sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Äitienpäivänä Gardellia ja Barzinia


Assyriologi on oman, jo yli 20 vuotta jatkuneen "äitielämänsä" aikana ollut hyvin usein äitienpäivänä työmatkalla. Tänäänkin olisin ollut ilman korona-viruksen tuottamia muutoksia kalenteritapahtumiin todennäköisesti Turkissa. Meidän perheessä äitienpäivään ei ole ladattu mitään ylimaallisia paineita tai odotuksia. Jos olen kotona, mennään ulos syömään ja sään salliessa nautittu jätskit Merisatamassa. Tänä vuonna olen juuri äitienpäivän alla pohtinut paljon vanhenevia äitejä -- luin viikolla Jonas Gardellin (1963-) romaanin Till minne av en villkorslös kärlek (Nordstedts 2018) joka ilmestyi viime syksynä suomeksi nimellä Ehdottoman rakkauden muistolle (Johnny Kniga) Otto Lappalaisen käännöksenä.
En ole Gardellin aikaisempia romaaneja lukenut -- Ehdottoman rakkauden muistolle järisytti minua aika tavalla. Kertomus on autofiktiivinen ja kuvaa äidin elämänkaaren lisäksi sukutaustoja, Gardellin vanhempien parisuhdetta ja avioliittoa. Voisi ajatella, että "suku- ja perhetarinat" olisivat loppuunkaluttuja aiheita, mutta tässä pätee Leo Tolstoin aloitusrepliikki Anna Kareninaan (WSOY, suomennos Eino Kalima): Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Gardellin äiti oli hyvin erityinen persoonallisuus ja hänen elämänsä erityislaatuinen, mutta silti se käy esimerkkinä lukemattomista naisista sotienjälkeisenä aikana. Älykäs nuori nainen opiskelee kyllä akateemisen loppututkinnon, mutta perheen perustamisen myötä hänelle jää "kodinhengettären" osa, vaikka avioliiton alussa olikin jollain tasolla sovittu, että mies tohtoroituu ensin ja sitten on äidin vuoro jatkaa tutkimuksiaan ja uraansa. 
Ingegärd blir hemma. Varje gång hon skulle kunnat återvända till universitetet blir hon gravid på nytt. Axlar en roll som husmor och hemmafru som hon aldrig velat ha... (s. 105) 
Ingegärd ei ompele eikä neulo, ei leivo pullaa eikä pidä ruoanlaitosta. Gardellin lapsuudenkodissa on kirjahylly, kodin keskipiste, joka kertoo vanhempien rakkaudesta kirjoihin ja sivistykseen -- se on täynnä kaunokirjallisuutta, tietoteoksia ja eksistentiaalista filosofiaa. Kirjakokoelma jähmettyy eikä sitä kartuteta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lasten ollessa vielä alaikäisiä mies jättää perheensä ja Gardellin isä onnistuu kääntämään avioliiton epäonnistumisen täysin vaimonsa syyksi. Gardellin äidin elämä järkkyy totaalisesti eikä hän toivu koskaan. Äiti sairastuu myös Alzheimeriin, joka ilmenee hyvin äärimmäisinä oireina. Ja silti äiti pysyy äitinä, pojalla oli hyvin erityinen side ja yhteys synnyttäjäänsä eikä tuo rakkaus haihdu vaikka sama äiti olikin pakottanut hänet epäinhimillisiin asioihin ja sättinyt häntä armotta sairautensa vaikeimpina aikoina. 
Ihastuin Gardellin taidokkaaseen tapaan kuvata sitä miten jokaisella ihmisellä ja perheellä on omat tarinansa ja legendansa ja miten nämä sijoittuvat jokaisen mielessä tai perheen kollektiivisessa muistissa omaan aikajärjestykseensä. Tämä aikajärjestys ei suinkaan aina noudata "faktuaalista" kronologista janaa ja saattaa sisältää elementtejä, jotka tiukka historiantutkija tai biografisti saattaa tuomita täysin fiktionaalisiksi. Tämä aihe kiehtoo minua niin paljon, että siitä kirjoitan joskus pidemmästi, nyt keskitytään äitiyteen ja tavaroihin.

Gardellin äidin Alzheimer ilmeni mm. siten, että Ingegärd tuhosi elämänsä dokumentteja. Hoitokodin huoneessa on jäljellä enää vähän esineitä eletystä elämästä -- kirjoja hän on mutiloinut, osasta puutuu kannet ja osasta on jäljellä vain kannet. Valokuvat on revitty pieneksi silpuksi. Ne kertovat karua kieltä siitä mitä Alzheimer tekee ihmisen sielulle. Kun muisti katoaa, minuus pirstaloituu. 
Päällimmäinen tunteeni lukiessani Gardellia: VOI APUA! Alzheimeriin sairastuminen on pahinta mitä voin pelätä kokevani vanhoilla päivilläni, jos sellaisia joskus koittaa. En toivo sitä itselleni enkä etenkään lapsilleni. Oma äitini menehtyi syöpään 72-vuotiaana, mutta oli jotakuinkin täysjärkinen kutakuinkin loppuun saakka. Kiitollinen hänelle niin monesta.

