen ratkaisuista sujuvasti ja havainnoillistaa niitä esimerkeillä, jopa kaavioilla. Usein toivoisi, että tutkijanuran valinneet ja popularisoivaa tekstiä kirjoittavat kollegat osaisivat kirjoittaa yhtä selkeästi. Arkeologisia yksityiskohtiakin käsitellessään varsinaisia virheitä tuntuu olevan vain vähän. Assyriologia kuitenkin häiritsi pieni erikoisuus: kirjassa on takaosaan sijoitetut viitteet, mutta niitä ei ole merkitty numeroin tms. itse tekstiin. Toinen huomautus tulee siitä, että Fox ei tiedä missä Alicen suomalaisprofessori Johannes Sundwallille (1877-1966) lähettämiä kirjeitä oikeasti säilytetään. PASPilla on kirjeistä digitaalikopiot, mutta alkuperäiset kuuluvat Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmiin. 

En myöskään pitänyt siitä, että kirjan Ventris-osuudessa tukeuduttiin suuressa määrin BBCn Ventris-dokumenttiin A Very English Genius.

Summa summarum: kirja on erittäin luettava ja sopii sekä muinaisista kulttuureista, kirjoitussysteemeistä, naistutkijoista ja ylipäätään elämästä kiinnostuneille. Ja niille, jotka pitivät Helene Hanffin tavasta lähettää paketteja sodanjälkeiseen Lontooseen: myös Alice lähetti paketteja. Hän lähetti niitä mm. Sundwallille -- murukahvia, appelsiineja ja liköörikonvehteja...

Hemingway & Rekula in Town

Eilen assyriologi piipahti kirjastosession jälkeen taidenäyttelyn avajaisissa. Paikka:

Taiteilija: Heli Rekula

Näyttely: In Hemingway's Garden

Työt: pienemmät yhdistivät mielenkiintoisella tavalla kuvan ja tekstin. Tällainen vetoaa aina assyriologiin, joka tutkii kuvan ja piirtokirjoituksen yhdistymistä monumentiksi.

Tässä toivotaan kriitikon kuolemaa...

Muuta: assyriologi piti myös erityisesti vitriineihin asetetusta Hemingway-parafernaliasta.

Ihmiset: heitä oli paljon ja työt saivat positiivista palautetta kun salakuuntelin reaktioita.

Myös kirjallisia persoonia oli paikalla:

Muuta huomioitavaa: 

Helsinki Contemporaryn kauniit ex- ja nykyinen galleristi Pilvi Kalhama & Mikaela Lostedt

Käykää tutkailemassa -- vaikka koulussa pakkoluetettu Vanhus ja meri ei kolahtanutkaan niin näistä voi syntyä uutta kiinnostusta ja innostusta Hemingwayn seikkalijanelämää kohtaan.

Assyriologiaa ja näyttelykonseptia Chicagossa

Mitä tekemistä assyriologialla ja Chicagon "gangsterikaupungilla" on keskenään? Voisi kuvitella että hyvin vähän, jos ollenkaan. Vielä vähemmän voisi arvata, että assyriologialla, Chicagolla ja suomalaisilla on yhtään mitään yhteistä. 

Nyt on kuitenkin niin, että kaikki kuuluisat suomalaiset assyriologit ovat joko opiskelleet tai työskennelleet Oriental Institute of Chicagossa. Tämä oli ensimmäisiä uuden maailman assyriologisen tutkimuksen keskuksia ja lukeutuu yhä maailmalla ehdottomiin huippuihin. Isäni Jussi Aro (1928-1983) opiskeli siellä ja avusti kolossaalisen assyriologisen sanakirjan laatimisessa yhden vuoden ajan 1951-1952 ASLA-stipendin turvin.

Orientaalisella instituutilla on myös oma museonsa, kokoelmat koostuvat suurimmaksi osaksi instituutin omien kaivausten löydöistä.

Museo järjestää myös vaihtuvia näyttelyitä. Eilen kirjoitustöitä tehdessäni harhauduin heidän erinomaisten julkaisujensa sivulle ja löysin heidän tämän kuun lopussa avautuvan valokuvanäyttelyn  Our Work. Modern Jobs, Ancient Origins katalogin, jonka voi ladata ilmaiseksi itselleen täältä.

