Minäkuvia myöhäisheettiläisistä Mark Wallingeriin

Tämän postauksen assyriologi halusi tehdä jo heinäkuussa -- olin niiin fiiliksissä Mäntän Serlachius-museo Göstassa aina lokakuun alkuun jatkuvasta Mark Wallingerin Mark -näyttelystä, etten ollut kotimatkalla pysyä nahoissani. Ongelmaksi muodostui kuitenkin vähäinen aika ja se, että näyttelyn oheen tehty kirja ei heinäkuussa vielä ollut myynnissä (= kauheaa kun ei voi ostaa kirjaa samalla!). Nyt viikonloppuna minua onnisti, sain kirjan odottamatonta kautta ja eilen, sanoinkuvaamattoman ihanan päivän päätteeksi, pääsin myös tutustumaan kirjaan. 

Olen modernin taiteen kanssa täydellinen harrastelija. Aika usein modernit taideteokset jättävät minut jollakin lailla kylmiksi, tai moninaisten kysymysten äärelle, koska minulla ei ole välineitä niiden avaamiseen. Toisaalla suon itselleni myös "puhtaan" esteettisen nautinnon, jos sellainen sattuu eteen. Kaikkea ei tarvitse selittää tai ymmärtää. Mäntän näyttelyn teoksissa Wallinger sanoo "minä" sekä omakuvien muodossa että myös muutoin. 

Mikä näissä Wallingerin "I" - omakuvissa iski niin sieluun, että saivat minut haukkomaan henkeäni?

Olen viimeisten vuosien aikana kerännyt materiaalia kirjaan, joka käsittelee myöhäisheettiläisiä  (n. 1200-700 eaa) patsaita. Suurin osa patsaista tai niiden jalustoista on pieninä, vaikeaselkoisina fragmentteina, koska kaupunkeja valloittaneet armeijat ja niiden jälkeiset vuosisadat eivät kohdelleet näitä patsaita kovinkaan hyvin. Kokoan aika mittavaa palapeliä, yritän valottaa patsaiden merkitystä niitä pystyttäneille henkilöille, yritän päästä selvyyteen miksi, milloin ja missä nämä patsaat seisoivat. Tärkeitä osia palapelissä ovat myös piirtokirjoitukset, jotka liittyvät näihin patsaisiin. Monet tekstit oli kaiverrettu patsaaseen itseensä, toiset taas kertoivat patsaiden pystyttämisestä ja sijaitsivat todennäköisimmin patsaan välittömässä läheisyydessä.

Keskeistä hieroglyfi-luuviksi kutsutulla kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetuissa piirtokirjoituksissa on se, että ne hyvin usein alkavat tämännäköisellä sanamerkillä, jonka alkujuuret todennäköisimmin ovat sijainneet juuri patsaisiin kaiverretuissa teksteissä.

Ihmistä esittävä profiili osoittaa kädellään itseään, aloittaa tekstin sanomalla "Minä olen", jota seuraa hallitsijan oma nimi ja merkki translitteroidaan tieteellisissä tutkimuksissa latinankielisellä sanalla EGO, eli minä. 

Oma teoriani on, että koska "muotokuvat" eivät tuolloin olleet näköispatsaita, tarvittiin piirtokirjoitus kertomaan kenen patsas oli kulloinkin kyseessä. Patsaalla ja tekstillä oli toisiinsa indeksinen suhde. Jos jotakuta kiinnostaa, muutamia näitä patsaita ja niiden syntyhistoriaa koskevia ajatuksiani olen julkaissut tässä artikkelissa.

Wallingerin "I -omakuvat" olivat minulle suoraa jatkumoa näistä myöhäisheettiläisistä patsaista, jotka alkavat sanalla EGO. Siksi ne sykähdyttävät. Ja siksi, että ne ovat yhtä vähän näköispatsaita kuin nuo myöhäisheettiläiset kuvat aikoinaan. Nämä näyttelyssä otetut kuvat eivät kuulu siis "selfie"-genreen, nämä ovat "yhteiskuvia" Wallingerin kanssa.

Suosittelen taas visiittiä Mänttään, Wallingerin Mark on esillä siellä vielä monta viikkoa!

