sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Mies jolla on meripihkan väriset silmät (Aila Meriluodon päiväkirjoja)

Jo vuosi sitten assyriologi löysi kirjakaupassa haahuillessaan Aila Meriluodon (1924- ) Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010). Vaarallista kokea (WSOY 1997), päiväkirjat Meriluodon varhaisemmista vaiheista, luin pian niiden ilmestymisen jälkeen ja se osui aikoinaan suoraan hermoon. 

Elämänvaiheeni (= väitöskirjan synnytystuskat ym.) oli silloin sellainen, että löysin noista päiväkirjoista paljon jonkinlaista vertaistukea. Ihailin monen muun lailla Meriluodon rohkeutta tuoda syvimpiä tuntojaan, erikoisia suhdekuvioita ja sielunkipuiluja esille. Naisen elämä, ei koskaan suoraviivaista, mutta kiehtovaa. Ja koska olin suloisesti missannut tämän "jatko-osan" julkaisun muutama vuosi sitten, otin päiväkirjat tietysti oitis mukaan. Jonkinlainen johdatus pisti minut sitten valitsemaan juuri tämän kirjan laajasta lukemattomien kirjojeni kokoelmasta petilukemiseksi jo muutaman päivän päästä kirjan hankinnasta. Ja luettuani päiväkirjamerkintöjä jonkin aikaa ymmärsin, että kirjan hankkiminen juuri silloin ei ollut silkkaa sattumaa. Voiko näin käydä kenellekkään oikeassa elämässä? Löysin Meriluodon tekstistä henkilön, johon olin tutustunut vain  parisen viikkoa aikaisemmin. Mies jolla on meripihkan väriset silmät. Tämä postaus tulee vasta nyt, kun kirja oli viime vuoden kiirastorstaista viime perjantaihin saakka lainassa eräällä ystävällä. 

Mutta ensin pari sanaa Meriluodon päiväkirjoista sekä omasta rakkaudestani päiväkirjoihin. Pidän itse päiväkirjaa, tosin kohtalaisen sporadisesti. Kansakouluaikainen, myrkynvihreämuovikantinen (keskellä valkoinen sydän + tietysti lukko!), jossa muistan olleen tekstin lisäksi tussipiirustuksia perheemme airedalenterrieristä, oli minulle teini-iässä niin tuskallinen todistuskappale omasta "rumuudestani" (joka tiivistyi myös muovikantisen päiväkirjan rumuudessa fyysisenä esineenä) että hävitin sen. Myöhemmin olen lukemattomia kertoja aloittanut uuden päiväkirjan ajatellen, että se auttaisi minua pääsemään uuteen alkuun, mutta kovin säännöllisesti en ole tosiaan jaksanut niitä päivittää. Nyt olen useamman vuoden ajan pitänyt yhtä muistikirjaa kerrallaan, johon tulee "kaikki"-- muistiinpanot lukemistani kirjoista, henkilökohtaista vuodatusta, ostoslistoja, museossa valokuvaamieni esineiden katalogia ja kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä. En ota enää stressiä, vaikka henkilökohtaisia merkintöjä olisikin vain vähän.

Rakastan myös lukea erilaisten ihmisten julkaistuja päiväkirjoja. Meriluodon päiväkirjat ovat genrensä aatelia, ne tarttuvat lukijaa kädestä ja vievät suoraan sisälle runoilijan elämään. Lukijana myötäelää ilot ja innostuneisuuden, myös tuskat ja epätoivon. Olen samaistunut jonkin verran -- tutkijana joutuu kokemaan samanlaista apuraharumbaa, itsetunto on usein koetuksella. Mielenkiintoisinta on kontrasti Meriluodon runojen ja päiväkirjojen välillä, päiväkirjat eivät kuulosta runotyttömäisiltä, ne kurkistavat runoilijan runottomaan arkeen. Vain toisinaan häivähtää, arkirealismin rivien välissä:

Ulkona on myrsky. Ikkunoissa natisee. Joulu on mennyt — mikä joulu? Ilmaan piirretty kuvio jota tuli kipeä haikea ikävä sinä aamuna kun Tytti lensi tiehensä (Vaarallista kokea, s. 133).

Aamu, Jouko nukkuu vielä, minä rupesin ajattelemaan yhtä sun toista ja uni vetäytyi pois. Minne uni menee? Sisään kuin hämähäkin lanka pakenevaan hämähäkkiin (Tältä kohtaa, s. 190).