Jason Reblandon ottamissa valokuvissa chicagolaiset ammatinharjoittajat taksikuskista ja savenvalajasta aina kiinteistövälittäjään, tuomariin ja lääkäriin poseeraavat jonkin muinaisen esineen kanssa, joihin heidän ammatillaan on jokin yhteys. Sarja on vaikuttava ja osoittaa kuinka kokonaisvaltaisesti muinaisuus on läsnä ihan joka ikisen meistä elämässä. Esineet alkavat puhutella näissä kuvissa hyvin erityisellä tavalla.

Nälkäni ja kaipaukseni päästä Chicagoon (yksi patsaan pää odottaa minua siellä) kasvoi potenssiin... Onneksi valokuvia voi katsoa myös sähköisessä muodossa -- suosittelen lämpimästi!

Jälleen Siwassa/Villa Schildtissä

Eilen matkasin jälleen Tammisaareen Villa Schildtiin. Vuosittainen kesätapaaminen pyörii lounaan ja esitelmän merkeissä.

Paikalla ei Siwa-näyttelyn avajaisten tavoin ollut juurikaan tuttuja -- tervehdysjonoon taakseni saapui eräs suomalainen diplomaatti ilmeisesti uuden kultansa kanssa (he pitivät toisiaan herttaisen teinimäisesti kädestä). Muutoin ystäviä ja tuttavia oli kourallinen.

Sää suosi tällä kertaa, lounas oli erinomainen ja se nautittiin ulkona.

Lounasta seurasi musiikkiesitys: Suomalaisen kamariorkesterin muusikot soittivat Jacob Gaden Tango Jalousien. Sen jälkeen säätiön hallituksen puheenjohtaja Thomas Thesleff puhui kiittäen sekä Sofia Häggmania että Christine Schildtiä upean näyttelyn järjestelyistä.

Päivän luennon siis piti Sofia Häggman. Hän kertoi noin kolmen vartin ajan vanhan ja uuden kohtaamisesta Siwan keitaalla, missä hänellä on myös oma talo. Sofiaa kuuntelee todella mielellään -- hänen kaunis äänensä johdatti meidän vuosituhansien läpi, läpi kuivan ja kuuman hiekka-autiomaan taatelipalmujen katveeseen. 

En ole koskaan fyysisesti ollut Saharan autiomaassa, Siwan keitaasta puhumattakaan, enkä sinänsä ole ollut Pohjois-Afrikan alueesta mitenkään ylenpalttisen kiinnostunut. Sofian kiinnostavien kertomusten jälkeen päässäni alkoi kuitenkin laukata kaikenlaiset assosiaatiot ja kun pääsin kotiin kaivoin arkistohuoneesta esille Michael Ondaatjen romaanin The English Patient (1992) (Englantilainen Potilas, suomentaja Juhani Lindholm).

Olen joskus aikaisemminkin googlaillut kirjan päähenkilön Almásyn historiallista esikuvaa, unkarilaista kreiviä László de Almásya (1895-1951), joka teki useita tutkimusretkiä sekä autolla että lentäen Saharan autiomaassa ja joka toisen maailmansodan aikana toimi myös jonkinlaisena vakoilijana eri tahoille -- hänen elämänsä oli varmasti rikkaampi, jännittävämpi ja moraalisesti ristiriitaisempi kuin Ondaatjen kuvaaman henkilön. 

Oikea Almásy ei kuitenkaan syöksynyt alas lentokoneellaan kuollut nainen mukanaan ja palanut likitulkoon poroksi -- tarinassahan beduiinit löytävät henkitoreisen miehen ja kuljettavat hänet Siwan keitaalle...

Hämmästykseni oli suuri kun ymmärsin, että pääkaupunkiseudun kirjastoissa (Helka- ja Helmet -tietokantojen mukaan) ei ole saatavilla Almásyn omia kirjoituksia tai hänestä viime aikoina kirjoitettuja elämäkertoja. Toivottavasti jossain ulkomailla törmään johonkin kirjaan, tämä mies ja hänen matkansa autiomaassa eivät jätä minua ennen rauhaan.

Tilaisuuden jälkeen sain Valtionarkistonhoitajalta kyydin takaisin kotiin. Matkalla hän kertoi Kansallisarkiston juuri hankkineen Ruotsista erityisen mielenkiintoisen dokumenttikokoelman, josta luultavasti lisää myöhemmin tässä kuussa -- joukossa Marie Antoinetten kirje ym. ym...

Assyriologi kiittää jälleen nöyrästi kaikkia, jotka tekivät hänen päivästään antoisan!