Moni muukin työ teki vaikutuksen. 

Koiramme, kuningas Mesilim, oli pöllämystynyt hevosista, jotka seisoivat vain paikallaan...

elokuun viimeisenä & onnea professori Klinge!

Elokuun viimeisenä paistaa ihana aurinko. Käyn kävelyllä koiran kanssa. Elokuun viimeisenä mietin aina elämääni, menneitä vuosia. Myös tulevaa. Aina on ilmassa haikeutta, koska elokuun viimeinen on henkinen kesän loppu, huolimatta siitä, että syyskuussakin voi olla lämmintä ja kaunista.

Tämä kesä oli ihmeellinen, ainutlaatuinen. Kaikesta ihmeellisestä ei oikein osaa kertoa, voi postata muutaman valokuvan, kukista. Haikeudesta huolimatta on ilmassa juuri nyt paljon kiitollisuutta.

Ja vadelmista, ja puolison sukutorpan nuoren omenapuun ensimmäisistä hedelmistä (yhteensä kolme kappaletta).

Tänään osa ruusuista kukki vielä.

Ja pihlajat notkuvat marjoistaan. Ne kertovat kesän alusta, kun olivat täydessä kukassa ja nyt kesän päätteeksi täynnä leiskuvaa punaista. Pieni kärpässienikin pääsee mukaan.

Tänään on mielessä pyörinyt tämä runo Loppukesä:

Uneen ääni
kirkonkellojen.
Herään hiljaisuuteen,
elokuun linnun yksinäiseen ääntelyyn.
Aitan avoimesta ovesta
muutama hehkuva ruusu ja unikon liekki
kiihkottoman vihreää nurmea vasten. Sineä vasten
omenapuun oksia
joilta pilkahtelee raakalaisten nuori elämänhalu.
Kyllä, elämä on tässä. Tämä.
Kyllä, elämä on toisaalla. Toinen,
mutta tänään näin, ehjänä ja ympyräisenä
kuin oksalla omaa oksalla kypsymistään tiiviisti pohtiva
vihreä omena.

(Lassi Nummi, Maailma, yhä (Otava 1988)

Tänään professori Matti Klinge täyttää 80 vuotta. SYDÄMELLISET ONNITTELUT! Olemme varmaankin aika erilaiset sielut -- jotkin asiat tosin yhdistävät, kuten rakkaus kirjoihin. Jaamme myös syntymäpäivän, yhdessä Caligulan, Richard Geren ja Maria Montessorin kanssa.

Paluun jälkeen Homeros!

Assyriologi on palannut Turkista. Taas on vaikeuksia sopeutua täkäläiseen elämänmenoon. Vietin muutamia hyvin nostalgisia päiviä keskiylängön alueella, siellä missä 20 vuotta sitten keräsin aineistoa väitöskirjaani varten. Muistot nousivat elävästi pintaan, myös sellaiset pikkuasiat ja tapahtumat, jotka olivat vaipuneet hyvin syvälle ihmismielen sopukoihin. Uusiakin kulmia vanhoihin tuttuihin paikkoihin löytyi.

Heti paluun jälkeen oli kuitenkin Otavan järjestämä mielenkiintoinen kirjanjulkistus: Paavo Castrén (1938- ), klassillisen filologian emeritusprofessori Helsingin yliopistosta on julkaissut uuden populaariteoksen Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket (Otava 2016).

Kirjan nimi, Homeros, aiheutti minulla välittömästi assosiaation erään toisen suomalaisen teoksen kanssa, nimittäin Edwin Linkomiehen (1894-1963) vuonna 1948 ilmestyneeseen teokseen Homeros. Huomattavaa on myös, että Linkomiehen Homeroksen on myös kustantanut Otava. Kirja oli sodanjälkeisinä kulttuurin- ja tiedonjanoisina aikoina merkkitapaus -- oma isäni, nuori opiskelija tuolloin, yritti kiihkeästi saada sitä tammikuussa 1949 luettavakseen, mutta ei silloin vielä onnistunut:

Päivällä luin ensin Iliasta niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten väsyin ja rupesin opiskelemaan sanskritia. Tuli ruokailun aika. Sen perästä menin kaupunginkirjaston lukusaliin siinä toivossa, että siellä olisi Linkomiehen Homeros-kirja, mutta eihän siellä ollut. En voinut lukea muita kuin sukukerrastoja ja lääkärimatrikkeleja. (Jussi Aron päiväkirja 26.1. 1949)

Yliopiston kirjaston lukusalissakin isäni käy, josko siellä olisi voinut tutustua: turha toivo. Vasta maaliskuussa hän kirjoittaa:

Keskipäivällä ostin Mortonin Paavalin jäljillä – en jaksanut vastustaa kiusausta, tein Zilliacuksen seminaarityötä ja luin Linkomiehen Homeros-kirjaa. Kyllä Linkomiehen esitys on erinomaisen selvää. Opin siitä paljon Kreikan varhaishistoriaa. Mykeneläisen kauden hän varsinkin selvitti hyvin. (Jussi Aron päiväkirja 4.3. 1949)

Tänään tilanne on täysin toinen. Elämme informaatioähkyn loistokautta. Elämme myös uutta vuosituhatta, missä suomalaisten koulujen opetussuunnitelmassa on murto-osa antiikin aikakautta ja sen kulttuuriperintöä käsittelevää sisältöä. Lukeminen yleensä kokee kenties uutta hidasta nousukautta, mutta perinteinen kirja kilpailee kaikenlaisen sähköisen tiedonvälityksen kanssa. Juuri näistä syistä Castrénin Homeros on tervetullut vastaveto ja kustantajaltaan ehdoton kulttuuriteko: tässä on teos, josta voi ammentaa suomeksi niin historiaa ja kulttuuria harrastavat aikuiset kuin koululaisetkin, joille vieraskieliset teokset Homeroksesta ja kaikesta Troijan sotaan liittyvästä mielenkiintoisesta ovat vielä liian vaikeita luettavaksi. Me tarvitsemme tällaista kirjallisuutta myös suomeksi, tiedettä ja tutkimusta popularisoivaa kirjallisuus on elintärkeää etenkin Suomen kaltaisella pienellä kielialueella. Homeros on täten vankka pala suomalaista kulttuuria. Tämänkaltaisia kirjoja toivoo ehdottomasti lisää.

Olen vasta aloittanut Castrénin Homeroksen lukemisen, joten en tässä vaiheessa kirjoita sisällöstä yksityiskohtaisesti. Erityistä kuitenkin on, että Linkomies ja Castrén, huolimatta teoksien samannimisyydestä, poikkeavat sisältönsä puolesta jotakuinkin kuin yö ja päivä. Castrén ei ole millään tavalla kopioinut Linkomiestä, tai ketään muutakaan niistä lukuisista maailman tutkijoista, jotka ovat julkaisseet omia käännöksiään Homeroksen teoksista tai kirjoittaneet hänen elämästään, elinympäristöstään ja/tai hänelle osoitettujen eeppisten runoelmien jälkivaikutuksesta. Erittäin vaikuttavaa on myös se varmuus, millä Castrén ei ota selitysosiossa millään tavalla kantaa mihinkään tutkijayhteisöjä vuosisatoja (ellei vuosituhansia) vaivanneisiin nk. homeerisiin kysymyksiin. Tästä syystä jonkinnäköinen eteenpäin auttava "further reading" -kirjallisuusluettelo  olisi ollut mieluinen niille lukijoille, jotka ovat kenties kiinnostuneet esimerkiksi Homeroksen persoonaa tai Troijan sodan historiallisuutta koskevista aiheista.

Henkilökohtaisesti olen opiskeluajoista lähtien innokkaasti seurannut kaikkea sitä tutkimusta mikä liittyy Troijaan. Tübingenissä nautin legendaarisen Troija-tutkijan Manfred Korfmannin (1942-2005) opetuksesta ja juurikin 20 vuotta sitten, väitöskirjani aineistonkeruumatkan päätteeksi, vierailimme puolisoni kanssa Hisarlikin kaivauksilla. Unohtumattomia hetkiä, nostalgiset tunteet nousevat jälleen pintaan... Mutta lukekaa ihmiset Castrénin Homerosta! Ja ostakaa kirja lapsille, lastenlapsille, kummilapsille, innostakaa nuoret antiikin tarumaailman pariin!