Ja sitten vielä pari sanaa Beniamo Barresen (1986-) dokumenttielokuvasta Katoava äitini, katsottavissa ainakin tämän vuoden loppuun saakka YLEn Areenassa. Benedetta Barzini (1943- ) on eräällä tavalla täydellinen vastakohta Alzheimeriin sairastuneelle Gardellin äidille: seitsemänkymppisenä hän päättää aloittaa uuden elämän, kadota maailman näkyvistä. Barzini saattaa vaikuttaa osin "vanhuudenhöperöltä", mutta silti hänellä on vielä ajatuksensa ja hän kontrolloi terävästi omaa elämäänsä. Barrese kuvaa äitiään, hän on vastenhakoinen ja kiroilee estoitta kameralle ja pojalleen, mutta suostuu kuitenkin hetkittäin myös poseeraamaan samalla tavalla kuin aikoinaan huippumallin töitä tehdessään. Barzinilla on läpitunkevan tympeä ja tuikea intellektuellin katse, mutta hetkittäin hän väläyttää sädehtivän hymynsä. Barresen varhaisemmat filminpätkät ovat myös paljonpuhuvia: niissä hänen äitinsä tanssii ja hassuttelee lastensa kanssa. 
Lumoutuneena katson Barzinin kotia. Se on täynnä tavaraa ja seinät ovat täynnä kaikennäköisiä kuvia, huolimatta siitä, että Barzini on sitä mieltä että kaikki kuvat ovat valhetta. Hän säästää huippuvaatemerkkien logopaperikasseja  piilossa, salaisessa häpeäpaikassaan, poika arvelee niiden olevan melko tarpeettomia (vaikka todellisuudessa näitä kasseja kerätään ja toiset ovat valmiita maksamaan niistä suuria summia). Ja iso osa dokumenttia näyttää kuinka Barzini tekee "kuolinsiivousta", ennen katoamistaan. Miten se onnistuu? Lopussa nähdään Barzini älykäs pilke silmäkulmassaan, koko filmin huippuhetki. Katso dokumentti, se on katsomisen arvoinen myös tusinan kertaa.

Toivon olevani parinkymmenen vuoden päästä henkisesti yhtä skarpissa kunnossa kuin Barzini. Hänen vanhan tupakoivan naisen rohiseva yskänsä toi riipaisevasti mieleeni oman äitini. Melkein opussa Barzini toteaa pojalleen: miten ihanaa lapsellisuutta olen synnyttänyt. Se on äitien ruolo prioritario.

2 kommenttia:

  1. Kiitos postauksestasi, joka oli ilo lukea! Gardell osaa asiansa.

    Teoksesta "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin" jäi lukujälki: Gardell kuljettaa käsittämättömän hienovaraista kerrontaa ja toimii todenoloisten tunteiden ja herkkäviritteisten tunnelmien kuvaajana.
    Riipaisevia tuokioita, jotka koskettavat sisintä jostain hyvin syvältä ja jättävät mielen hiljaiseksi. Ruikuttamisesta tahi säälinkerjuusta ei suinkaan ole kyse, vaan pohjavire on - ehkä hivenen yllättäenkin - elämänmyönteinen ja positiivinen, mikä on yksi kirjan monista vahvuuksista...

    Ruolo prioritariosta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Samoin on Alzheimerin ja muiden dementoivien sairauksien suhteen.
    Sain olla rakkaan Tätini,joka oli matematiikan, fysiikan ja kemian vanh. lehtori, maailmanmatkaaja jne, ja joka oli minulle kuin äiti, omaishoitajana jonkin aikaa. Siitä olen kiitollinen, vaikka se otti voimille meille molemmille. Onnekasta oli, että fyysinen kollapsi armahti molemmat hra Alzheimerin loppusyleilyltä. Joten samaa kuin Sinä toivon itselleni ja jälkikasvulleni hartaasti:)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta! Kiinnostuin Gardellin muistakin romaaneista, hän nimenomaan taituroi sellaisten asioiden ja tunteiden kerronnassa, mihin on helppo samaistua ja usein kuvaa omia kipeitä asioitaan sattuvalla itseironialla.

      Olin paljon anoppini seurassa hänen viimeisinä päivinään kuusi vuotta sitten. Hänkin kuoli syöpään, mutta oikeaa lääkitystä kipuun ja rauhoitukseen haettiin pitkään, siinä epäonnistuttiin osin pahasti ja tämä vei hänet lopuksi kovin sekavaan tilaan -- sellaiseen, josta sanoin myös silloin etten toivo kenellekään. Se ei ollut millään tavalla arvokas kuolema, jonka anoppi olisi ansainnut. Se surettaa ja askarruttaa minua osin vieläkin, onneksi sitä tilaa ei kestänyt hirvittävän kauan. Siksi ajattelen suurella myötätunnolla dementikkoja ja omaisiaan, jotka joutuvat kokemaan samaa paljon pidemmän ajan.

      Poista