Entä mies jolla on meripihkan väriset silmät? 

Vähän häritsee mieltä myös se meripihkasilmäinen Marco joka täällä on käynyt pariin otteeseen. Eilen tuli huima idea: Italian nykylyriikkan kääntäminen. Marco lupasi opettaa minulle kielen basiksen (jotainhan siitä tiedän ennestäänkin) ja väitti että työn kuluessa oppii lisää. Tänään on antikliimaksi: liekö bluffia koko mies. Salaperäinen kumminkin. Sopisi Italia-jännäriin! (s. 42). 

Yksi erikoisimpia lukukokemuksiani ikinä oli lukea Meriluodon päiväkirjaa 1970-luvun lopulta ja yhtäkkiä huomata, että hän kuvaa ihmistä, johon itse olin törmännyt vain vähän aikaisemmin, erään taidenäyttelyn avajaisissa. Meriluoto oli muuttanut hänen nimensä, mutta kirjan henkilöluettelossa annettu tieto: "MARCO (nimi muutettu), italialainen taidekustantaja" ja se tosiasia, että tapaamani henkilö on julkaissut Meriluodon merkinnöissä mainittuja runokokoelmia, ei jättänyt erehtymiselle mahdollisuutta. Ja meripihkasilmät, tietty. 

Tässä kohtaa täytyy myöntää, että minäkin olin hetken aikaa lumoutunut. Salaperäinen ja viehättävä vanha herra. Halusi lahjoittaa kustantamiaan kirjoja. Puhui syvällisiä taiteesta ja muista esteettisistä asioista. Hän sai mielikuvitukseni värähtelemään -- jos ei ideoita Italia-jännäristä niin vähintään romaanista, jossa on intohimoinen mutta äärimmäisen omituinen taidekeräilijä, mies joka ei halua tulla valokuvatuksi, verhoaa itsensä mystiseen piilotteluun. Mutta samalla vanha mies, joka janoaa huomiota ja virallista tunnustusta, aina pateettisuuteen saakka. Molto strano, sanoisivat italialaiset. Pääsin kuitenkin lumouksesta irti, etenkin kun ystävällä oli kertoa myös oma tarinansa meripihkasilmästä. Hänen elämänsä on ollut erittäin jännittävää seikkailua ja minäkin huomasin taas ettei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tulee vastaan. 


11 kommenttia:

  1. Olipa jännä ja hauska tarina! Minä hankin muuten saman Aila Meriluodon Päiväkirjat pari kesää sitten turkulaisten divarien kesätorilta.

    Loistava otsikko tällä jutullasi. Nämä silmäthän ovat tulleet tutuiksi eräällä jäniksellä... En muista ketään Marcoa tai miestä noilla silmillä, mutta kylläkin monta koiraa. Se on kaikkein kaunein väri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Leena, postauksen otsikko assosioituu suoraan tuohon jänikseen ja jos katsot tarkasti on yhdessä kuvassa tuokin kirja mukana :).
      On se harmillista ettei tämä taidemesenaatti anna valokuvata itseään. Saataisiin tuo silmienvärikin dokumentoitua :).

      Poista
  2. Oih, minulta melkein sydän pysähtyi kun luin tekstiäsi. Meriluodon päiväkirjat ovat elämää suuremmat. Aila on ollut idolini runojensa kautta jo teini-iästä ja äitini oli sitä mieltä, että Meriluoto ja Ja Tytti Parras (Jojo) olivat syyllisiä siihen, että minusta tuli niin villi teini:)

    Ihailen Ailan rohkeutta, olen aina ihaillut ja tulen ihailemaan. Elämä on tehty elettäväksi ei sitä kannata tuhlata miettimällä mitä muut minusta ajattelevat.

    Miten ihmeessä minä olen missannut tuon meripihkasilmäisen miehen...No, sain tilalle Edmnd de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, joka kirja vei minut Wieniin Ephrussin sukutaloa katsomaan ja menen vielä toistekin. Nyt en aja siitä taxilla yöllä hiljaa ohi, vaan kosketan talon seinää ja kuvaan sen itse.

    Meillä oli noutaja, jolla oli meripihkanväriset silmät...Hän eli melkein 15 vuotta.

    Vaikka villiinnyin aikanaan Ailan runoista, hän on minua eniten liki päiväkrijoissaan. Olen kuitenkin iloinen, että sdain antikvaareja kollaavalta ystävältäni yhtenä jouluna kaksi vanhaa painosta Lasimaalauksesta, kummassakin oma erityisyytensä.