Kun elämä vetää sanattomaksi

Assyriologin elämä on viime viikot ollut hektistä ja intensiivistä. Viimeiset päivät on kierretty Turkkia pienen ryhmän asiantuntijaoppaana Hataysta Adanaan. Pari viikkoa ennen matkaa kului Pohjanmaalla sekä kotona, sekin täynnä erilaisia kokemuksia, kuitenkin hyvin erilaisia kuin täällä Turkissa nyt. Syviä tunteita, sellaisia, jotka aiheuttavat mielen sekamelskaa ja levottomuutta.

Monet Suomessa ja muualla olivat huolissaan siitä, onko Turkkiin matkustaminen tällä hetkellä järkevää ja turvallista. Pieni ryhmämme kohtasi Turkissa vanhan ystävällisyyden. Mikäli mahdollista, olivat ihmiset entistä sydämellisempiä ja avuliaampia. Kaikkialla oli rauhallista. Kaikissa museoissa olimme miltei ainoat kävijät, tunnelma oli haikean melankolinen. Tämä kaunis maa kaipaisi matkailijoita näkemään ja kokemaan, sen ihmiset tahtovat tehdä matkasta ainutlaatuisen.

Elämä on viime aikoina vetänyt monella tavalla sanattomaksi. Tunteet ja ajatukset eivät järjesty loogisiksi lauseiksi. Nyt en pysty muuta kuin laittamaan tähän muutaman kissakuvan Tarsuksesta, Pyhän Paavalin kirkolta. 

Eilen lauantaina oli liki neljänkymmenen asteen helle. Meren läheisyys tekee ilmasta kostean ja hiki valuu paksuina noroina kasvoilla. Nämä kissat tietävät miten tällaisella helteellä käyttäydytään.

Voisimmeko ottaa tästä mallia, oppia? Nukkuvat kissat olivat maagisia.

Huomenna siirryn täältä Adanasta vuorten yli keskiylängölle. Tabal odottaa. Toivottavasti sanainen arkkuni aukeaa jälleen.

Kukkapiperrystä, sadepisaroita ja avaria maisemia: Kuusamon ihmeistä Turkkiin

Assyriologi oli jälleen Kuusamossa. Tämä ei ole maksettu matkailumainos vaan nöyrän ihmisen kiitosta kohtalolleen siitä, että on paikka minne mennä vetämään henkeä. Kun maailmalla tapahtuu samanaikaisesti erittäin pahoja asioita, tulen kipeän tietoiseksi siitä, että tämä kaikki on luksusta, jolle ei ole hintalappua. Kontrastit ovat räikeitä enkä säästy huonolta omaltatunnolta.

Sateinen alkukesä herättää henkiin pohjoisen kukat, jotka ovat kaikki kooltaan miniatyyriluokkaa. Niiden kauneutta täytyy pysähtyä katselemaan. Henkeäsalpaava on maariankämmekkä, joita "alapihassamme" on kokonainen pelto.

Tihkuisena päivänä lähdin kuningas Mesilimin kanssa katsomaan saammeko vangituksi sadepisarat kukkien kanssa samaan kuvaan.

Kuningas Mesilimin turkki sai myös oman osansa.

Sadepäivinä järven vastarantaa ei näy, sumu tunkeutuu sydämeesi haikeana ja kaipaavana melankoliana. Mutta vielä ei ole syksy. Illalla paistoi jo taas aurinko.

Kävin ensimmäisen kerran vastarannan tunturin laella. Illalla mietin kuinka usein sitä sortuu katsomaan maailmaa ja asioita vain yhdestä kuvakulmasta. On terveellistä vaihtaa puolta, edes hetkeksi. Edes joskus.

Istun tällä hetkellä kotona, työpöytäni ääressä, valmistelemassa seuraavaa matkaa Turkkiin. Kuluneen viikon tapahtumat ovat osoittaneet kipeästi sen, että mitään ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä.