P.S.: käykää tutustumassa näyttelyyn -- se on oikeasti erinomainen & auki vielä koko elokuun!

vakoilua, rauniokumpuja ja vähän Arabian Lawrencesta

Assyriologi on viime päivät kamppaillut kaikenlaisten tutkimuksellisten ja arkisten trivialiteettien kanssa: muutama käsikirja-artikkeli, saksaksi laadittuna, tulisi saada lähtemään (tylsiä tapauksia kun ei niihin ei voi liittää mitään kuvia), läheisen sukulaisen leikkaus ja hänen hidas toipumisensa ovat olleet huolen aiheita, sitten hajosi vanha uskollinen Palm1-puhelimeni vuosimallia 2006 ja puhelin&liittymäkaupassa oli jono pitkä kuin nälkävuosi. Ajatukseni ovat alkaneet myös harhailla Turkin suuntaan kun nyt voisi/pitäisi alkaa suunnittelemaan syyskuista matkaa -- jos saisin siis valita, niin nyt vain tekisin virtuaalimatkoja Google Earthin avulla, muistelisin vanhoja vaelluksiani ja miettisin siis myös uusia kohteita. Olen koulussa Google Earthin käyttöön...

Sateliittikuva: Google Earth

Minun on jo pitkään pitänyt postata assyriologeista vakoilijoina -- sivusin aihetta kesäkuussa kun arvioin Vera Valan dekkaria Kosto ikuisessa kaupungissa (2013) ja viittasin siihen, että niin erikoiselta kuin se saattaa tuntuakin, assyriologit ovat erityisesti menneisyydessä usein tavalla taikka toisella toimineet maidensa tiedustelupalveluille. Aihe on erittäin laaja, näistä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, eli aloitan tässä yhdestä henkilöstä ja kirjoitan lisää toisista. Kun muinaistutkimuksen alat alkoivat kehittyä 1800-luvun puolivälissä, ei edes arkeologin ja/tai assyriologin ammatteja tai tutkintoja ollut: alaa "harrastivat" usein diplomaatit ja sotilasupseerit, joiden toimenkuvaan tiedustelutiedon kerääminen kuului.

1900-luvun alkupuolella etenkin Lähi-idässä paljon oleskelleet arkeologit olivat erityisen sopivia tiedonkeruuseen koska heillä oli runsaasti kielitaitoa ja paikallistuntemusta. Saattaakin olla, että joitain tiedusteluoperaatioita peitettiin arkeologisen tutkimuksen viattomalta vaikuttavien tarkoitusperien alle. Oli myös luonnollista, että heillä oli läheiset välit oman maansa edustustoihin ja muihin tärkeisiin toimijoihin. Jos haluat saada tietää millaista Lähi-idän arkeologisilla kaivauksilla oli 1900-luvun alkupuolella niin lue Agatha Christien Murha Mesopotamiassa (1936) ja He tulivat Bagdadiin (1951), tai omaelämäkerrallisessa Come, Tell How You Live (1946). Dekkareista tietysti paistaa hyvin sen aikaiset käsitykset siitä, että kaivausryhmässä oli aina joku, joka ei ollutkaan "ammattilainen" vaan ujuttautunut arkeologisille kaivauksille jostain aivan muusta syystä...

Agatha Christie osallistui usein assyriologikongresseihin arkeologimiehensä Max Mallowanin seurassa.
Kuva isäni albumista, Pariisi 1955.

Konfliktitilanteissa, etenkin 1900-luvun maailmansotien aikana, tieteellinen tutkimus pysähtyi suurimmaksi osaksi. Silloin sekä arkeologit että assyriologit palvelivat isänmaataan erilaisissa tehtävissä. Monet kielimiehet ja kirjoitussysteemiekspertit laativat (omia) ja ratkaisivat (vihollisen) salakielikoodeja. Sodan jälkeen palattiin taas nuolenpäiden pariin.

Karkamis elokuussa 2013

Maailmalla yksi nimi Lähi-idän arkeologien parissa on legenda isolla ällällä -- Arabian Lawrence eli T.E. Lawrence (1888-1935). Koska nuori Lawrence työskenteli juuri ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista yhdessä mielenkiintoisimmista rauniokummussa Pohjois-Syyrian ja koko Lähi-idän alueella, nimittäin Karkamisissa, on hän minusta se kaikkein salaperäisin ja kiehtovin. Karkamis sijaitsee strategisella kohtaa Eufratvirran länsirannalla ja brittien kaivausten aikaan saksalaiset rakensivat Bagdadiin johtanutta rautatietä. 