    Ja onhan sitten romaani Peter, Peter...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minäkin olen ihastunut siihen jänikseen -- postasinkin viime kesänä.

      Poista
  3. No nyt voit Leena lukea tuota päiväkirjaa uudestaan ja löytää sieltä tuon meripihkasilmämiehen :). Oikeasti erikoinen tapaus.
    Elämä on tosiaan tehty elettäväksi, elämä on seikkailu!

    VastaaPoista
  4. Sanna, onpas hieno satumainen sattuma! Ei voi sanoa muuta kuin kliseisen "maailma on pieni".

    Olen lukenut Meriluodolta Lasimaalauksen lisäksi hänen Lauri Viita -kirjansa, Vaarallista kokea, Mekko meni taululle ja romaanin Peter -Peter. Pidän eniten juuri hänen elämäkerrallisista kirjoistaan, Alkoi tuntua siltä, että Tältä kohtaa pitäisi myös lukea.

    Lauri Viita, WSOY 1974
    Lasimaalauksen läpi, WSOY 1986
    Vaarallista kokea. Päiväkirja vuosilta 1953–1975, WSOY 1996
    Mekko meni taululle, WSOY 2001
    Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975–2004, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2010. Toim. Anna-Liisa Haavikko.
    Rom

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, jollain tasolla en tässä usko sattumaan vaan johdatukseen. Kirja osui kohdalleni jotta lumous haihtuisi :). Jotta näkisin mikä tämä henkilö todellisuudessa on. Mutta siihen auttoi tietysti myös ystävän kertomus. Ja jossain vaiheessa etsin myös Eeva Kilven kirjoista tätä samaa meripihkasilmää ja arvelen löytäneeni hänet myös sieltä.

      Poista
    2. Onpa kyllä salaperäinen hurmuri tämä 'signor Marco'! Hänen täytyy olla tosiaan jo aika vanha.

      Vnahanajan päiväkirjoja on hieman ikävä. Kirjoittavatko nykykirjailijat enää sellaisia? Toivottavasti!
      Itsellä on päiväkirjan pitäminen jäänyt nyt tietokoneaikana. Ostan kuitenkin aina isokokoisen päivyrin, josta voi tarkistaa, missä olen käynyt yms. mutta tunteitahan siitä ei näy. Lähinnä päiväkirjaa minulla ovat pitkät, säännölliset sähköpostikirjeet ystävälle.

      Ihmettelet varmaan tuota minun kommentin loppua. Äsh - menin googleen muistelemaan, mitä olen lukenut Meriluodolta ja siirsin jotain muistin tueksi, ja se jäi vahingossa tuonne. :D
      Meillä on myös Panu Rajalan kirjoittama Meriluoto-elämäkerta Lasinkirkas, hullunrohkea.

      Poista
    3. Kyllä Marjatta, aika iäkäs hän tänään on, mutta pitänyt samat hurmurinstrategiansa -- kaikesta siitä voi tosiaan lukea tuosta Meriluodon päiväkirjasta.
      Kyllä uskon, että aika monet pitävät vielä vanhanaikaistakin päiväkirjaa, tai sitten naputtelevat sitä tietokoneelle. Itse en voisi luopua paperisista muistikirjoista enkä kynistä.

      Poista
  5. Hauska kohtaaminen!

    Rakastan Meriluodon päiväkirjoja. Niistä Vaarallista kokea on ollut läheisin, mutta uskon, että kun itselle tulee ikää lisää, niin palaan myös hänen myöhäisemmän iän merkintöihinsä.

    Itse pidän myös päiväkirjaa, mutta mekintöjä ei tule kirjattua kovin usein. harmillista toisaalta, sillä vanhoka merkintöjä, vaikka sitten kipeitäkin, on mukava lukea ajan takaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta on tärkeää, että tekee edes jotain merkintöjä -- itse otin aikoinani paineita siitä, että kirjoitin liian harvoin tai sporadisesti, mutta jokainen omaan tyyliinsä ja/tai tahtiinsa. Ja totta, vanhojen päiväkirjojen lukeminen on usein terapeuttista, vaikka kysymys olisikin kipeistä elämänvaiheista, tai tapahtumista, jotka asettuvat eletyn elämän myötä aivan eri valoon.

      Poista