Kun olen viime vuosien aikana tehnyt nostalgiamatkoja Syyriaan vanhojen kuvien, etenkin diojen avulla, yllätän nyt itseni tekemästä samaa Turkin diojeni kanssa. Katson maailmaan, jota ei enää sellaisenaan ole olemassa. Rakastan Turkkia ja sen ihania ihmisiä, minulla on siellä paljon ystäviä. Toivon heille kaikkea hyvää, ajattelen heitä.

Maan hiljaisen upeat työt: Essi Renvall Oulun Taidemuseossa

Assyriologilla on hieman ambivalentti suhde Ouluun, puolisoni syntymäkaupunkiin, jossa edelleen käymme ainakin pari kertaa vuodessa. En ole hirveän usein suositellut kenellekään siellä vierailua. Nyt kuitenkin kirjoitan tähän: menkää kaikki Ouluun ja pian! Oulun Taidemuseossa on juhannuksen alla avattu kuvanveistäjä Essi Renvallin (1911-1979) töistä hienosti toteutettu näyttely (esillä syyskuun alkupäiviin asti). Näyttely on näkemisen arvoinen.

En ennen näyttelyyn tutustumista tiennyt Renvallista tai hänen töistään juuri mitään. Hurahdin heti alkumetreillä. 

Minä kuulun maan hiljaisiin. Teen tätä työtäni hiljaisuudessa, muista erillään. Minun materiani on ankara ja mykkä, ja koska minulta puuttuvat sanat, on minun tyydyttävä ilmaisemaan sanottavani veistoksellisesti. 

Sanottavaa Renvallilla on runsaasti, herkkää ja väkevää. Miltei hänen koko tuotantonsa koostui muotokuvista, ja esillä onkin monia WSOYn kirjallisuussäätiön kokoelmiin kuuluvia suomalaisten kirjailijoiden muotokuvia.  Näyttelystä on myös SKSn julkaisema kirja, jota pääsen harmillisesti opiskelemaan vasta lomien ja elokuisen Turkin-matkani jälkeen -- silloin postaan Renvallista ja kirjasta vielä uudemman kerran. Tässä muutama fragmentti, toiveena innostaa lukijat vierailemaan näyttelyssä.

Renvallin muotokuvat vangitsivat, mutta niin teki myös pieneltä näytöltä nonstop-rullaava SF-filmipätkä, Vittorio Mantovanin ohjaama. Sota-ajan propaganda pysäyttää aina, kuvanveistäjätär ei ole sodassa, mutta hänen panoksensa isänmaalle on silti merkittävä. Mutta taiteilijan taiteellinen tuotanto EI ole se merkittävä panos, vaan Renvall toteuttaa laajaa väestöpoliittista ohjelmaa -- siis miten? Tekemällä lapsia! Neljän lapsen synnyttäminen katsottiin sota-aikana luonnollisesti hyvin isänmaalliseksi toiminnaksi.

Renvall ilmeisesti piti kovasti pronssista materiaalina, mutta hänen erikoisuutenaan oli muotokuvien yksityiskohtien maalaaminen ja sekatekniikka: naiset saavat "aidot" helmet koruikseen. Nämä herättivät monenlaisia assosiaatioita, joita avaan sitten siinä toisessa postauksessa.

Työtakin ja parin iltapuvun lisäksi esille oli asetettu myös monien kirjailijoiden omistuskirjoituksia teoksiinsa, sellaisten, jotka olivat istuneet Renvallille malleina. Niistä tihkuu se yhteys, mikä taiteilijan ja mallin välille luomisvaiheessa syntyy.

Näyttelyssä oli paljon yksityishenkilöiden muotokuvia, mutta myös, eikä vähiten WSOYn kirjallisuussäätiön omistuksessa olevien muotokuvien ansiosta, iso kaarti suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurihistorian merkkihenkilöitä. Ihastuin nuoreen Erkki Tuomiojaan, kirjaviisas jo silloin.

Olen näyttelyn jälkeen siirtynyt tänne Kuusamon paratiisiin. Maariankämmekät kukkivat runsaslukuisina, retkeä Riisitunturille suunnitellaan. Mutta vielä Renvallin pystit askarruttavat. Menkää siis katsomaan, tästä näyttelystä ei kukaan lähde kylmin sydämin kotiinsa.