Yhtään Lawrencesta kirjoitettua biografiaa (niitä on runsas määrä) ei tietääkseni ole, joissa ei viitattaisi siihen, että sekä Lawrence että hänen "esimiehensä" Leonard Woolley (1880-1960) olisivat ainakin puolivirallisesti tarkkailleet saksalaisten hankkeen etenemistä ja raportoineet siitä imperiuminsa virkamiehille. Saksalaisten leivissä toimi puolestaan ihan oikea ammattidiplomaatti Max Freiherr von Oppenheim (1860-1946), joka löysi ja kaivoi yhtälailla suurenmoista Tell Halafin rauniokumpua. Brittien ja saksalaisparonin välistä epäluuloa ja konfliktia kärjistetään eräässä saksalaisessa tv-dokumentissa (suosittelen silti lämpimästi!). Von Oppenheimin elämästä postaan joskus toiste, nyt yritetään pysyä Lawrencessa: oikeastaan kukaan ei varmasti tiedä kuinka paljon hän vakoili, vakoilusta kun ei ole jäänyt jäljelle mitään konkreettisia todisteita. 

Hänen äidilleen Karkamisista kotiin kirjoittamat kirjeensä The Home Letters of T.E. Lawrence and His Brothers (1954) kertovat kaivauselämän tapahtumista, usein suuresta innosta arkeologiaan = Digging is tremendous fun, & most exciting & interesting (31.3. 1911) tai lievästä turhautumisesta assyriologi-kollegaan = Thompson as a cuneiformist has no case for buildings or pottery, or sculptures. He wants tablets in cuneiform; and we have found none (23.5. 1911). 

Lawrence yritti rekonstruoida paikanpäällä lukuisia patsasfragmentteja -- monumentteja, jotka assyrialaiset olivat pirstoneet rikki valloittaessaan kaupunkin 717 eaa. Sitä oliko niitä palasia tosiaan 800 niinkuin Lawrence eräässä kirjeessään antaa ymmärtää on vaikeaa todentaa koska suurin osa niistä katosi tai jäi paikan päälle sodan päätyttyä. Sen jälkeen turkkilaiset miinoittivat alueen (joka sijaitsee Turkin ja Syyrian välisellä rajalla jakaen rauniokummun kahteen valtioon) ja vasta viime vuosina paikalla on rajoitetusti voitu suorittaa arkeologisia kaivauksia.

Ensimmäisen maailmansodan aikana sekä Woolley että Lawrence työskentelivät tietysti tahoillaan brittiarmeijassa. Lawrence johti arabikapinalliset Damaskokseen ja Woolley joutui kahdeksi vuodeksi turkkilaisten sotavangiksi. Vain Woolleyn arkeologinen ura jatkui Urin henkeäsalpaavien kuningashautalöytöjen merkeissä. Lawrence ei palannut Syyriaan eikä muinaistutkimukseen vaan kuoli moottoripyöräonnettomuudessa 1935.

En saa millään mahtumaan tähän kaikkea syvän inhimillistä tai traagistakin mikä etenkin Lawrenceen ja hänen työhönsä arkeologina liittyy. Hänestä on kuitenkin kirjoitettu myös jännityskertomus, jonka löysin kesän alussa sattumalta pilkkahintaan erään kirjakaupan outletin tyhjennysmyynnistä.

En yleensä tartu tämäntapaisiin kirjoihin lainkaan -- otinkin Robert Ryanin Empire of Sandin (2008) mukaan lähinnä vitsinä enkä ollut varma lukisinko sitä edes loppuun. Yllätyin jälleen positiivisesti. Tarina on fiktiota mutta sisältää paljon historiallisia tapahtumia ja yksityiskohtia. Esimerkiksi saksalainen vakooja "Woss Moss" oli oikeasti Iranissa vaikuttanut Wilhelm Waßmuß. Tästä tarinasta ei puutu vakolijoita ja vakoiltavia eikä myöskään yllättäviä juonenkäänteitä.

Lawrence kuvataan lähes yhtä salaperäiseksi ja erikoisesti puoleensavetäväksi persoonaksi kuin hän oli todellisessa elämässään. Lawrence julkaisi 1922 kohuteoksensa Seven Pillars of Wisdom. Tähän ei mahdu enää kertomusta siitä, mitä kirjan ensimmäiselle käsikirjoitukselle tapahtui. Enkä edes löytänyt tähän hätään sitä Lawrencen elämäkertaa, jossa tapauksesta kerrotaan. Jatkan etsimistä ja kerron sitten mitä sillä on tekemistä Readingin rautatieaseman kanssa.